Tanssimusiikki ›

...jatkoa seuraa. Kaveri on viimeistellyt teoriaansa kaksi vuotta ja tässä on tulos:
 
Suomalainen mollimelankolia?
 
Aina on ollut varsin arvoituksellista kuunnella asioita musiikista, kun joku asiaansa
paneutuva on niitä esiin tuonut, perustelematta mistä ja miten tuo tieto on saatu aikaan.
Samoin on aina käynyt silloin kun meille tavallisille kaduntallaajille tuputetaan musiikin
auktoriteetteja milloin missäkin yhteydessä. Kyllin pätevät perustelut ovat surullisen usein
jääneet vain mutu tuntumaan. Seuraavassa tuodaan esiin asioita, josita kovin usein
kuulee, kuitenkin tällä kertaa todistettuna ja osoitettuna, mistä tieto tulee. Ensimmäisenä
niistä monelta kantilta kyseenalainen mollimelankolia.
 
Kuten kuvitellaan ja esitetään duuri ja molli ei tee jusiikista iloista tai surullista.
Surullisuuden tekee, voi sanoa poikkeuksetta solistiksi tai soittajaksi itsensä nostanut tai
nostettu bändin jäsen ja se tarkoittaa aina myös vakavia rytmihäiriöitä ja "suomalaista"
hirveän masentavaa alakuloista esitystä hyväksikin mainitussa bändissä. Tämä on varsin
selvästi havaittavissa useissa esityksissä ja jopa eräässä tapauksessa yhteislaulussa
niin, että yksi laulaa positiivisesti ja toiset alakuloisesti. (Kipparikvartetti) Kysymys
kuuluukin, mistä ätulee ja mikä tekee suomalaisesta musiikista niin surullisen alakuloista.
Musiikkikappaleiden valinnasa bändit tekevät myös tuolle edellä mainitulle ongelmalle
palveluksen, jos he valitsevat esitettäväkseen vaikuttavia ikivihreitä kappaleita, koska
näissä melodian ja rytmin kauneus lieventävät hyvin suuren määrän niitä surullisia
tekijöitä, joihin bändit laidast lukien sortuvat. Noista valinnoistakaan huolimatta tuo
melankolia ei kuitenkaan häviä kappaleista ja esityksistä mutta kuulijaa, kuten
musiikkitiedettäkin, bändi voi harhauttaa ja on harhauttanut kappaleen vetävyydellä
huomattavan paljon. On myös hauskaa todeta kuinka musiikilta vaaditaan moderniutta
mutta yhdenkään modernin kappaleen sisällöstä ei löydy mitään sanomattomuuden ohella
pienintäkään moderniuden idistä.
 
Jos peilaamme Kalevalaan historiassamme, sieltäkään ei löydy musiikkimme
masentavaa alakuloisuuden tekijää sen konfliktisista tarinoista huolimatta.
Kalevalaan ja Kalevalan melodiatyyliin on yleisistä (ei osattu kiinnittää huomiota) tiedoista
huolimatta hyvin selvät jäljet ja ne johtavat jopa Mongolian kurkkulauluun saakka.
Venäjällä ja Ukrainassa tuota laulutapaa esiintyy paljonkin ja suomessa Kolttien
Leuddessa ja meillä tunnetuin melodia tästä tyylistä on "Ruskie neitsyt". Historian kirjoissa
nuo musiikin vaikutuksen jäljet on suoraan luettavissa Thsingis Khaanin valloitusten
jälkmaininkeina ja kirjan Bjarmien valta ja tuho mukaan ne johtavat aivan ilmeisesti
kolttaheimoon, joka jäi jäämeren rannoille parhaimmille kalapaikoille Näätämö ja Paatsjoen
könkäille. Kolttien yhteydessä meille siis tuli Kalevala tarut ja Kalevalan laulutyyli. Se mitä
meillä on sävelletty Kalevalan taruja, on enemmän jäännettälaulun esitystavastamme, ei
Kalevalasta tai sen musiikista, jos ei oteta mukaan Sibeliuksen Kullervoa, johon hän sai
ämppeet runolaulaja Larin Paraskelta. Sibelius mainittuna ruotsalaiset hieman hymyille
yrittävät mollata tätä ja tätä tapaa esittämällä näitä kyseisiä masentaan alakuloisia
Kalevalan tulkintoja ja siinä sivussa se on osoitus myös tälle alakuloisuuden saarnalle.
Eräs tämän saman saarnan aiheita tässä yhteydessä on meidän tosi surkea
rytmitajumme, joka johtaa siihen, että emme edes haluistamme huolimatta pysty
esimerkiksi hyvin tärkeään rymin ja legaaton ristiriidan ratkaisuun. Tuo ristiriitahan
ratkaistaan aivan puheen tapaan erottamalla säkeet toisistaan pienellä paussilla tai
painotuksella. Vanhat laulutaiteelle vihkiytyneet italialaiset tenorit sen saisivat ja Edit Piaff
aitoudessaan sekä Puna-armeija kuoro. Nykyään voi sanoa ainoastaan baritoni Dimitri
Hvorostovsky hallitsee suvereenisti tuon rytmin ja säelegaton ristiriidan. On olemassa
eräitä solisteja jotka aivan oikein myöhästävät jonkun sanan alun painotusta mutta ei
säkeen. Tämä sama ilmiö on havaittavissa myös maailmankuuluista soittajista, jopa
viulisteista. Solistiksi heittäytyvän bändin jäsenen tulisi tietää ehdottomasti tämä, ettei hän
kuvittelisi itsestää sellaista, mitä hänellä ei vähääkään ole ja millä hän ei pilaisia koko
bändin esitystä. Suurin mutta tässä on lisäksi se, että tämä solisti on yleensä koko bändin
vahvin tai ainakin sellaiseksi heittäytynyt (koulukiusaus) ja samalla kaikista vähiten lauluja
musiikkityylistä tai taidoista piittamaton. Tuo säelegaton pulmahan ratkaistaan
aloittamalla tarkasti rytmin mukaan painotusta hieman jätättäen.
 
Jos joku ei sattunut huomaamaan, tässä tuli usealta taholta sellaista aivan uutta
musiikkitietoa tai tiedettä, jota ennen ei ole aiemmin esitetty. Suomalaisen musiikin
melankolian syy ja paikka, missä tuo esiintyy, on esitys sekä säelegaton puute mutta
missä on se paikka, jossa tuo melankolia syntyy. Niin vallankumoukselliselta kuin se
tuntuu, edelliseen vastausta ei löydy useiden aihetta käsitelleiden mukaisesta vaikeasta
historiastamme tai musiikkimme tyylistä, vaan siitä pirtistä ja keittiöstä, jossa lapset on
toistuvalla naamattomalla kurilla kasvatettu ja kasvatetaan edelleen tuohon edellä
mainittuun hirveän masentavaan alakuloisuuteen. Tuo kasvatus on syy siihen, miksi
laulamme ja esitäme musiikkia niin surullisesti. Kasvatuksen pikaisen muutoksen tarve
yhteisössämme ei kuulu tämän otsikon alle mutta sekin on välttämättä mainittava tässä
yhteydessä, koska juuri nuoret muusikkomme (Hurma selvin esimerkki) tuovat tuon
ongelman vielä tänä päivänäkin esille, uudestaan ja uudestaan. Kiitos heille siitä että
voimme avata silmämme tälle ongelmalle edes tällä tavoin ja etsiä parannusta tähän
aiheeseen.
 
Edelliseen vedoten, Herra Soittaja. Oletko pahoin itsetunnon puutteeseen kasvatettu
ja itsetunnon puutteessa oleva väärinkäsitys ja näin itseään suureksi taiteilijaksi kutsuva
mielikuvitusolento, vai kostona kasvatuksesta turhan paljon itsestään kuvitteleva otus,
joka tekee tästä syystä (kuten pikkulapsi) aivan päinvastoin, mitä tarkoitus, asema ja
paikka osoittavat. Bändi eivät ole tänäänkään huomanneet, että:
Tanssilavalla tulee soittaa tanssimusiikkia tanssijoille.
 
Jos teillä on ilmoituksessanne maininta solistista, älkää tulko tanssipaikalle, sillä
tanssimusiikki ei pidä sisällään muuta solistia kuin rumpalin rytmin ylläpidon.
Ajatelkaa, idyllisen kauniissa suomalaisessa lavamaisemassa solisti huutaa kurkku
suorana ja bändi mölyää ämyreillään kaukana kipukynnyksen yläpuolella aikaansaaden
hävyttömän masentavaa törkyä, jossa tanssille tärkeä tarkat tempot ovat pelkkä paha
sivuseikka.
 
Hyvät soittajat, koettakaa edes hiukan ymmärtää mitä teette. Tanssijat eivät ole
pelkkiä puupäitä, joiden kallo kestää mitä tahansa meteliä ja örvellyksiä. Ottakaa
huomioon, että porukassa on erittäin kyvykkäitä tanssijoita, jotka edellyttävät tanssiillaltaan
mielekkyyksiä ja hienouksia, ei pelkkää mölyä ja pahoin epätarkkaa rytmiä.
Tempot, Rumba 27, Cha cha, Hid. valssi ja Foxi 30, Tango 33, Jive 44, Jenkka 48
(4/4) Samba, Fusku, Rock 50, (jopa 55) Nop. valssi, Humppa, Polkka 60 T/min.