Yleistä keskustelua musiikista ›

Meadow: Asking Alexandria - Closure
 
http://www.youtube.com/watch?v=H6D3D1J6F10
 
Tässä on yritetty tehdä vähän kaikki mahdollinen, mutta mikään ei toimi.
 
Kuka oikeasti jaksaa opetella ja harjoitella tällaisia kappaleita? Eihän tässäkään taaskaan ole mitään. Mutta alan kallistua kannalle että kaikkein huonoimman musiikkikappaleen on aiheutettava minussa tunkkainen ja ahdistunut pahanolontunne jota ei selvin päin voi kestää eikä tämä semmoista ihan aiheuta, tämä on vain tylsä.
 
Extreme Noise Terror oli ensimmäinen bändi jonka kuulin käyttävän tätä tyyliä että on kaksi huutajaa joista toinen kirkuu korkealta ja toinen örisee mutaisesti matalalta.

Tigerstedt: Here I Go Again 87
 
Pesee mennen tullen sen vanhan version, joten ei voi olla maailman huonoin musiikkikappale.

http://www.youtube.com/watch?v=E6AyE6u6kzA
 
Oh lord why?!? Tahatonta komiikkaa parhaimmillaan.

sirdickyj: Sulla on varmaan vakava kehitysvamma?
 
Ei, vaan selvästikin hyvät korvat. Ainakin mitä tulee kitara"sankarien" "sävellyksiin".

Epämuusikko: Ei, vaan selvästikin hyvät korvat. Ainakin mitä tulee kitara"sankarien" "sävellyksiin".
 
Passion & Warfare tais olla just se Vain levy joka on niin hirveetä muniinpuhaltelua ettei yhtään biisiä jaksa kuunnella loppuun asti. Kitarasankarointi on parasta mutta jossain se raja menee.

Jormaz: Passion & Warfare tais olla just se Vain levy joka on niin hirveetä muniinpuhaltelua ettei yhtään biisiä jaksa kuunnella loppuun asti. Kitarasankarointi on parasta mutta jossain se raja menee.
 
P&W on kyllä pökerryttävän narsistista hölmöilyä alusta loppuun - tukkaestetiikan tuotettu ja laskelmoitu instrumentaaliversio. Flex-able on toista maata - hauska ja suunnittelematon. Pidän myöskin siitä Sex & Religion levystä huomattavasti enemmän kuin P&W:stä, vaikka kriitikot lyttäsivät S&R:n täysin.

Meikä kyllä tykkää P&W:stä...

Epämuusikko: Ei, vaan selvästikin hyvät korvat. Ainakin mitä tulee kitara"sankarien" "sävellyksiin".
 
Niin no, sehän ei ole laulettua musaa joten kitara on siinä solisti. Ja siinä on "For the love of God" joka riittää jo kolmeen taivaspaikkaan.

jazzmies: P&W on kyllä pökerryttävän narsistista hölmöilyä alusta loppuun - tukkaestetiikan tuotettu ja laskelmoitu instrumentaaliversio. Flex-able on toista maata - hauska ja suunnittelematon. Pidän myöskin siitä Sex & Religion levystä huomattavasti enemmän kuin P&W:stä, vaikka kriitikot lyttäsivät S&R:n täysin.
 
Miten tuonkaltainen levy voi olla laskelmoitu?

sirdickyj: Miten tuonkaltainen levy voi olla laskelmoitu?
 
Kaikki kuulostaa mittatikulla lasketulta, varsinkin huumori ja itseironia. Vai oli turhan hyvin perillä tuolloin asemastaan sähkökitaristien ykkösenä, joten levystä tuli valmiiksi pureskeltu, täydellisyyteen pyrkivä. Näin ollen kuulija ei ikään kuin pääse mukaan luovaan prosessiin, vaan kaikki tarjotaan ennalta-ajateltuna, kornina sinfoniana. Tämänkaltaisessa musiikissa tietty keskeneräisyys, improvisoinnin tuntu, sattuman hyödyntäminen ja tulkinnanvapaus on ehdotonta plussaa, ja sitä löytyy vielä Flex-ablelta.

jazzmies: Kaikki kuulostaa mittatikulla lasketulta, varsinkin huumori ja itseironia. Vai oli turhan hyvin perillä tuolloin asemastaan sähkökitaristien ykkösenä, joten levystä tuli valmiiksi pureskeltu, täydellisyyteen pyrkivä. Näin ollen kuulija ei ikään kuin pääse mukaan luovaan prosessiin, vaan kaikki tarjotaan ennalta-ajateltuna, kornina sinfoniana. Tämänkaltaisessa musiikissa tietty keskeneräisyys, improvisoinnin tuntu, sattuman hyödyntäminen ja tulkinnanvapaus on ehdotonta plussaa, ja sitä löytyy vielä Flex-ablelta.
 
Vaikka levystä kuulee, että jokainen soolo on sahattu ennen levytystä sataan kertaan, niin kyllä se silti on melkoista ja jopa ainutlaatuista kitarailottelua (ainakin siihen aikaan) ja kyllä mun mielestä sävellykset toimii ja jäävät päähän. Tietty pöhöttyneisyyden fiilis biiseistä hönkii, mutta sopii kuvaan/pakettiin syystä tai toisesta.
 
Myös niitä harvoja kitaralevyjä joita pystyy kuuntelemaan maallikkokin. Jotenkin koko lätty on kitaramaailmassa niin eri sfääreissä kuin suurin osa muusta vastaavanlaisesta paskasta, joita alkoi ko. levyn jälkeen tulemaan ihan liikaa... Kuka muistaa esim. Michael Lee Firkinsin, Sharmanin tai Kotzenin levytyksiä, joissa ei sävellyksellisesti ollut oikeastaan mitään ideaa; pelkkää tilua ja skaalansahaamista...

jazzmies: Kaikki kuulostaa mittatikulla lasketulta, varsinkin huumori ja itseironia. Vai oli turhan hyvin perillä tuolloin asemastaan sähkökitaristien ykkösenä, joten levystä tuli valmiiksi pureskeltu, täydellisyyteen pyrkivä. Näin ollen kuulija ei ikään kuin pääse mukaan luovaan prosessiin, vaan kaikki tarjotaan ennalta-ajateltuna, kornina sinfoniana. Tämänkaltaisessa musiikissa tietty keskeneräisyys, improvisoinnin tuntu, sattuman hyödyntäminen ja tulkinnanvapaus on ehdotonta plussaa, ja sitä löytyy vielä Flex-ablelta.
 
Niin paitsi Vain juttu on tuo strukturoitu homma. Myös livekeikat ovat seölaisia että siellä tuntuis olevan hyvin vähän tilaa millekään improvisoinnille.
 
Se on Vain juttu. Ja mun mielestä se oli sitä yhtä paljon myös Sex and religionissa.
 
Bozzio jopa suuttui kun Vai vaati soittamaan joka asian kuten hän haluaa. Ja valitti kun Vai yrittää olla Zappa vaikka ei rahkeet riitä. Riitti oikein hyvin. Zappan suuruus oli siinä että sitä ei ollut ollenkaan. Sitä suuruutta. Kaikki halus soittaa sen bändissä kun se oli sit meriitti ku Zappa oli niin vaativa. Ite ei osannut soittaa yhtään.

Terry Pantheras: Vaikka levystä kuulee, että jokainen soolo on sahattu ennen levytystä sataan kertaan, niin kyllä se silti on melkoista ja jopa ainutlaatuista kitarailottelua (ainakin siihen aikaan) ja kyllä mun mielestä sävellykset toimii ja jäävät päähän. Tietty pöhöttyneisyyden fiilis biiseistä hönkii, mutta sopii kuvaan/pakettiin syystä tai toisesta.
 
Myös niitä harvoja kitaralevyjä joita pystyy kuuntelemaan maallikkokin. Jotenkin koko lätty on kitaramaailmassa niin eri sfääreissä kuin suurin osa muusta vastaavanlaisesta paskasta, joita alkoi ko. levyn jälkeen tulemaan ihan liikaa... Kuka muistaa esim. Michael Lee Firkinsin, Sharmanin tai Kotzenin levytyksiä, joissa ei sävellyksellisesti ollut oikeastaan mitään ideaa; pelkkää tilua ja skaalansahaamista...
 
Mä muistan useitakin Kotzenin levyjä. Ja omistankin. Uusin Peace Sign on ihan mainio levy.

Vai:ta ei kyllä vaan jaksa kuunnella, ite omistan sex and religionin, vaan siks, et siin laulaa Devin Townsend. Aika narsistista kitaranvingutusta on osa biiseistä.

Edit: Tai ei mitn.

Narsismi kuuluu kitaransoittoon, mutta se ei saa olla biisintekotaidosta pois.

sirdickyj: Zappan suuruus oli siinä että sitä ei ollut ollenkaan. Sitä suuruutta. Kaikki halus soittaa sen bändissä kun se oli sit meriitti ku Zappa oli niin vaativa. Ite ei osannut soittaa yhtään.
 
Frank Zappa paini kitaristina ihan eri sarjassa kuin Vai. En ole Vailta koskaan kuullut, ja tuskin tulen kuulemaankaan, saman tasoista näkemystä ja rakentelua kuin esimerkiksi Zappan Hot Rats -levyn kappaleessa 'Son of Mr. Green Genes' - ja kaikki vieläpä improvisoiden. Frank Zappa on kitaristina paaaaaljon mainettaan parempi myös teknisesti. Hänen tyylinsä ja saundinsa saattaa amatöörikuuntelijalle olla suttuinen ja epämääräinen, mutta kultivoituneelle musiikki-intoilijalle silkkaa nautintoa. Ehdottomia suosikkimuusikoitani sekä esittäjänä että kirjoittajana.

Kaikesta huolimatta Zappalla on niin laaja tuotanto että sen joukosta voisi hyvällä syyllä koettaa haeskella maailman huonointa musiikkikappaletta. Myöntäkää pois - Zappa toisti itseään aivan Juice Leskisen tapaan ja olisiko siellä joukossa jokin oikein klähmäinen Zappa-klisee joka pöyristyttää ja pännii meitä kaikkia?

velipesonen: Kaikesta huolimatta Zappalla on niin laaja tuotanto että sen joukosta voisi hyvällä syyllä koettaa haeskella maailman huonointa musiikkikappaletta. Myöntäkää pois - Zappa toisti itseään aivan Juice Leskisen tapaan ja olisiko siellä joukossa jokin oikein klähmäinen Zapppa-klisee jokaa pöyristyttää ja pännii meitä kaikkia?
 
Kuinkas olisi Zappan esittämä Satumaa-tango 1970-luvun alussa?