Yleistä keskustelua musiikista ›

djKaaos: Yhdysvallat oli Oasikselle vähän kakspiippunen homma pitkään. Yhtäältä tiedettiin markkina-alueen potentiaali, mutta toisaalta bändin oma asenne Amerikan valloitukseen oli jossain vaiheessa aika huono. Joskus Be Here Now -levyn julkaisun aikaan oli puhetta jostain kuukausien ja kymmenien ja kymmenien keikkojen rundista Yhdysvaltoihin, niin Noel Gallagher totesi, että jos se breikkaaminen vaatii tuon, niin hänen puolestaan U2 saa pitää koko mantereen.
 
No jaa, toisaalta vuoden 2006 Don't Believe The Truth-kiertueella bändi myi esim. Madison Square Gardenin loppuun.

danny: No jaa, toisaalta vuoden 2006 Don't Believe The Truth-kiertueella bändi myi esim. Madison Square Gardenin loppuun.
 
Niin no tossa mun jutussahan elettiin vasta vuotta 1997 ja jo seuraavasta levystä lähtien bändi oli selvästi enemmän kallellaan Amerikkaan kuin aikaisemmin ja kyllähän he saivat jo 90-luvulla jalansijaa siellä, mutta sellainen massiivinen breikkaaminen jäi tapahtumatta.

Ja ei muutenkaan nuo Oasiksen jenkki-kiertueet ole menneet ihan putkeen. Ensimmäiselä kerralla 94 Noel jätti homman kesken ja uhkasi erota bändistä. 96 taas Liam lähti etsimään taloa perheelleen juuri ennen lentokoneen lähtemistä. 2008 oli myös tämä tapaus: http://www.youtube.com/watch?v=j3RnAKCWb3g&feature=related. Ja varmaan kaikkea muutakin noilla rundeilla tapahtunut, mutta eipähän ole kovin hyvä tuuri ollut tämän asian suhteen :)...

sticky fingers: Toi on kyllä kova veto. Ja The '59 Sound on kova levy. Myös ekalla, Sink or Swimillä on hetkensä. Kuulemma viimeisin ei niin kovin hyvä ole, mutta itse en ole tätä vielä todennut. Pitäis kai. En kuitenkaan suostuisi laittamaan tätä bändiä vielä "hasbeen"-osastolle.
 
Luin jostain että kyseinen bändi suunnittelee uutta levyä, mikä olisi tyyliltään samanlainen kuin '59 Sound. Veikkaan että jos onnistuvat luomaan jotain samantasoista, on todellinen läpimurto lähellä. Mutta suhtaudun epäillen, yleensähän se "läpimurto" pitäisi tehdä jo toisella tai kolmanella levyllä.
 
Vaikka '59 Sound olikin menestys, on bändi maailmanlaajuisesti aika tuntematon, harva esimerkiksi täällä Pohjolassa on edes kuullut niiden biisejä. Ja todellinen läpimurto tapahtuu mielestäni silloin kun yhtyeestä tulee tunnettu ympäri maailmaa ja valtavirtaradiokanavat soittavat niiden biisejä. Vaikka Gaslight Anthem onkin melko "radioystävällistä" musiikkia, eroaa se ehkä silti liikaa Kings Of Leon ja 30 Seconds To Mars-tyylisestä valtavirta "rokista", puhumattakaan muusta valtavirtamusasta. Mutta kyllähän ihmeitäkin voi tapahtua.

Olen sanonut tämän monesti, sanon sen vielä kerran.
 
Oasiksen voitto Blurista oli suurin menetys kevyen musiikin järjelle sitten grungen "voittokulun". Blur tahollaan myös kaivoi omaa hautaansa kappaleella "Song 2".

markku jokela: Mä oon kans sitä mieltä että se, että Hanoi Rocks ei breikannu aikanaan ei ollut kiinni Razzlen kuolemasta. Se oli kuitenkin vaan rumpali ja aika helposti korvattavissa. AC/DC:n Bon Scott kuoli just läpimurron kynnyksellä tärkeimmällä hetkellä ja oli vielä bändin keulakuva ja laulaja. No ei muuta kun uus lalaja kehiin ja seuraava levy myy ihan simona. Kyllä Hanoi Rocksin läpilyömättä jäämiseen vaikutti luultavimmin muut asiat. Se on vaa rok dramatisoida sitä Razzlen kuolemaa merkittävänä käänteenä.
 
Silti jo silloin, kun Razzle oli bändissä, Hanoi puhui että olisivat todennäköisesti hajonneet Gypin lähdön myötä ellei Razzlen kaltaista rumpalia olisi löytynyt. Ja nimenomaan tarkoittaen Razzlea (ilmeisesti) ihmisenä, ei soittajana. Sellaisen käsityksen oon saanut että Razzle oli tasapainottava tekijä, joka tuli toimeen kaikkien kanssa eikä ottanut asioita liian vakavasti.
 
Toki Vince Neil kertoi Razzlen halunneen lähteä Hanoi Rocksista mutta eiköhän sen miehen jutut tähän bändiin liittyen kannata ottaa vastaan aika varautuneesti...
 
Jyrken: Niin ja tuo Guns N' Rosesin 2002 kokoonpano oli aika kova bändi, mutta sitte Buckethead ja lopulta Finck myös lähtivät.
 
Tosissasi? Tuo kokoonpanohan oli aivan järkyttävän paska. Nykyinen on ihan ok, ei vedä vertoja alkuperäiselle mutta ihan jees coverbändi, jolla on myös omia biisejä. Toisaalta olisi mielenkiintoista nähdä millainen tuo nykybändi olisi kahdella kitaristilla (aivan sama kuka nykyisistä pois) sekä ainoastaan Dizzy Reedin koskettimilla/percussioilla. Mutta toisaalta; reunion FTW.
 
Guns N' Roses sopii hyvin silti tähän aiheen kategoriaan; bändi oli "hajotessaan", siis 1993, edelleen maailman suurin bändi. Jos Axl olisi vähemmän hullu kusipäämulkku, voisi se olla sitä edelleen ja kiertää jättiareenoita Stonesin ja Metallican tapaan. Nyky-GN'R on vähän tuollainen nostalgiatrippi ja pakollinen varavaihtoehto.

danny: mutta levynä se oli aika luotaantyöntävä konemaailmoineen. Tuloksena The Cardigansista ei kuultu yhtään mitään seuraavaan viiteen vuoteen ja ns. big break kuivui kasaan.
 
Tuleeko mieleen muita tällaisia bändejä, jotka ovat ison breikkauksen kynnyksellä hukanneet sen mahdollisuuden breikata maailmanlaajuisesti?
 
Eli haetaanko nyt bändejä jotka ovat jotenkin omilla (huonoilla) valinnoillaan missanneet se maineen, rahan ja tunnettuuden johon keskimääräinen kuulija uskoisi heillä olleen aikanaan potentiaalia, lahjoja, sopivaa ajoitusta tai muuten tilausta yms.
 
Mun on vaikea ymmärtää miten Hanoi Rocks liittyy täällä käytävään keskusteluun, musta niiltä on puuttunut musiikillista sisältöä päästä tuon korkeammalle, vaikka muuten kansainväliset mittasuhteet saavuttanutta biletystä ja selkääntaputtamista on riittänytkin. Tämä on tietysti vain oma mielipiteeni, enkä myöskään väitä että sisällön puute olisi maailmanlaajuisen huomion este.
 
Katalonialainen Macaco olisi mun mielestä kaiken järjen mukaan voinut tulla jossain vaiheessa pitkää uraansa maailmantähdeksi, mutta aika kehnot levymyynnit sillä on käsittääkseni ollut vaikka kuinka laadukasta settiä tekee ja laulaa varmaan viidellä kielellä. Vähän samanhenkinen Manu Chao on kyllä markkinoinut ittensä HIUKAN paremmin. Toinen kysymys on sitten se että toisiko maailmanmenestys myöhemmin jotain lisäarvoa itse musiikkiin? Jotenkinhan se tuppaa siihen luovaan toimintaankin vaikuttamaan kun on 100 miljoonaa tilillä.

Oasiksen voitto Blurista oli suurin menetys kevyen musiikin järjelle sitten grungen "voittokulun". Blur tahollaan myös kaivoi omaa hautaansa kappaleella "Song 2".
 
Offtopic mutta mikäs tuo Song 2 -juttu nyt on? Loistokappalehan tuo on...

Wradlin: Guns N' Roses sopii hyvin silti tähän aiheen kategoriaan; bändi oli "hajotessaan", siis 1993, edelleen maailman suurin bändi. Jos Axl olisi vähemmän hullu kusipäämulkku, voisi se olla sitä edelleen ja kiertää jättiareenoita Stonesin ja Metallican tapaan. Nyky-GN'R on vähän tuollainen nostalgiatrippi ja pakollinen varavaihtoehto.
 
http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?plink=10018661#p10018661

Ultrasonido: Mun on vaikea ymmärtää miten Hanoi Rocks liittyy täällä käytävään keskusteluun, musta niiltä on puuttunut musiikillista sisältöä päästä tuon korkeammalle, vaikka muuten kansainväliset mittasuhteet saavuttanutta biletystä ja selkääntaputtamista on riittänytkin. Tämä on tietysti vain oma mielipiteeni, enkä myöskään väitä että sisällön puute olisi maailmanlaajuisen huomion este.
 
Oli sitä "sisällön puutetta" tai ei, niin Hanoin tapauksessa se nyt ei kuitenkaan vaikuttanut olevan este maailmanvalloitukselle, vaan homma kaatui ihan muista syistä ja juuri siinä vaiheessa, kun bändillä oli ihan selkeä nousukiito käynnissä. Siinä mielessä Hanoi Rocks on nimenomaan sellainen bändi, mitä mun nähdäkseni tässä topicissa haetaan.

kk80: Offtopic mutta mikäs tuo Song 2 -juttu nyt on? Loistokappalehan tuo on...
 
Ei se minusta kummoinen ylästeräpöstys ole (vaikka siitä joku tykkäsikin ja onhan se epäblurmaisuudessaan hauska läppä). Blurin iloisia rallatuksia ei sen jälkeen ainakaan omassa näköradiossa kuultu ja minusta ne olivat siinä bändissä se juttu.
 
e: näin yhtään levyä omistamatta mutta livenä todistettuna vuonna 1996.

Wradlin: Tosissasi? Tuo kokoonpanohan oli aivan järkyttävän paska. Nykyinen on ihan ok, ei vedä vertoja alkuperäiselle mutta ihan jees coverbändi, jolla on myös omia biisejä. Toisaalta olisi mielenkiintoista nähdä millainen tuo nykybändi olisi kahdella kitaristilla (aivan sama kuka nykyisistä pois) sekä ainoastaan Dizzy Reedin koskettimilla/percussioilla. Mutta toisaalta; reunion FTW.
 
Iham tosissani, Robin Finck, Bucket (ja Ron Thal) on parhaat skeban soittajat/muusikot, jotka Axlin kanssa on toiminu. Tuolloin vielä kyydissä oli poikkeuksellisen mielenkiintonen rumpali Brain Mantia, ja Pitman pääsi keikoilla korostetummin esille. Sama sinänsä kuka bassossa heiluu, Stinson vetää yhtä hyvin kuin Duff.
 
Nykybändillä on muute vähemmän omia biisejä kuin tolla 2002-bändillä, joka kirjotti joskus siinä vuosituhannen vaihteessa useammankin lähteen mukaan about kaks, kolme levyä materiaalia, josta siis nyt on julkastu 14 biisiä Chinese Democracyna.
 
Guns N' Roses sopii hyvin silti tähän aiheen kategoriaan; bändi oli "hajotessaan", siis 1993, edelleen maailman suurin bändi. Jos Axl olisi vähemmän hullu kusipäämulkku, voisi se olla sitä edelleen ja kiertää jättiareenoita Stonesin ja Metallican tapaan. Nyky-GN'R on vähän tuollainen nostalgiatrippi ja pakollinen varavaihtoehto.
 
Juu epäilemättä näin ajatellaan yleensä. Itelle vaan ei monet vanhan bändin muusikot oikein kolahda Axlia lukuunottamatta, Slash tosin teki hatunnoston arvoista työtä Use Your Illusioneilla.
 
Nykybändi on kyllä harmittavan AFD-painotteinen keikoillaan, vaikka siellä se 7-9 Chinesen biisiä aina vedetään.
 
Eniten ootan Axlilta niitten loppujen biisien julkaisua, toivottavasti niin, ettei Finckiä, Bucketheadia ja säveltäjä Marco Beltramia leikellä nauhalta pois.

Tästä ylläolevasta britpop-keskustelusta tulee mieleen The Auteurs. (Ai ketkä?) Kyseinen yhtye oli vuonna 1993 tilanteessa, jossa siitä olisi voinut tulla yksi Britannian suosituimmista yhtyeistä. Mercury Music Prizen parhaan albumin kakkossija tuli vain yhden pisteen erolla Sueden debyyttiin, joka lopulta voitti.
 
Yhtyeen johtohahmo, kitaristilaulajasäveltäjäsanoittaja Luke Haines, oli melkoisen epämiellyttävä henkilö. "Adolf Hitler of britpop". Ei kokenut poptähteyttä mitenkään arvostettavana asiana, toisin kuin Sueden ja Pulpin jäsenet. Tämä saattoi olla yksi syy siihen miksi juuri The Auteurs näistä kolmesta tietyiltä aspekteilta samankaltaisista tuon ajan yhtyeistä ei menestynytkään niin hyvin. Koki (ja kokee) myös suurta vihaa tuota britpop-tagia kohtaan.
 
Taisi olla '94 kun Hainesia alkoi kovasti keikkailu vituttamaan. Silloin hän päättikin kesken kiertueen hypätä jollekin ennaltamäärittelemättömälle tasolle joidenkin metrien korkeudelta. Tästä seurasi pyörätuolissa olemista muutama kuukausi. (Tietokilpailukysymys: Minkä muun tässä kirjoituksessa jo mainitun yhtyeen laulaja on ollut pyörätuolissa uransa aikana? Joka tietää saa minulta näennäisen suklaapatukan.) Tuona aikana hän kirjoittikin albumin nimeltään 'After Murder Park'. Kyseessä oli teemalevy, joka kertoi murhista ja kaikenlaisista tragedioista.
 
Huhun mukaan The Auteurs olisi julkaissut joulusinglenään kappaleen nimeltä ''Unsolved Child Murder''. =) Näin ei kuitenkaan ollut, mutta kyseinen laulu totta kai löytyy tuolta murha-aiheiselta levyltä. Noh, albumi ei oletetuista syistä juurikaan suureen suosioon noussut, vaikka hienoa pop-musiikkia ja loistavia melodioita sisältääkin. Kyseinen levy omissa näennäislistauksissani on 90-luvun kolmanneksi paras levy. Select Magazine muistaakseni rankkasi sen vuoden 1996 kuudenneksi parhaaksi (jee!). Kenties jos allekirjoittaneen pitäisi autiolle saarelle ottaq viisi levyä, tuo olisi yksi niistä.
 
Sen jälkeen Luke Haines julkaisi Baader Meinhof-nimisen levyn, joka erosi Auteursien tuotannosta lähinnä funkahtavilla sovituksillaan ja hieman avant-gardistisella olemuksellaan. Kuitenkin Hainesille ominaiset kauniit melodiat olivat läsnä ja yksinkertaiset pop-biisit olivat pohjana. Tämän jälkeen Haines toimi yhtyeessä nimeltään Black Box Recorder. Tällä kertaa ei kuitenkaan toiminut laulajana. Tyyliltään suhteellisen melankolista aina sanoituksista asti, kuten Hainesin tyyliin kuuluu.
 
Vuonna 1999 The Auteurs julkaisi vielä viimeisen levynsä. Se oli paljon iloisempi ja vähemmän 'gloomy' kuin aiemmat levyt. Glamrock-vaikutteet olivat aina ollet huomattava osa Hainesin tuotantoa, mutta nyt ne korostuivat entisestään, etenkin singlebiisissä ''The Rubettes''. Siinä lainattiin tuonnimisen 70-luvun glamyhtyeen kappaleesta ''Sugar Baby Love'' sanoituksenpätkiä ja jonkinmoinen pastissihan se oli.
 
Tuon jälkeen Luke Haines on siirtynyt soolouralla, mutta en herran levyjä ole ainuttakaan kuullut, paitsi pari biisiä... Pitäisi joskus kuunnella, eipä vaan Suomesta juuri löydy. Amazon.co.uk olkoon apunani.
 
The Auteurs - Bailed Out http://www.youtube.com/watch?v=qcrWSNUi1MU
The Auteurs - Lenny Valentino http://www.youtube.com/watch?v=2_-htd-xy0Y
The Auteurs - New French Girlfriend http://www.youtube.com/watch?v=oidnm2egQNI
The Auteurs - Everything You Say Will Destroy You http://www.youtube.com/watch?v=rlh6UKsp_o8
Baader Meinhof - Baader Meinhof http://www.youtube.com/watch?v=TWJRCGKvOHA
The Auteurs - The Rubettes http://www.youtube.com/watch?v=mWAeBEZk6vM
Luke Haines - Leeds Utd. http://www.youtube.com/watch?v=V3OA7PVZPSE
 
P.S. Luke Haines on myös kirjoittanut kirjan. Bad Vibes: Britpop and My Part in Its Downfall. Loistavaa tekstiä. Täysin omankaltaisellaan tavalla kuvaa tuota 90-luvun brittiläisen musiikin ''kultakautta'', jota britpopiksikin kutsutaan. Siinä sananmukaisesti lytätään lyttyyn jokainen merkittävä musiikkipersoona tuolta ajalta. Brett Anderson on kuulemma "pseudo-bumboy". =D Haines myöskin kuvaa itseään ja yhtyeitään totta kai. The Auteursin sellistikiipparistia ei mainita nimeltä kirjassa ollenkaan, vaan todetaan yksinkertaisesti vain ''The Cellist''. Haines myös huomioi oman luonteensa tuolta ajalta ja on nykyään kuulemma hitusen mielltyttävämpi henkilö. Suosittelen jokaiselle vähänkään aiheesta kiinnostuneelle.
 
P.P.S. Luke Haines on myös kirjoittanut toisen kirjan. Julkaistaan piakkoin. En nyt muista minkä niminen. Lukekaa sekin sitten kun ilmestyy.

Animal Lover: (Tietokilpailukysymys: Minkä muun tässä kirjoituksessa jo mainitun yhtyeen laulaja on ollut pyörätuolissa uransa aikana? Joka tietää saa minulta näennäisen suklaapatukan.)
 
Pulpin Jarvishan se. Pimua vikitellessään pitosi ikkunasta. Muistaakseni. Tai jotain erittäin koomista siinä oli.

SirElwood: Pulpin Jarvishan se. Pimua vikitellessään pitosi ikkunasta. Muistaakseni. Tai jotain erittäin koomista siinä oli.
 
Juuri näin. Ota näennäispatukkasi.

Itchy: http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?plink=10018661#p10018661
 
Tottahan sekin kyllä on, että tuon kasari-ysäri-Gunsin kuoleminen tuolla tavalla teki bändistä ikään kuin kuolemattoman... Tuskin samanlaista "myyttisyyttä" löytyisi nuiden vanhojen kokoonpanojen ympäriltä, jos homma olisi jatkunut eteenpäin stadionkiertueilla. Huomionarvoista kyllä on sekin, että Axl vetää edelleen yksinään isojakin paikkoja täyteen. Siihen ei kovinkaan moni vanhempi tähti pystyisi.
 
Jyrken: Iham tosissani, Robin Finck, Bucket (ja Ron Thal) on parhaat skeban soittajat/muusikot, jotka Axlin kanssa on toiminu. Tuolloin vielä kyydissä oli poikkeuksellisen mielenkiintonen rumpali Brain Mantia, ja Pitman pääsi keikoilla korostetummin esille. Sama sinänsä kuka bassossa heiluu, Stinson vetää yhtä hyvin kuin Duff.
 
Taitaviahan ne on, mutta ei Guns N' Roses noussutkaan pelkästään taidoilla maineeseen. Nykybändistä taas nousee esiin lähinnä vain se, että soittajilla on taitoa. Jee.
 
Vai kuinka moni tosissaan menee keikoille fanittamaan Dj Ashbaa tai ? (ei sillä että minulla mitään miestä vastaan olisi, ihan siisti tyyppi taitaa olla hän)
 
Nykybändillä on muute vähemmän omia biisejä kuin tolla 2002-bändillä, joka kirjotti joskus siinä vuosituhannen vaihteessa useammankin lähteen mukaan about kaks, kolme levyä materiaalia, josta siis nyt on julkastu 14 biisiä Chinese Democracyna.
 
Näinpä. Palataan asiaan sitten kun seuraava julkaistaan tuossa kymmenen vuoden päästä... =)
 

 
Juu epäilemättä näin ajatellaan yleensä. Itelle vaan ei monet vanhan bändin muusikot oikein kolahda Axlia lukuunottamatta, Slash tosin teki hatunnoston arvoista työtä Use Your Illusioneilla.
 
Nykybändi on kyllä harmittavan AFD-painotteinen keikoillaan, vaikka siellä se 7-9 Chinesen biisiä aina vedetään.
 
Itse taas olen näistä täysin toista mieltä; vaikka nykybändi on ihan ok niin ei se silti poista sitä cooliutta, mikä liittyi bändiin aikanaan Slashin, Izzyn ja vielä Gilbynkin mukana ollessa. Lisäksi Appetite ei turhaan ole niin vitun kova levy; ei niitä biisejä voi korvata. Illusioneiden materiaaliakin voisi mielellään kuulla enemmän nykykeikoilla.
 
Eniten ootan Axlilta niitten loppujen biisien julkaisua, toivottavasti niin, ettei Finckiä, Bucketheadia ja säveltäjä Marco Beltramia leikellä nauhalta pois.
 
Jos reunionia ei tapahdu, niin odotan Axlilta levyä, joka kuulostaa yksinkertaisesti rockilta, jossa on:
-2 tai 3 kitaristia (toisin kuin Democracyn 7(?) soittajaa)
-1 kosketinsoittaja (
-1 rumpali
-vähemmän balladeja (mielummin kaksi täysosumaa kuin 4 keskivertoa)
 
Uuden GN'R:n suurimpia ongelmia on kyllä se, että yhtään radiohittiä ei ole. Syyt toki eivät välttämättä ole itse materiaalissa...
 
Mutta täähän menee jo ot:ksi!

Joko Sex Pistols on mainittu?
Ekaks 4 singlee suoraan huipulle. Sit ykkösmyyntitykki lp, joka sisältää ne neljä singlee. Kenkää basistille ja narkin kanssa jenkki rundille joka ei enää huonommin vois mennä. Ripeästi huipulle ja vielä nopeemmin romuks.

Wradlin: Taitaviahan ne on, mutta ei Guns N' Roses noussutkaan pelkästään taidoilla maineeseen. Nykybändistä taas nousee esiin lähinnä vain se, että soittajilla on taitoa. Jee.
 
Pääh, esim. Robin Finck on just kunnon röytökitaristi. Se on teknisiltä soitto-ominaisuuksiltaan paljon esim. Slashia huonompi, mutta fiiliksessä ajaa kyllä ohi.
 
Vai kuinka moni tosissaan menee keikoille fanittamaan Dj Ashbaa tai ? (ei sillä että minulla mitään miestä vastaan olisi, ihan siisti tyyppi taitaa olla hän)
 
Hyvä kysymys - Ashba on oikeesti aika tylsä soittaja. Huonoin leadkitaristi joka bändissä on ollu. Sentään Ron on (vielä) messissä mukana, mikä pelastaa paljon.
 
Itse taas olen näistä täysin toista mieltä; vaikka nykybändi on ihan ok niin ei se silti poista sitä cooliutta, mikä liittyi bändiin aikanaan Slashin, Izzyn ja vielä Gilbynkin mukana ollessa.
 
Ääh, ei heroiinissa, Jack Danielsissa ja nahkahousuissa oo sinänsä mitään ihailtavaa.
 
Lisäksi Appetite ei turhaan ole niin vitun kova levy; ei niitä biisejä voi korvata.
 
No kyllä joku Out Ta Get Me, Mr. Brownstone ja It's So Easy joutas jo poikkeen.
 
Illusioneiden materiaaliakin voisi mielellään kuulla enemmän nykykeikoilla.
 
Mieluummin sitä kun jo miljoonasti soitettua Appetitea. Joku Dead Horse vaikka ois mukavaa vaihtelua.
 
Jos reunionia ei tapahdu, niin odotan Axlilta levyä, joka kuulostaa yksinkertaisesti rockilta, jossa on:
-2 tai 3 kitaristia (toisin kuin Democracyn 7(?) soittajaa)
-1 kosketinsoittaja (
-1 rumpali
-vähemmän balladeja (mielummin kaksi täysosumaa kuin 4 keskivertoa)
 
Tulet tod. näk. pettymään, tätä Axl sano aiheeseen liittyen vuonna 2009
 
"What I can say is if you don't like this, then you probably won't like that. Same people, lots more approaches, bit meaner in places and darker in some. Robin does a really great Stevie Ray Vaughan-type solo on one track."
 
Uuden GN'R:n suurimpia ongelmia on kyllä se, että yhtään radiohittiä ei ole. Syyt toki eivät välttämättä ole itse materiaalissa...
 
Niinpä, vaan promootion puutteessa - kun levy julkastiin, niin Axl ei tehny yhtään mitään markkinoinnin eteen. Esim. Betterissä ois ollu paljon hittipotentiaalia.
 
Toisaalta kukapa radioo kuuntelee.
 
Mutta täähän menee jo ot:ksi!
 
Totta kyllä

Jyrken: No kyllä joku Out Ta Get Me, Mr. Brownstone ja It's So Easy joutas jo poikkeen.
 
Väärä mielipide.
 
Gardiner: Joko Sex Pistols on mainittu?
Ekaks 4 singlee suoraan huipulle. Sit ykkösmyyntitykki lp, joka sisältää ne neljä singlee. Kenkää basistille ja narkin kanssa jenkki rundille joka ei enää huonommin vois mennä. Ripeästi huipulle ja vielä nopeemmin romuks.
 
Ja nyt ne on ehkä legendaarisin punkbändi ikinä. Kyllä mä väittäisin, että ihan hienosti käyttivät tilaisuutensa, en tiedä oisko niillä nyt ollut löpöä tankissa ja ässiä hihassa yhtään enempään kuin mitä saavuttivat. Olishan siinä ollut tietysti lehmä lypsettäväksi vielä pidemmäksikin aikaa.
 
Ilmeisesti se "ison tilaisuuden hukkaaminen" tarkoittaa monille sitä, että bändi ei ole jäänyt loppuiäkseen tahkoamaan fyffeä niinkuin vaikka Rollarit, vaikka se mahdollista olisikin ollut. Pistolsit, Gunnarit ja muut tällaiset ovat kuitenkin ns. breikanneet, saavuttaneet maailmanlaajuisesti mainetta ja listojen ykkössijoja. En tiedä mitä muuta sen ison tilaisuuden myötä vielä pitäisi saavuttaa, jotta se tilaisuus ei olisi mennyt hukkaan. Jos sitten ovat kaiken saatuaan ja kyllästyttyään tai muusta syystä itse pistäneet homman jäihin, niin mitä siinä on mennyt hukkaan muuta kuin turvallinen duunipaikka?