Klassinen ›

Jos minulle laitettaisiin eteen vaikkapa Debussyn, Schönbergin, Bergin, Lutoslawskin tai Lindbergin partituureja, ei minulla olisi työkaluja niiden analysointiin. Teoriakurssini kävin pääosin 90-luvulla.
 
Joo tuota tuoreempaa teoriaa (joka toimisi noiden esimerkkiesi anaylsointiin) ei taideta paljoakaan opettaa muualla kuin sävellysopintojen puolella käsittääkseni.

Se ei tarkoita, etteikö niitä työkaluja olisi olemassa klassisella puolella. Kaikkea ei ehditä opettaa musiikkiopistossa.
 
Eikä myöskään ehditä ammattikorkeakoulussa/Akatemiassa. Ehkä niitä opiskelleita sanotaan sävellyksen ja musiikinteorian opiskelijoiksi ;)

Eikä myöskään ehditä ammattikorkeakoulussa/Akatemiassa. Ehkä niitä opiskelleita sanotaan sävellyksen ja musiikinteorian opiskelijoiksi ;)
 
Todennäköisesti. Mutta itseopiskelukin on mahdollista, jos viitsii.

Kärjistykset ovat tietysti vaarallisia, mutta kenties klassisen musiikin teoriassa näkövinkkeli on enemmän teoksen tutkimisen ja analysoinnin puolella esittäjän näkökulman sijaan.

Todennäköisesti. Mutta itseopiskelukin on mahdollista, jos viitsii.
 
Uteliaisuushan on usein hyve, kai minullekin tulee kausi että käyn läpi länsimaisen taidemusiikin merkkiteoksia schenkerläisessä hengessä tai pohdin sävelrivien suhdetta sarjallisessa kontekstissa. (Tai sitten ei).

Kärjistykset ovat tietysti vaarallisia, mutta kenties klassisen musiikin teoriassa näkövinkkeli on enemmän teoksen tutkimisen ja analysoinnin puolella esittäjän näkökulman sijaan.
 
No tietysti jos skaalojen ym. hallintaa pidetään pääasiassa improvisointiin kuuluvana välineenä, niin totta kai niiden pitää olla esim. jazzarilla niin hyvin kaalissa että pystyy kohtalaisen ex tempore pistämään soolon mihin tahansa sointukiertoon. En mä oikein muuten tollasta jakoa osaa tehdä. Klasaripuolella improvisointi on luonnollisesti vähäisempää, ainakin keikoilla, mutta säveltäjä on kuitenkin hyvin usein myös itse teoksen esittäjä, tai ylipäätään esiintyvä muusikko joka tapauksessa. On ollut jo satoja vuosia. Eli ei se teoria niin kaukana käytännöstä ole, kuin mitä saattaisi kuvitella.

No, mulla ei ole kokemusta jazzista eikä jazzteoriasta, mutta olen erittäin hyvin pystynyt soveltamaan klassisia teoriaopintojani käytännön työssä muusikkona. Kai siinä on sitten yksilöllisiä eroja.
 
Minulle tuli taas henkilökohtaisesti sellainen olo, että eipä noista akatemian pakollisista (klasari)teoriaopinnoista paljon käteen jäänyt kun aloin opiskella jazzia ja sen teoriaa. Jazzteoriaa opiskellessa ei tullut semmoista oloa että tämä olisi jotenkin irrallaan musiikista - tunne, joka minua klasaripuolella häiritsi/häiritsee.

Minulle tuli taas henkilökohtaisesti sellainen olo, että eipä noista akatemian pakollisista (klasari)teoriaopinnoista paljon käteen jäänyt kun aloin opiskella jazzia ja sen teoriaa.
 
Nehän onkin vähän eri asioita. Tuskin klassiseen vaihtava jazzarikaan jazz-teoriasta kaikkea tarvitsemaansa irti saa.
 
Jazzteoriaa opiskellessa ei tullut semmoista oloa että tämä olisi jotenkin irrallaan musiikista - tunne, joka minua klasaripuolella häiritsi/häiritsee.
 
No se riippuu aika paljon opetustavastakin. Ne samat asiat voi kertoa "hauki on kala" -tyylillä piirtoheittimen tai liitutaulun välityksellä luokkahuoneessa, tai sitten esim. orkesteri- tai kamarimusiikkiharjoituksen yhteydessä elävällä esimerkillä tilannetta avartaen ja heti perään itse soittaen. Onneksi edellisestä - kieltämättä puuduttavasta - tavasta ollaan enenevässä määrin siirtymässä jäljempään.

...mutta säveltäjä on kuitenkin hyvin usein myös itse teoksen esittäjä, tai ylipäätään esiintyvä muusikko joka tapauksessa. On ollut jo satoja vuosia. Eli ei se teoria niin kaukana käytännöstä ole, kuin mitä saattaisi kuvitella.
 
Tässä olen kyllä eri mieltä. Säveltäjyyshän on erkaantunut hiljalleen omaksi saarekkeekseen, ja rohkenen väittää, että nykyään on aika harvassa nuo esiintyvät taiteilijat/säveltäjät. Tämä taas heijastuu esimerkiksi epäidiomaattisemmassa soittimille kirjoittamisessa (yhä harvemmin kirjoitetaan hyvää soittimelle ominaista satsia), ei ole enää niin fyysistä suhdetta musiikin tuottamiseen.

Tässä olen kyllä eri mieltä. Säveltäjyyshän on erkaantunut hiljalleen omaksi saarekkeekseen, ja rohkenen väittää, että nykyään on aika harvassa nuo esiintyvät taiteilijat/säveltäjät. Tämä taas heijastuu esimerkiksi epäidiomaattisemmassa soittimille kirjoittamisessa (yhä harvemmin kirjoitetaan hyvää soittimelle ominaista satsia), ei ole enää niin fyysistä suhdetta musiikin tuottamiseen.
 
Mutta kyllä mun käsittääkseni suurin osa säveltäjistä on edelleen myös itse instrumentalisteja, vaikkeivät niin tiuhaan esiintyviäkään. En uskalla ihan allekirjoittaa tuota soittimelle hyvin istuvan säveltämisen vähenemistä; toisaalta mikäli näin on, niin se voi johtua myös siitä, että a) säveltäjät etsivät koko ajan uusia sointi- ja ilmaisumahdollisuuksia vanhoista tutuista soittimista, ja b) instrumentalistien taso on nykyään niin korkea, että "mitä tahansa" voi soittaa ja saada kuulostamaan hyvältä.
 
Yhtä kaikki, mä en silti sanois että klasariteoria on niin erillään käytännöstä kuin mitä yleinen käsitys tuntuu vihjaavan.
 
E. Lisätään vielä, että kyllähän säveltäjät ymmärtääkseni työskentelevät useinkin aika läheisessä yhteistyössä muusikoiden kanssa, aina tarpeen ja tilanteen mukaan. Nämä antavat säveltäjälle vinkkejä siitä, mikä toimii milläkin instrumentilla ja toimivat tavallaan "koesoittajina". Tämä vain huomioksi siitä, että sävellykset, nykysellaisetkaan, harvemmin syntyvät pelkästään kirjoituspöydän ääressä.

Tiedättekö että olen nuori. Soitan ammatikseni tanssi musiikkia joka on erittäin leppoisaa ja mukaavaa sen harjoittelu rupeaman jälkeen kun työstin chopinin vallankumous etudin (cm) jännetuppitulehduksen äärirajoilla eli vasenta kättä vietiin .Jonka jälkeen jazz projekteja oikealle kädelle joka meni huonommaksi kuin vasen käsi.... jatkuu...

Jatkuu ... Ja baron sanoi viisaasti että monet soittavat jazzia koska eivät pysty soittamaa mm. Chopinia ym ... Eli haaste kuuluu näin: minä pystyin jazz pianistina soittamaan erittäin vaativan piano teoksen tyylin mukaisesti niin yrittäkääpä te klasarit soittamaan jazz musiikkia tyylinmukaisesti ;D enkä puhu nyt bluesista vaan jazz musiikista!!!

Eikä myöskään ehditä ammattikorkeakoulussa/Akatemiassa. Ehkä niitä opiskelleita sanotaan sävellyksen ja musiikinteorian opiskelijoiksi ;)
 
Tämä luulo on kyllä väärä. Sibelius-Akatemiassa soittajien perusopintoihin kuuluu musiikkianalyysi, jossa käydään läpi myös uudemman musiikin analysointiin käytettäviä välineitä. Toki säveltäjillä ja teoreetikoilla näitä analyysiopintojakin on enemmän, mutta kuitenkin.

Jatkuu ... Ja baron sanoi viisaasti että monet soittavat jazzia koska eivät pysty soittamaa mm. Chopinia ym ... Eli haaste kuuluu näin: minä pystyin jazz pianistina soittamaan erittäin vaativan piano teoksen tyylin mukaisesti niin yrittäkääpä te klasarit soittamaan jazz musiikkia tyylinmukaisesti ;D enkä puhu nyt bluesista vaan jazz musiikista!!!
 
Minä en nyt ymmärrä, että miksi pitäisi? Minulle kaikki musiikkityylit ovat samalla viivalla, enkä usko että minkään uuden tyylin opetteleminen olisi helpompaa kuin toisen. Olen nyt vuoden verran soittanut yhtyeessä, jonka soittamaa musiikkia ei ole mahdollista lokeroida mihinkään tyylisuuntaan. Myönnän ihan rehellisesti, että minulla menee sormi suuhun harjoituksissa, kun joku ehdottaa johonkin kappaleeseen reggae- tai bluegrass-otetta. Molemmat tyylit ovat minulle soittamisen kannalta täysin tuntemattomia. Sitä löytää itsensä ihmettelemästä, että miten reggaeta soitetaan viululla.
 
Kaiken musiikin soittaminen hyvin on vaikeaa. Jos sinulle kaikki on helppoa, niin ei voi muuta kuin onnitella.

Jatkuu ... Ja baron sanoi viisaasti että monet soittavat jazzia koska eivät pysty soittamaa mm. Chopinia ym ... Eli haaste kuuluu näin: minä pystyin jazz pianistina soittamaan erittäin vaativan piano teoksen tyylin mukaisesti niin yrittäkääpä te klasarit soittamaan jazz musiikkia tyylinmukaisesti ;D enkä puhu nyt bluesista vaan jazz musiikista!!!
 
Olen soittanut kumpaakin musiikkityyliä ja molemmissa on opettelemista. Jazzia olen soittanut kontrabassolla, sähköbassolla sekä saksofonilla bändeissä, välillä ohjatuissakin. Klassista taas opettelen pääaineenani kontrabasso-opintojen myötä. En voi sanoa varmasti, että jazzia soitan aina aivan tyylinmukaisesti, koska en vaan voi itse tietää, en ole siinä niin kokenut. Toisaalta se musiikinkuuntelu opettaa parhaiten tyylinmukaisuuteen.
 
Voitko siis itsekään sanoa aivan varmasti että se oli täysin tyylinmukaista? En toisaalta epäile, mutta klassinen soittokin on paljon paljon muutakin kuin vain nuoteista soitto.
 
Niin, onnea vaan jos molemmat tyylit osaat täydellisesti soittaa, luulisi sitten töitä löytyvän...

Kaiken musiikin soittaminen hyvin on vaikeaa. Jos sinulle kaikki on helppoa, niin ei voi muuta kuin onnitella.
 
eli tarkoitin että kenelläkään ei ole varaa provosoida mistään musa tyylistä mitä ei itse osaa soittaa! :P

Kaiken musiikin soittaminen hyvin on vaikeaa. Jos sinulle kaikki on helppoa, niin ei voi muuta kuin onnitella.
 
eli tarkoitin että kenelläkään ei ole varaa provosoida mistään musa tyylistä mitä ei itse osaa soittaa! :P
 
Maailma on väärällään puheissa h-tin kovia soittajia, mutta sitten kun niitä yrittää saada esim. keikalle tuuramaan, ei ne enää niin kovia ookkaan.

eli tarkoitin että kenelläkään ei ole varaa provosoida mistään musa tyylistä mitä ei itse osaa soittaa! :P
 
Samaa kaavaa käyttäen, minusta kenelläkään ei ole varaa provosoida minkään musatyylin teoriasta, jota ei itse tunne kunnolla.

Tässä olen kyllä eri mieltä. Säveltäjyyshän on erkaantunut hiljalleen omaksi saarekkeekseen, ja rohkenen väittää, että nykyään on aika harvassa nuo esiintyvät taiteilijat/säveltäjät. Tämä taas heijastuu esimerkiksi epäidiomaattisemmassa soittimille kirjoittamisessa (yhä harvemmin kirjoitetaan hyvää soittimelle ominaista satsia), ei ole enää niin fyysistä suhdetta musiikin tuottamiseen.
 
Unohdin vastata tähän. Ilmeisesti et ole kovin kauaa seurannut tarkasti nykymusiikin kenttää. Sarjallisuuden myötä kävi kyllä juuri niin kuin sanot, eli soittimille alettiin kirjoittaa "vähän mitä sattuu". Nykyisin kuitenkin suurin osa säveltäjistä haluaa tutustua perinpohjaisesti soittimiin, joille kirjoittaa. Eli asia on jo muuttumassa.
 
Kyllä nykyäänkin säveltäjiltä vaaditaan ainakin yhden instrumentin kohtuu hyvä hallinta, mikä ei sinäänsä eroa paljoa vanhoista ajoista. Perinteisesti säveltäjät ovat osanneet soittaa pianoa, mahdollisesti myös viulua ja jotkut (harvat) joitain muitakin soittimia. Piano ja jousisoittimet ovat edelleen suosituinpia säveltäjien soittimia, mutta tunnenpa sävellyksenopiskelijoita, joiden instrumenttina on klarinetti, kitara, jopa lyömäsoittimet.
 
Kuten ennenkin, usein sävellykset (varsinkin sooloteokset) tehdään jollekin tietylle soittajalle. Yhteistyö soittajien kanssa onkin todella hedelmällistä ja nuoteista paperilla kehittyykin musiikkia, kun myös soittimelliset asiat osataan ottaa huomioon.

Unohdin vastata tähän. Ilmeisesti et ole kovin kauaa seurannut tarkasti nykymusiikin kenttää. Sarjallisuuden myötä kävi kyllä juuri niin kuin sanot, eli soittimille alettiin kirjoittaa "vähän mitä sattuu". Nykyisin kuitenkin suurin osa säveltäjistä haluaa tutustua perinpohjaisesti soittimiin, joille kirjoittaa. Eli asia on jo muuttumassa.
 
Kyllä nykyäänkin säveltäjiltä vaaditaan ainakin yhden instrumentin kohtuu hyvä hallinta, mikä ei sinäänsä eroa paljoa vanhoista ajoista. Perinteisesti säveltäjät ovat osanneet soittaa pianoa, mahdollisesti myös viulua ja jotkut (harvat) joitain muitakin soittimia. Piano ja jousisoittimet ovat edelleen suosituinpia säveltäjien soittimia, mutta tunnenpa sävellyksenopiskelijoita, joiden instrumenttina on klarinetti, kitara, jopa lyömäsoittimet.
 
Kuten ennenkin, usein sävellykset (varsinkin sooloteokset) tehdään jollekin tietylle soittajalle. Yhteistyö soittajien kanssa onkin todella hedelmällistä ja nuoteista paperilla kehittyykin musiikkia, kun myös soittimelliset asiat osataan ottaa huomioon.
 
Ensinnäkin, katson tätä asiaa orkesterimuusikon näkökulmasta, ja olen perillä nykymusiikin kentästä. Monesti sooloteokset (ja soololle+orkesterille) ovatkin juuri tietylle esittäjälle alunperin tehty ja kanssakäyminen onkin tässä suhteesssa hyvin aktiivista hedelmällistä. Minulla ei ollut tarkoitus viitata juuri sarjallisuuteen puhuessani epäidiomaattisesta kirjoituksesta, puhuin ihan nykytilanteesta.
 
Ehkä kuitenkin uusia ilmaisutapoja etsittäessä (rapatessa roiskuu?) orkesterimuusikko turhaantuu tämän tästä, kun säveltäjät tarjoavat toisinaan soittajille sellaisa käytännössä mahdottomia asioita:puhaltajille soittimen ambituksen ylä/alapuolelle meneviä säveliä, pitkiä fraaseja ilman luonnollisia hengitytaukoja, jousille taas vaikka noita epäinhimillisiä keinotekoisia huiluääniä, lyömäsoittajille liian nopeita soittimienvaihtoja - sellaisia asioita, joita suuret orkestroijat eivät olisi koskaan juuri tehneet. Eniten ehkä vaivaa se asia, että säveltäjän musikaalisen eleen tuottaminen orkesterilla komplisoituu usein, esim. tarpeettomaan rytmiseen monimutkaisuuteen, usein tulee olo että eleet on nähty toimivan vain kirjoituspöydällä muttei ole tarpeeksi ajateltu sitä pulttisoittajaa.
 
Tietenkin on säveltäjiä, jotka aktiivisesti esittävät musiikkia, silt koen että i soitintuntemus on säveltäjillä osin vajavaista, itsekin kyllä uskon että tilanne paranee, ja hyvin orkestereille kirjoittajien määrä lisääntyy.