Klassinen ›

Olin onnekas löytäessäni netistä kapellimestari John Storgårdsin johtaman Teoston perustajan ja säveltäjän Lauri Ikosen 6. e molli sinfonian kantaesityksen live-esityksen ja taltioinnin Turun filharmonisen orkesterin konsertista joka ehti jo kertaalleen peruuntua koronasta johtuen.
 
Vaikka Ikonen ei ehkä aivan ole mikään Tuukkasen tasoinen sävelseppo ja on klassistisissa ja varhaisromanttisissa vaikutteissaan taaksepäin katsova niin hänen hieman raakilemaiseksi torsoksi jäänyt sinfonia osoittaa kuitenkin hämmästyttävän tuoretta musiikillista keksintää lyyrisine kvaliteetteineen ja musiikillisine huumorinpilkahduksineen. Sinfonia parantaa selvästi loppuaan kohden vaikka Scherzo lieneekin osista kaikkein kepein.
 
On kiehtovaa ja antoisaa kuulla muidenkin postromanttisten suomalaissinfonikoiden kuten Lauri Ikosen musiikkia kuin vain tyytyä Melartinin, Tuukkasen, Leiviskän ja karjalaisen sinfonioihin vaikka sitä jää siltikin yhä kaipaamaan monen muunkin tasokkaan suomalaissäveltäjän kuten Saikkolan, Aaltosen, Fordellin, Pesosen, Anderssenin, Härkösen ym. sinfonioita.
 
Ja mieleni tekisi kuulla myös lisää Ikosta, kuudetta sinfoniaa onnistuneempien ja valmiimpien sinfonioiden osalta, 6. sinfonian ensiosan ollessa orkestraatioltaan paikka paikoin kovin karu, paljas ja autio vaikka eteneekin tästä huolimatta johdonmukaisesti ja loogisesti saavuttaen maalinsa ja päämääränsä päästäkseen läpi tulen ja veden sinne minne se on kulkemassa.
 
Ruotsissa sinfonikko ja kriitikko Kurt Atterberg kutsui Ikosta erittäin lahjakkaaksi suomalaiseksi säveltäjäksi jo pelkän laulutuotannon perusteella joka yleisesti muodostaa painopisteen säveltäjän tuotannossa sinfonioiden sijoittuessa tavallaan marginaaliin mutta kiinnostukseni Ikosen sinfoniatuotantoa kohtaan heräsi 6. sinfonian perusteella ja olen sitä mieltä että edes ruotsista on vaikea löytää säveltäjää joka ylittäisi Ikosen saavutukset sinfonikkona niin vaatimattomina kuin niitä yleisesti pidetäänkin. Tähän kykenee ehkä vain Hugo Alfven jos hänkään. Wilhelm Stenhammar on 2. sinfoniansa päätösfuugassa toki Ikosta teknisesti taitavampi ja kunnianhimoisempikin säveltäjä. Allan Pettersson on modernimpana säveltäjänä jo sitten aivan oma lukunsa.
 
Siihen ei pysty Ikoseen verrattuna edes yhtä anakronistinen mutta mittaamattoman paljon tunnetumpi ja suositumpi duuri molli tonaalinen ja äärimmäisen konservatiivinen ruotsalaissäveltäjä Lars Erik Larsson jonka 3. c molli sinfonia, joka sekin Beethovenin demoneita varten varaamassaan sävellajissa Ikosen tavoin kumartaa Beethovenin suuntaan mutta on henkiseltä kapasiteetiltaan suurta esikuvaansa kutistuneempi ja muodoltaan rapsodisempi ja hajanaisempi, häviää epäilemättä vertailussa Ikosen 3. Lemmin poika sinfonialle jonka saarelle selälliselle osa ei suo minkäänlaisia myönnytyksiä ranskalaiselle koloriitille vaan on aina kamarimusiikillisen selkeäpiirteinen ja läpikuultava Ikosen kyetessä todennäköisesti valamaan objektivoitua tunnetta Larssonia enemmän sinfoniaansa. Vaikka emme tiedä tätä varmasti, koska Larssonin sinfonia on levytetty mutta Ikosen ei, meillä on hyvät syyt uskoa näin.
 
Pastoraalisarja on Larssonin tunnetuin ja menestyksekkäin teos vauhdikkaassa ja melodiikaltaan tarttuvassa ensiosassaan ja kauniin lyyrisessä ja hehkuvassa hitaassa osassaan ja linnun liverrystä imitoivine puhallinsooloine scherzossa ollessaan yhä hyvin suosittu ja soitettu maailman konserttisaleissa kun hänen sinfoniansa on syystäkin kokonaan unohdettu sävelkieleltään konservatiivisina kuriositeetteina jotka eivät ole yhtä spontaaneja musiikillisesti tavanomaisessa ja melko heikkolaatuisessa keksinnässään hitaita osia lukuun ottamatta vaikka Klamin mielestä Larssonin 2. sinfonia on suuri ja vaikuttava teos ja Larssonilla on melodian taito ja muodon taju ja vaisto mihin väittämään en voi yhtyä varauksetta.
 
Minusta Larssonin 2. sinfonia on kolmatta sinfoniaa paitsi lyyrisempi myös viehättävämpi ja hieman tunteikkaampi ja lumoavampikin eikä lyyrikolta 3. sinfonian tiettyä dramaattisuutta tavoitteleva ja esikuviaan epätoivoisesti mutta hedelmättömästi imitoiva epäkypsä ja metafyysisiä syvyyksiä kaihtava tyhjyyttään kumiseva sinfoninen draama ottanut luonnistuakseen duuri molli tonaalisuuden puitteissa yhtä hyvin kuin esim. Brahmsin niinikään Beethovenia ihannoivassa ja kumartavassa 1. c molli sinfoniassa ja myöhemmin Larsson mikäli oikein muistan uudistikin tyyliään modernistisempaan suuntaan jollaista kehitystä Ikosella ei tapahtunut vaan hän pysyi uskollisena jo nuorena omaksumilleen kansallisromanttisille ihanteilleen loppuun asti. Rannan mukaan Ikonen työskenteli aina johdonmukaisesti vaikkakin hiukan raskastekoisesti.
 
Minusta Ikosen sinfoniassa kuitenkin yllättää se että se on selvästi inspiroitunutta musiikkia joka kantaa inspiraation leimaa eikä ole lainkaan niin kuivaa, ikävää, harmaata ja raskaspoljentoista tai jotenkin tylsän akateemista kuten voisi luulla herkän lyyrisessä melodisessa keksinnässään ja miedossa tunteen palossaan vaikka ensiosa tietyssä luonnosmaisuudessaan jättääkin toivomisen varaa mutta uskon Ikosella olevan kokonaisuutena ajatellen onnistuneempiakin sinfonioita tuotannossaan. Tuntuu että Ikosen jokaisella ajatuksella on lyriikan siivet.
 
Ikosella ja Schubertilla on yhteistä se että he olivat kumpikin laulusäveltäjiä ja näin molemmilla lyyrisyys oli musiikin keskeinen elementti myös laajamittaisissa soitinteoksissa kuten sinfonioissa kummankin täyttäessä rakennesuunnitelmansa kauniiden ajatusten loppumattomalla rikkaudella.
 
Erkki Salmenhaaran mukaan kokosävelisiä aineksia sisältävä 6. sinfonia, joka ei ole yleisesti ottaen ehkä aivan yhtä sujuva kuin säveltäjän niinikään kantaesityksen vasta melko hiljattain saanut 5. Aperta sinfonia, on tyyliltään kansallisromanttinen ja ehkä jossain määrin muttei sanottavammin Sibelius vaikutteinen teos, vaikka syntyikin sangen myöhään 1950 luvulla ja tässä mielessä melko anakronistinenkin mutta on ainakin ensikuulemalta viehättävä käyrätorvisoololla alkava sopusuhtainen ja ekonominen muodoltaan 4-osainen pikku sinfonia joka sai pikaisesti kuultuna allekirjoittaneen jopa hieman lumoutumaan kauniista ja tarttuvasta melodiikastaan vaikka erään kriitikon mukaan siihen painaa leimansa tietty keskeneräisyyden tuntu semminkin kun kertausjakso tuntuu puuttuvan ilmeisesti sonaattimuotoisesta ensiosasta osittain tai kokonaan mutta ehkä kyseessä on vain persoonallinen muotoratkaisu.
 
Vaikuttaa aivan siltä kuin lyhyehkö avausosa jäisi keskeneräisenä hieman torsoksi sillä se tuntuu kaipaavan jatkoa viimeisten akordien jäädessä ikään kuin ilmaan leijumaan ja soimaan ilman täydellistä autenttista lopuketta kuin kyseessä olisi harhalopuke tai musiikki on vailla loogista jatkumoa joka pyöristäisi muodon täydelliseksi. Ja jotenkin tuntuu siltä ettei varsinkaan avausosa olisi orkestroinniltaan täysin valmis. Voisiko joku musiikin ammattilainen tutkia mikä kadenssi on kyseessä? Mene ja tiedä.
 
Ehkä olen väärässä teoksen keskeneräisyydestä sillä uudemman kerran teosta kuunnellessani pakahduin sen avausosaa kuunnellessa katseeni kohotessa kohti korkeuksia, mitä ei kansallissäveltäjän sinfonioita kuunnellessa tapahdu koskaan, ollessani jokseenkin lumoutunut Ikosen musiikin lyyrisestä kauneudesta. Ikonen on näin ollen suotta aliarvostettu säveltäjä.
 
Aikoinaan sanoin uskovani että jopa Ikosen sinfoniat saattaisivat olla kansallissäveltäjämmekin sinfonioita vaikuttavampia teoksia ja niin nyt näyttääkin olevan ensiosan muotorakenteen problemaattisuudesta huolimatta sillä musiikissa tärkeimpiä ominaisuuksia on sen emotionaalinen syvyys ja voima jota Ikosella, ihme kyllä, näyttää olevan jälkimmäistä jopa enemmän. Ikonen ei sinfonian perusteella ansaitsisi sitä unohdusta joka sen osaksi on vääjäämättä tullut.
 
Kuuntelin koko 6. sinfonian lumoutuneena jonkinlaisessa meditatiivisessa tilassa lämmöntunne sydänalassa ja katseeni ylös kohottautuneena avausosan tietystä luonnosmaisuudestakin huolimatta. Ikonen on kokemuksen perusteella mainettaan parempi säveltäjä sinfonikkona joka ei ansaitsisi sitä unohdusta joka sen osaksi on tullut. Ikonen ei ole kuivan akateeminen vaan syvästi tunteva säveltäjä jonka sinfoniat ansaitsisivat tulla uudelleenarvioiduksi.
 
Salmenhaaran mukaan viimeiseksi sibeliaaniksi luonnehdittu Ikonen ei viljele sinfonioissaan kansallisia aiheita ehkä joistakin kansanlaulunomaista aiheista huolimatta vaan esimerkiksi 3. Lemmin poika sinfonia tuntuu etenevän pikemminkin Beethovenin 7. sinfoniaa muistuttavin rytmikuvioin kuin suomalaiskansallisittain hyödyntäessään huipennuksessaan vähennetyn septimin dramaattista tehoa. Ikosen ensimmäinen sinfonia oli hänen läpimurtoteoksensa ja kaavamaisemmassa mutta suurisuuntaisemmassa 2. sinfoniassa hartaat aiheet synnyttävät aidon tunnelman. Vasta hiljattain kantaesitetty 5. sinfonia on kriitikon mukaan niukka, lyhyt, hetkellinen ja kiireinen näky maailmaan jossa kaikesta oli sodan aikana pulaa.
 
Olematta kovin persoonallinen ja omintakeinen luomus 6. sinfonia on kuitenkin varsin ammattitaitoisesti vaikkakin tavanomaisesti orkestroitu joistakin impressionismiin viittaavista puhallinsooloista huolimatta enkä pistänyt merkille Madetojan mukaan joissakin Ikosen sinfonioissa kuultavaa kammottavaa(?) orkesterikaikua vaan sinfoniassa kaikki soi esimerkillisen hyvin ja läpikuultavasti.
 
Scherzo-osa on hilpeä ja leikillinen hersyvässä musiikillisessa huumorissaan mutta haydnmainen musiikillinen huumori rossinimaisine nopeine kuvioineen tuntuu tarttuvan myös joihinkin vakavaan sävyyn alkavan finaalin aiheisiin kaihoisampien aiheiden vuorotellessa niiden kanssa ja sinfonia päättyy hyväntuulisesti.
 
Sinfonian painopiste on joko sen hitaassa osassa tai finaalissa. Ensiosa on hieman fragmentaarinen ja jossakin määrin ehkä vielä luonnosmainenkin. Mutta kokonaisuus on tasapainoinen ja ehyt eikä orkestroinnin ja musiikin taso laske loppua kohti radikaalisti kuten vielä parikymppisen Felix Krohnin ainokaisessa Vuodenajat sinfoniassa jossa melodisesti lumoavan ja kukkean, ihmeen kypsän, ensiosan ja finaalin kömpelön polyfonian ja vaskisektion banaalien vappumarssien välillä on räikeä ero epämääräisesti orkestroidusta hitaasta talvi(?)-osasta puhumattakaan.
 
Tässä tuon sinfonian uskaltaisinko sanoa vielä melko hioutumaton mutta mieleenpainuva esitys. Esitys ja sen mukana rytminen tarkkuus paranee loppua kohden selvästi. Hienoa että tällaista postromanttista musiikkia vielä kuulee suomessakin esitettävän jolle varmasti löytyisi enemmänkin tilausta kun ajatellaan että Ikostakin ammattitaitoisempien ja suurempien vaiettujen suomalaisten sinfonikkojen kaarti on yhä vailla niiden kauneusarvojensa vaatimia esityksiä ja levytyksiä niin mielenkiintoinen tuttavuus kun ikonen sinfonikkona olikin ansaiten taatusti kantaesityksensä. Ikosen sinfonian esitys oli sanalla sanoen hieno kulttuuriteko: https://www.tfo.fi/fi/live/ilta-john-storgardsin-kanssa

Jos Ikonen olisi ruotsalainen säveltäjä hänen melodisesti kauniit ja kohottavat sinfoniansa olisi epäilemättä levytetty jo aikoja sitten ellei jopa moneen kertaan kuten monien muidenkin oletettavasti tai mahdollisesti Ikosta vähäisempien ja vähemmän tuotteliaiden ruotsalaissäveltäjien sinfoniat mutta suomessa kansallisen kulttuuriomaisuuden vaaliminen, suojeleminen ja taltioiminen näyttää olevan ruotsiin verrattuna retuperällä ja ainakin huomattavasti työläämpi ja nihkeämpi projekti kuin ruotsissa eivätkä suomalaiset levy yhtiöt tunnu olevan järin kiinnostuneita tämänkaltaisen sinfoniaohjelmiston levyttämisestä vaikka syytä olisikin mikä kertoo siitä että suomen musiikkielämässä on jotakin suuresti vialla eikä Ylekään näytä noudattavan sille kuuluvia lakisääteisiä velvoitteitaan ja tehtäviään taltioimalla unohdettujen suomalaissäveltäjien sinfonioita kuten Ikoseltakaan tai sitten se ei vain esitä niitä jo olemassa olevia kantanauhatallenteita kanavillaan ja areenassa lukuisista esitetyistä toiveista huolimatta vaikka onneksi Tuukkanen muodostaa ilahduttavan poikkeuksen Meri sinfonian esityksellä Yle Areenassa. Vaikuttaa kuitenkin siltä että Ikosen sinfonioissa on aitoa tunnetta jota saa etsimällä etsiä monien populaariempienkin säveltäjien teoksista joita en nyt tässä lähde luettelemaan mutta modernimmassa musiikissa tuo tunne yleensä loistaa poissaolollaan atonaalisesta sävelkielestäkin jo johtuen koska siitä puuttuu yleisesti hyväksytty emotionaalinen referenssisysteemi.
 
Ikosen 4. sinfoniasta, A Merikannon lapselliseksi Sinfonia Concertanteksi nimittämästä 24 minuuttisesta sinfonia Concentratasta, on Ylellä olemassa Eric Cronvallin johtama kantanauhatallenne jota se ei ole kuitenkaan soittanut sitten 1950 luvun vaikka se poikkeaakin Erkki Salmenhaaran mukaan olennaisesti Ikosen kyseisen sinfonian alkuperäisestä nuottikäsikirjoituksesta ja vesiosta ja lienee jokin uusi tai uusittu versio. Vaikutelma Ikosen kyseisessä sinfoniassa on salmenhaaran mukaan varsin beethoveniaaninen jo pääteeman ollessa käännös muistaakseni jonkin Beethovenin pianosonaatin teemasta. Pianosonaatin nro 26 Lebewohl sivuteema? (epävarma muistikuva).
 
Tunnetuimpiin Ikosen lauluihin ja ylipäätään sävellyksiin kuuluu musiikillisesti sinfonioita paljon vaatimattomampi ja melodiikaltaan kansanomainen ja koruttoman yksinkertainen mutta viehättävä Pirtissäni pimenee joka vielä on ohjelmistossa.
 
Vaikka yleisö karsasti ja vieroksui Ikosen kanssa samoihin aikoihin säveltäneen ja toimineen modernisti sukupolven tuotoksia kuten A Merikannon, Pingoudin, Raition sekä varsinkin Rannan vapaata konstruktiivista atonaalisuutta edustavia 1920 luvun varhaisia kamarimusiikkiteoksia niin yleisön mielestä Ikosen musiikki saattoi kuitenkin edustaa jopa hieman liiankin perinteisiä muotoja ja luultavasti osittain siitä syystä hän vaipui ennen pitkää 1950 luvulle tultaessa unohduksiin mahdollisesti myös heikkojen konserttiarvostelujen myötä koskien mm. imeläksi kutsuttua viulukonserttoa, jossa kriitikko Ralf Parland totesi Ikosen vuodattavan vanhaa siirappiaan, vaikka syynä unohdukseen ei liene ollut niinkään hänen sinfonioidensa heikko musiikillinen laatu ja syvyysperspektiivin puute sillä Ikosen kaavamaiseksi moitittujen sinfonioiden on sanottu kumpuavan aidosta tunteesta vaikka yhden teoksen perusteella on vielä vaikea tehdä vielä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä saati arvioida niiden lopullista merkitystä mikä vaatisi laajempaa otantaa ja useamman kuin yhden sinfonian syvällistä analyysiä ja emotionaalisten kokemusten kautta tapahtuvaa perinpohjaista syväluotausta.
 
Ikoselle annettu epiteetti viimeinen sibeliaani on sikäli kyseenalainen määritelmä että siinä missä Ikonen edusti musiikissaan yleis-ja jälkiromantiikkaa tai kansallisromantiikkaa (5. sinfonian finaalin suomalaiskansallinen teema) edusti Sibelius ehkä paria ensimmäistä sinfoniaa lukuun ottamatta myöhemmissä sinfonioissaan viileää klassismia vaikka niistä kaikessa staattisuudessaan puuttuukin wieniläisklassismille ominainen rytminen draivi ja emotionaalinen syvyys. Ikonen on sinfonioissaan pikemminkin viimeinen melartiaani.