Klassinen ›

Sibeliuksen pianomusiikki on toinen inhokki. En kyllä osaa perustella, miksi.
 
Sibeliuksen pianomusiikki ei useinkaan ole kovin "pianistista". Hänellä on kyllä paljon sanottavaa, mutta pianotekstuuri on monin paikoin kömpelöä eikä kovin hyvin soivaa. Se jo monelle tökkii, vaikka musiikillisessa materiaalissa sinällään ei olisi mitään erityistä vikaa. On sanottu, että Sibeliuksen orkestraalinen ajattelu ei oikein sopinut pianolle säveltämiseen; satsi on usein joko liian ohutta tai liian paksua. Soitin aikanaan pianon B-kurssissa Sibeliuksen F-duurisonaatin, ja niin hienoa musiikkia kuin se monin paikoin onkin, oli se helkutin vaikeaa saada mukavasti sormiin ja soimaan hyvin.

Sibeliuksen pianomusiikki ei useinkaan ole kovin "pianistista". Hänellä on kyllä paljon sanottavaa, mutta pianotekstuuri on monin paikoin kömpelöä eikä kovin hyvin soivaa. Se jo monelle tökkii, vaikka musiikillisessa materiaalissa sinällään ei olisi mitään erityistä vikaa. On sanottu, että Sibeliuksen orkestraalinen ajattelu ei oikein sopinut pianolle säveltämiseen; satsi on usein joko liian ohutta tai liian paksua. Soitin aikanaan pianon B-kurssissa Sibeliuksen F-duurisonaatin, ja niin hienoa musiikkia kuin se monin paikoin onkin, oli se helkutin vaikeaa saada mukavasti sormiin ja soimaan hyvin.
 
Hyvin sanottu. Plussa. Itse olen erityisesti huomannu Sibeliuksen alkupään pianotuotannon tökkivän (muistaakseni esim. eräät impromptut), mutta esimerkiksi Sibeliuksen bagatellet (op.34) ovat erittäin hyvin pianolle sopivia, lennokkaan lyyrisiä kappaleita (hyvä versio: A Five-Star Sibelius Celebration / Olli Mustonen ).

esimerkiksi Sibeliuksen bagatellet (op.34) ovat erittäin hyvin pianolle sopivia, lennokkaan lyyrisiä kappaleita (hyvä versio: A Five-Star Sibelius Celebration / Olli Mustonen ).
 
Joo, Sibeliuksen pianomusiikki on sellaista että sitä pitää soittaa todella hyvin ennen kuin se alkaa kuulostaa hyvältä. Oppilasversiot ovat harvoin kovin nautinnollisia, mutta Olli Mustosen kaltainen persoonallisuus saa teoksista varmasti irti hienoja sävyjä ja tehoja.

Olli Mustosen kaltainen persoonallisuus saa teoksista varmasti irti hienoja sävyjä ja tehoja.
 
Mä tykkään paljon tästä levystä: http://www.jeansibelius.net/opus.cgi?filename=ode_1014-2.txt
 
Ja plussa täältäkin.

Sibeliuksen pianomusiikki ei useinkaan ole kovin "pianistista". Hänellä on kyllä paljon sanottavaa, mutta pianotekstuuri on monin paikoin kömpelöä eikä kovin hyvin soivaa. Se jo monelle tökkii, vaikka musiikillisessa materiaalissa sinällään ei olisi mitään erityistä vikaa. On sanottu, että Sibeliuksen orkestraalinen ajattelu ei oikein sopinut pianolle säveltämiseen; satsi on usein joko liian ohutta tai liian paksua. Soitin aikanaan pianon B-kurssissa Sibeliuksen F-duurisonaatin, ja niin hienoa musiikkia kuin se monin paikoin onkin, oli se helkutin vaikeaa saada mukavasti sormiin ja soimaan hyvin.
 
Itse en kyllä arvosta Sibeliuksen yksinlauluja ja kuoroteoksia yhtään sen korkeammalle.

Mä tykkään paljon tästä levystä: http://www.jeansibelius.net/opus.cgi?filename=ode_1014-2.txt
 
Mulla on myös tuo levy, ja minusta se on ainakin huomattavasti mielenkiintoisempi kuin esim. Marita Viitasalon ja Risto Laurialan suurelta osin samoja teoksia sisältävät levytykset, vaikka hienoja pianisteja hekin ovat.
 
Itse en kyllä arvosta Sibeliuksen yksinlauluja ja kuoroteoksia yhtään sen korkeammalle.
 
Mulla oli noista yksinlauluista vielä pari-kolme vuotta sitten vastaavanlainen käsitys, mutta nyt kun olen muutamia hienoja esityksiä kuullut ja itse soittanut laulajan kanssa useita lauluja, olen alkanut tykätä tosi paljon. Onhan niissäkin sellaista karheutta ja vähän tönkköä tekstuuria, mutta valtavan hienosti Sibelius mielestäni tavoittaa käyttämiensä tekstien tunnelmat. Kuorolauluja taas en juurikaan tunne.

Musiikille ei jää tilaa hengittää vapaasti .., vaan on rytmismetriikaltaan monotonisesti jumputtavaa motorista konemusiikkisatsia
 
Eikös Bachilla ole enemmän rytmistä elämää kuin hät'hätää kuvittelisi. Ref: Harnoncourt, Musik als Klangrede, suom. Puhuva musiikki.
 
Mozartin tuotantoa leimaa se että hänen piti tehdä liikaa duunia elääkseen: helmien joukossa on paljon hätäisesti kirjoitettua, kliseistä. Tämä taisi olla Gouldin pointti.
 
Olen Wagner-herännyt -- hankin juuri Knappertsbuschin Parsifalin Bayreuthin uudelleenavajaisista toisen maailmansodan jälkeen 1951. Liveäänitys jota leimaa hieno toiveikkuuden tuntu. Hyvät vibat.

Miksi klassisen musiikin kuuntelijat eivät koskaan kinastele siitä kuka on paras säveltäjä? Muissa musiikkityyleissä se on jokapäiväistä.
 
Syitä on monia, mutta suurin syy on se, että vallitsee liian suuri yhteisymmärrys siitä että J.S. Bach oli niin ainutlaatuinen.

Syitä on monia, mutta suurin syy on se, että vallitsee liian suuri yhteisymmärrys siitä että J.S. Bach oli niin ainutlaatuinen.
 
Kyllä usein Beethovenia, joskus myös Mozartia, on sanottu suurimmaksi.

Olen Wagner-herännyt
 
Tykkään kyllä Wagnerin musiikista, mutta välillä harmittaa, miten paljon oopperoissa on sitä ei-musiikkia mukana. Jos joku voisi tehdä mulle Meistersingerin viimeisen näytöksen (jossa olen menossa) libretosta version, johon merkkaisi paksunnetulla ne kohdat, joissa on jotain tarttuvaa sävellystä, niin pääsisin helpommalla, kun ei tarvitsisi kuunnella niitä resitatiivimaisia kohtia kymmeneen kertaan siinä toivossa että niistä löytyisi jotain stimuloivaa.
 
Seuraavaksi käyn ilmeisesti Lohengrinin kimppuun (takana on Meistersingerin lisäksi Tristan ja Rheingold). Toivottavasti se olisi tyyliltään vähän perinteisempi niin selviäisin helpommalla. Meistersingeriltä odotin tätä, koska jossain luki, että se on vanhahtavampi, mutta kyllähän siinä on mun mielestä täysin sama meininki kuin vaikka Tristanissa, korkeintaan pari aariamaista kohtaa enemmän.

Kyllä usein Beethovenia, joskus myös Mozartia, on sanottu suurimmaksi.
 
Minun mielestäni Beethoven on suurin naisesta syntyneiden joukossa.

Onko klassisen musiikin piirissä mitään elokuvamaailman Razzie -vastaavaa, jossa myönnettäisiin palkinto vuoden huonoimmalle säveltäjälle tai kappaleelle? Vai onko klassinen musiikki vielä siinä määrin ei-kaupallista, ettei mitään anti-oscaria haluta vakavissaan säveltäville myöntää. Yleinen mielipide voi vakavasti haitata jonkun säveltäjän menestymistä jopa siinä määrin, että hänen täytyy säveltää haamunimillä, laittaa kappaleitaan ystäviensä nimiin tms. Jos säveltäjällä voidaan katsoa olevan enimmäkseen kaupalliset intressit, ei negatiivinen arvostelu paljoa haitanne, mutta jos hän on omalla tavallaan erikoinen ja suuren yleisön vaikeasti ymmärrettävä, on negatiivisen tunnustuksen myöntäminen ja tämän tyyppisten galluppien tekeminen hyvin arveluttavaa, vaikka kaikki voivatkin kirjoittaa nimimerkin suojissa.

Onko klassisen musiikin piirissä mitään elokuvamaailman Razzie -vastaavaa, jossa myönnettäisiin palkinto vuoden huonoimmalle säveltäjälle tai kappaleelle? Vai onko klassinen musiikki vielä siinä määrin ei-kaupallista, ettei mitään anti-oscaria haluta vakavissaan säveltäville myöntää. Yleinen mielipide voi vakavasti haitata jonkun säveltäjän menestymistä jopa siinä määrin, että hänen täytyy säveltää haamunimillä, laittaa kappaleitaan ystäviensä nimiin tms. Jos säveltäjällä voidaan katsoa olevan enimmäkseen kaupalliset intressit, ei negatiivinen arvostelu paljoa haitanne, mutta jos hän on omalla tavallaan erikoinen ja suuren yleisön vaikeasti ymmärrettävä, on negatiivisen tunnustuksen myöntäminen ja tämän tyyppisten galluppien tekeminen hyvin arveluttavaa, vaikka kaikki voivatkin kirjoittaa nimimerkin suojissa.
 
Ainakin Euroopassa klassisen musiikin maailma on paljolti julkisrahoitteinen, ja anti-Oscareiden jakaminen veronmaksajien rahoilla voisi olla riskialtista. Sensaatiolehdet nostaisivat äläkän. Ja se raukka, jonka kohdalle arpa osuu, joutuisi palauttamaan apurahansa ja keskittymään muihin hommiin. Ja sitten viidenkymmenen vuoden päästä ymmärrettäisiin että se olikin hyvää musiikkia. Toinen asia on, että huonolla maulla leikittely ei erityisesti kuulu klassisen musiikin perinteisiin käytäntöihin. Sotien jälkeen monet avantgardistit ovat yrittäneet murtaa tätä mutta ei se ole ottanut oikein tulta. Sittenhän joudutaan tietysti kysymään, missä menee raja huonolla maulla leikittelyn ja todellisen huonouden välillä?

Ajattelin juuri itse aloittaa samantyylisen keskustelun. Kyllähän megatherium hirveästi yrittää mollata Rossinia minkä kerkiää. Minuakin kiinnostaa onko muilla vastaavia inhokkeja.
 
En muista koska viimeksi olisin vastaavaan syyllistynyt joten ainakin tuo syyte jatkuvasta mollaamisesta voidaan kumota samantien semminkin kun kenenkään musiikin harrastajan intresseihin saattaisi ellei hän halua esiintyä pelkkänä kriitikkona katsoa kuuluvan jostakin pahansuopuudesta johtuva halu suunnata luova energiansa kielteisten puolien esille tuomiseen muiden kuin omien suosikkiensa tuotantoa ajatellen eikä vain silkka totuuden etsintä hyvin perusteltuihin argumentteihin nojautuen mitä harmonisen rakenteen yksinkertaisuuteen ynnä muihin seikkoihin tulee ja luulen etääntyneeni valovuosien päähän omissa musiikillisissa ambitioissani klassisen tai varhaisen romantiikan ajan sekä kvaliteeteiltaan ja substanssiltaan heikommasta että kestävämmästä tuotannosta erottelematta sen enempää sielua järkyttävää kuin shampanjan tavoin poreilevaa musiikkia toisistaan missään mielessä. Minun tämän hetken inhokkieni lista olisi niin suuri että sen luettelemiseen kuluisi tuhottamasti aikaa eikä kysymys lopulta olisi muusta kuin lievistä aste-eroista.

Veit sanat suustani. Mitä informaatioarvoa on sillä, että miettii mikä kaikki on kehnoa, kun todella nautinnollisia kuunteluelämyksiä on suhteellisen vähän? Ja selvästikin kyse on makuasioista. Sattumoisin minullakin nimenomaan klassismi ja varhaisromantiikka tökkivät. Panin myös erityisesti merkille, että mainitsit harmonian.
P.S. Ja kiitoksia suosituksesta: Delius vaikuttaa lupaavalta.

Veit sanat suustani. Mitä informaatioarvoa on sillä, että miettii mikä kaikki on kehnoa, kun todella nautinnollisia kuunteluelämyksiä on suhteellisen vähän?
 
Tämä on täsmälleen näin, mutta onhan siinä myös se keisarin uudet vaatteet -juttu. Ja sitten vielä se, että todella huonon tekeminen vaatii kovaa ammattitaitoa. Ja näkemystä.

Veit sanat suustani. Mitä informaatioarvoa on sillä, että miettii mikä kaikki on kehnoa, kun todella nautinnollisia kuunteluelämyksiä on suhteellisen vähän? Ja selvästikin kyse on makuasioista. Sattumoisin minullakin nimenomaan klassismi ja varhaisromantiikka tökkivät. Panin myös erityisesti merkille, että mainitsit harmonian.
P.S. Ja kiitoksia suosituksesta: Delius vaikuttaa lupaavalta.
 
Deliusin musiikkia ei voinekaan moittia tekotaitoisesta konstruktivismista ja uudemmalle musiikille tyypillisestä aivosyntyisyydestä vaan se puhuttelee spontaanisti ihmissydäntä tahdon välittömänä ilmauksena saadessaan kuulijansa haltiotuneen lumontunteen valtaan mielikuvituksellisen aistillisella harmonisella kielellään että sen välittömyys tuntuu suoranaiselta ihmeeltä.

Minusta voisimme esittää myös toisen hyvin mielenkiintoisen kysymyksen: Miksi klassisen musiikin osastolla keskustelun taso on paljon korkeammalla kuin tuolla raskaamman musiikin puolella? Tämä topikki on hyvä esimerkki sivistyneestä keskustelufoorumitoiminnasta.

Mainitkaami vielä Beethovenin Grosse fuge, josta en ole oppinut vieläkään pitämään sen tylsyyden vuoksi, sekä mielestäni yliarvostettu Béla Bartók.

Sibeliuksen pianomusiikki ei useinkaan ole kovin "pianistista". Hänellä on kyllä paljon sanottavaa, mutta pianotekstuuri on monin paikoin kömpelöä eikä kovin hyvin soivaa. Se jo monelle tökkii, vaikka musiikillisessa materiaalissa sinällään ei olisi mitään erityistä vikaa. On sanottu, että Sibeliuksen orkestraalinen ajattelu ei oikein sopinut pianolle säveltämiseen; satsi on usein joko liian ohutta tai liian paksua. Soitin aikanaan pianon B-kurssissa Sibeliuksen F-duurisonaatin, ja niin hienoa musiikkia kuin se monin paikoin onkin, oli se helkutin vaikeaa saada mukavasti sormiin ja soimaan hyvin.
 
Glenn Gould tuntuu olevan päinvastoin sitä mieltä, että Sibelius ei milloinkaan olisi kirjoittanut pianon ominaislaatua vastaan ja parhaimmillaan suomalaisen kansallisromantikon tyylissä näkyy kalpeata ja pelkistettyä motiivista kontrapunktia jota kukaan ei näytä kirjoittavan Itämeren eteläpuolella ja sovinnaisimmillaankin se on kaukana oktaavikaksinnuksille alttiista tekstuurista assosioituewn pikemminkin Haydnin maailmaan sonatiineissa.