Klassinen ›

Epäilenpä että hevystä on vaikea kaivaa esille mitään musiikillista substanssia teknillisen rakenteen yksinkertaisuudesta ja rytmin monotonisuudesta johtuen eikä volyymi korvaa sisällön onttoutta.
 
Vaarallisia sanoja!
 
Ei kannattane kytkeä musiikillista substanssia = teknillistä rakenteen moniulotteisuutta / rytmin vaihtelevuutta. Väitteen mukaan afrikkalainen soitanta ei omaa musiikillista substanssia, koska molemmat argumentit täyttyvät siinä erinomaisesti. Varsin rajoittunutta länsimaista eetosta edustaa tällainen argumentoini ja ehkä kommentti olikin vain läppä. Ehkä länsimaisessa konserttimusiikkiperinteessä näin onkin, mutta liikuttavatko juuri ne kuulijassa mitään? Ei minussa ainakaan. Insinööritaito ja hyvä biisi ovat kaksi eri asiaa. Joillakin kultainen leikkaus, joillakin ei - so not! Musiikki on tehty kuunneltavaksi ja heviä kuunnellaan. Siinä täytyy olla siis musiikillista substanssia, joka saattaa löytyä teknillisen rakenteen yksinkertaisuudesta (väite on muuten ihan hölynpölyä) tai rytmin monotonisuudesta (toinen päätön väite).

On erilaisia tapoja kuunnella musiikkia. Minä kuuntelen esimerkiksi stravinskya musiikillisen elämyksen takia. Tai haydinia sen mukavan.. mukavan sievyyden takia. Toisaalta kuuntelen Britney Spearsia koska se tuo minulle hyvän mielen yleensä. Kevyessä musiikissa on usein paljon vähemmän absoluuttista musiikillista sisältöä. Se on musiikillisessa mielessä perinteistä ja miljoonaan kertaan toistettua, eikä yleensä edes pyri olemaan oikeasti uutta. Toisaalta kevyt musiikki vetoaa ihmisten tunteisiin nopeasti ja helposti, mikä selittää sen suuren suosion varsinkin nuorten keskuudessa ja niiden, joilla ei ole kiinnostusta perehtyä taidemusiikin hienouksiin.
 
Minä itse tarvitsen näitä molempia musiikkeja. Ne ovat minulle itselleni täysin eri asia ja niitä yhdistää oikeastaan ainoastaan se, että molemmissa on ääntä ja säveliä.
 
Toisaalta on olemassa musiikkia, josta saan lähes kaiken, mitä musiikilta haen. Esimerkkinä voisin mainita vaikkapa sibeliuksen viulukonserton. Se on hieno teos musiikillisesti, mutta myös tavallaan todella.. rock.

...Väitteen mukaan afrikkalainen soitanta ei omaa musiikillista substanssia, koska molemmat argumentit täyttyvät siinä erinomaisesti. ... Insinööritaito ja hyvä biisi ovat kaksi eri asiaa. ... Musiikki on tehty kuunneltavaksi ja heviä kuunnellaan.
 
Kritisoidessani heavya ajattelen sen olevan länsimaisen mielen tuotetta. Eihän sillä niin suurta väliä ole, mutta heviin liittyy monen discomusiikin tavoin äärimmäinen stilisointi ja tehostaminen. Afrikkalaiset rummunlyöjät tuskin ajattelevat asioita siltä kannalta, mikä tehneekin siitä mielenkiintoisempaa kuunnella. Stilisoinnin kanssa kun pelailee niin joskushan se menee nappiin niin kuin Miles Davisin Kind of Blue, mutta usein siitä syntyy sellaista jöötiä ettei tosikaan. Puhumattakaan siitä, että hevi- ja diskotuottajat ihan varmasti käyttävät aikaansa laskelmoidakseen tuotteensa mahdollisimman tarkkaan jonkin tietyn tilastollisesti hahmottuvan kohderyhmän tarpeisiin.
 
Voidaan tietenkin sanoa, että ainahan säveltäjä jolle kulle säveltää; että ajatus täydellisestä riippumattomuudesta tässä suhteessa on mahdottomuus. Mutta kun musiikki järjestelmällisesti liioittelee ja alleviivaa määrättyjä asioita, kuten kertosäkeeseen sisältyvää "koukkua", eikä siinä paljon muuta olekaan, niin tällä kohderyhmälle suuntaamisella alkaa olla jo suuri merkitys. Onhan väliä vielä silläkin, onko todellinen tai kuvitteellinen kuulija, jolle säveltäjä töitään tekee, hänen mielessään yksilöllinen vai tilastollinen.

Klassista ja heavyä voi olla aika vaikeaa verrata hedelmällisesti keskenään, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että "tarvitsen" molempia. Välillä mieli on sellaisessa tilassa että täytyy saada hiljentyä ja keskittyä nautiskelemaan jonkun oikein hienon klassisen biisin parissa, ja välillä taas on pakko saada kunnon annos sitä konstailemattoman suoraviivaista ja energistä jytinää, jossa asiat sanotaan niin kuin ne on. :) Eikä siinä ole kyse kummankaan paremmuudesta, ainoastaan erilaisuudesta. Toki klassisestakin löytyisi teoksia jotka parhaimmillaan pääsisivät lähelle heavyn tuottamia tunnelmia ja toisinkin päin, mutta näin toimii useimmiten parhaiten.

Epäilenpä että hevystä on vaikea kaivaa esille mitään musiikillista substanssia teknillisen rakenteen yksinkertaisuudesta ja rytmin monotonisuudesta
 
epäilenpä ettet koskaan ole kuullut kyseistä musiikkia eikä sulla ole hajuakaan mistä sä edes puhut.

ja välillä taas on pakko saada kunnon annos sitä konstailemattoman suoraviivaista ja energistä jytinää, jossa asiat sanotaan niin kuin ne on. :)
 
Minä miellän asian niin, että "hyvä" musiikki on aina sitä missä asiat kerrotaan niin kuin ne ovat. Siinä siis valehdellaan mahdollisimman vähän. Se tarina voi olla kaunistakin, eiväthän tosiasiat ole mitenkään voittopuolisesti tylyjä tai rajuja. Jos sanottavaansa pitää puleerata tai suoranaisesti sumuttaa, taiteellinen arvo väkisinkin kärsii. Eli musiikkityylillä tai genrellä ei kai tämän asian kanssa ole paljoa tekemistä.
 
Askarruttaa vain edelleen kuitenkin tämä heavy. Pidän alkuperäisestä Black Sabbathista, ja niiden sanoituksissa ei kyllä paljoa ole tekemistä millään mikä pitäisi paikkansa, luulenpa ettei edes vertauskuvallisesti!

Minä miellän asian niin, että "hyvä" musiikki on aina sitä missä asiat kerrotaan niin kuin ne ovat. Siinä siis valehdellaan mahdollisimman vähän. Se tarina voi olla kaunistakin, eiväthän tosiasiat ole mitenkään voittopuolisesti tylyjä tai rajuja. Jos sanottavaansa pitää puleerata tai suoranaisesti sumuttaa, taiteellinen arvo väkisinkin kärsii. Eli musiikkityylillä tai genrellä ei kai tämän asian kanssa ole paljoa tekemistä.
 
Askarruttaa vain edelleen kuitenkin tämä heavy. Pidän alkuperäisestä Black Sabbathista, ja niiden sanoituksissa ei kyllä paljoa ole tekemistä millään mikä pitäisi paikkansa, luulenpa ettei edes vertauskuvallisesti!
 
No mä nyt tarkoitin tuolla "asioiden suoraan sanomisella" lähinnä sitä, että se musiikki on tarkoituksella yksinkertaisen suoraviivaista eikä edes pyri mihinkään monimutkaisuuteen harmonisesti tai rakenteellisesti. Ja toimii sellaisena oikein hyvin. Se on sitten ihan eri pohdinnan kohde miten realistisia heavysanoitukset ovat tai miten se musiikki muuten kuvaa todellisuutta. Pahoittelen harhaanjohtavaa sanavalintaa.

Olen luullut, että elitismi on jo katoavaa kansanperinnettä, mutta näköjään ei. Oletteko törmänneet vastaavanlaisiin asenteisiin konkreettisesti, tai oletteko peräti samoilla linjoilla huilistin kanssa?
 
Tuttu yrittää jokaisesta diggaamastaan kappaleestaan etsiä klassisia elementtejä, jotka tekevät kappaleesta toki nerokkaan. Vaikka ois kolmen soinnun punkkia niin silti. Ihmetouhua sanon minä.

Minusta sellaisten professionalististen säveltäjien kuin Kuulan, Eric Fenbyn mielestä musiikillisuutensa vuoksi Deliusin, jonka viulusonaatit Yehudi Menuhinin soittamana saivat paitani kastumaan märäksi lumovoimallaan, Schubertin ym. melodiat ovat heti kerralla kompleksisempia ja pitkälinjaisempia kuin vaikkapa Beethovenin tai Sibeliuksen, jonka sinfonista tyyliä saattaa vaivata lyhyiden melodiapätkien ikävystyttävyyteen saakka viety tautofonia ankaran sinfonisen logiikan tekosyyltä haiskahtavasta vaatimuksesta johtuen, joka ei tunne tai halua tunnustaa melodiselta muodonnoltaan laajakaaristen ja pitkälinjaisten melodialinjojen muotoajattelua romanttisessa hengessä läpivietynä jäyhähkön beethoveniaanisen antiromanttisen motiiviskonpleksisuuden velvoittamassa motiivistemaattisen prossessin traditiokultissaan.
 
Kuula, delius ja Schubert kun eivät turmelleet persoonallista tyyliään millään tekotaitoisella ja luonnottomalla kuin laboratorioissa luodulla synteettisellä konstrukltiivisella tekniikalla vaan kirjoittivat välittömien tunteittensa ja ajatustensa inspiroimana musiikin olessa ilmeisesti jo valmiina heidän päässään kun taas klassisisiin beethoveniaanisiin temaattisen prosessin ja muotoarkkitehtuurin idiomeihin ja ideaaleihin palanneelle Sibeliukselle romantiikka taisi jäädä sokeaksi läiskäksi jonka tunnekylläisestä melodisesta ekspressiivisyydestä hän ei mielestäni oikein milloinkaan kyennyt inspiroitumaan joitakin kotikutoisia kalevalaisia sävelnäkyjä ja sävelkuvastoa kansallisromantisessa hengessä lukuunottamatta modernististen tyylivirtausten johtaessa hänen sinfonikon uransa ristipaineessa joidenki mielestä arkaaisuudessaan harhapoluille vain sinfonian ankara logiikka työhypoteesinaan ja siksi säveltaiteemme huomattavimpana yksittäisenä saavutuksena on helppo pitää Kuulan sinfonista balladia orjan poika solisteille, kuorolle ja orkeserille.
 
Tietysti vain minun omasta mielestäni ja voitte olla vapaasti toista mieltä jos haluatte kaikista edellä introdusoiduista kriitillisistä visioista.

Minusta sellaisten professionalististen säveltäjien kuin Kuulan, Eric Fenbyn mielestä musiikillisuutensa vuoksi Deliusin, jonka viulusonaatit Yehudi Menuhinin soittamana saivat paitani kastumaan märäksi lumovoimallaan, Schubertin ym. melodiat ovat heti kerralla kompleksisempia ja pitkälinjaisempia kuin vaikkapa Beethovenin tai Sibeliuksen, jonka sinfonista tyyliä saattaa vaivata lyhyiden melodiapätkien ikävystyttävyyteen saakka viety tautofonia ankaran sinfonisen logiikan tekosyyltä haiskahtavasta vaatimuksesta johtuen, joka ei tunne tai halua tunnustaa melodiselta muodonnoltaan laajakaaristen ja pitkälinjaisten melodialinjojen muotoajattelua romanttisessa hengessä läpivietynä jäyhähkön beethoveniaanisen antiromanttisen motiiviskonpleksisuuden velvoittamassa motiivistemaattisen prossessin traditiokultissaan.
 
Kuula, delius ja Schubert kun eivät turmelleet persoonallista tyyliään millään tekotaitoisella ja luonnottomalla kuin laboratorioissa luodulla synteettisellä konstrukltiivisella tekniikalla vaan kirjoittivat välittömien tunteittensa ja ajatustensa inspiroimana musiikin olessa ilmeisesti jo valmiina heidän päässään kun taas klassisisiin beethoveniaanisiin temaattisen prosessin ja muotoarkkitehtuurin idiomeihin ja ideaaleihin palanneelle Sibeliukselle romantiikka taisi jäädä sokeaksi läiskäksi jonka tunnekylläisestä melodisesta ekspressiivisyydestä hän ei mielestäni oikein milloinkaan kyennyt inspiroitumaan joitakin kotikutoisia kalevalaisia sävelnäkyjä ja sävelkuvastoa kansallisromantisessa hengessä lukuunottamatta modernististen tyylivirtausten johtaessa hänen sinfonikon uransa ristipaineessa joidenki mielestä arkaaisuudessaan harhapoluille vain sinfonian ankara logiikka työhypoteesinaan ja siksi säveltaiteemme huomattavimpana yksittäisenä saavutuksena on helppo pitää Kuulan sinfonista balladia orjan poika solisteille, kuorolle ja orkeserille.
 
Tietysti vain minun omasta mielestäni ja voitte olla vapaasti toista mieltä jos haluatte kaikista edellä introdusoiduista kriitillisistä visioista.
 
La Rome antique désigne à la fois la ville de Rome et l'empire qu'elle a fondé dans l'Antiquité. L'idée de Rome antique est inséparable de celle de civilisation romaine. Le destin extraordinaire de ce regroupement de villages au VIIe siècle av. J.-C., qui parvient à dominer l'ensemble du monde méditerranéen et ouest-européen du Ier au Ve siècle a engendré de la part des contemporains des récits mythologiques exaltant la grandeur nationale. La légende de Romulus et Rémus, les récits de Tite-Live en témoignent. Mais le tableau d'une ville progressant de manière continue et par ses propres forces depuis d'humbles débuts jusqu'à la maîtrise de l'Italie, puis de l'ensemble du monde méditerranéen est un tableau tout à fait artificiel, ne correspondant absolument pas à la complexité des faits. Son histoire n'a pas été celle d'une croissance continue : aux progrès ont succédé des reculs et des replis. Mais les Romains sont parvenus à résoudre les difficultés internes nées de la conquête en transformant leurs institutions républicaines. La fondation de l'Empire par Auguste marque le début d'une période où la civilisation romaine, en partie héritée des Grecs, influence durablement les régions conquises. À partir du IIIe siècle, le monde romain subit l'assaut des Barbares venus de l'Europe du Nord et de l'Asie, et pour leur résister s'est donné une structure bureaucratique et militaire, ce qui n'a pas empêché le brillant renouveau du IVe siècle ainsi que l'établissement du christianisme comme religion d'État. Après la séparation entre l'Orient et l'Occident en 395, de nouvelles invasions mettent fin à l'empire en Occident, tandis que l'empire d'Orient se transforme et devient l'Empire byzantin, à bien des égards héritier de l'Empire romain.

Rooman imperiumi on aina ollut lähellä sydäntäni Ave Caesar morituri te salutant

Sibeliukselle romantiikka taisi jäädä sokeaksi läiskäksi ... joitakin kotikutoisia kalevalaisia sävelnäkyjä ja sävelkuvastoa...
 
Ainaskin Pohjolan tytär, Aallottaret ja Tuonelan joutsen tarjoilevat ihan hienoja tummia sävyjä.

Tietysti vain minun omasta mielestäni ja voitte olla vapaasti toista mieltä jos haluatte kaikista edellä introdusoiduista kriitillisistä visioista.
 
Ja mikä tekee kirjoitusten lukemisen mielenkiintoiseksi, on juuri omien mielipiteiden ja makuarvostusten julkituominen. Aivan kuten Haurun kritiikkien lukeminen on mukavaa, koska sieltä paistaa kaikki arvostukset ja mutut läpi.
 
Mutta asiaan. On kyllä tosi, että valtaostalta - ihan minkä tahansa musiikinlajin tekijältä tahansa - odotetaan kykyä sepittää/kirjoittaa pitkää linjaa hengästymiseen asti. Olkoot vaikka guinealainen djemberumpali Mamady Keïta, Charlie Parker tai Schubert, niin mestarius ja lopullinen uskottavuuden niittaus tulee siitä, että musiikkia pystytään luomaan tarvittaessa ilman toistoa tai tautofoniaa.
 
Mutta tekeekö se sitten musiikista parempaa tai laadukkaampaa, että überluova tekijänero pystyy vetämään nonstop kuukauden pituista linjaa. Ei mielestäni, koska mitä suurimmalla todennäköisyydellä vähäisen toistoasteen ja muodonpuutteen takia viesti menee kuulijalta ohi. Silloin tulee ikävä sonnyrollinsmaista ja beethoovenista motiivien kehittelyn avulla luotua arkkitehtuurista kättäpidempää vastaanottajan viidhyttämiseksi.
 
Eli joka tapauksessa kuulija päättää iskeekö pitkä linja vaiko patternit.

Eli joka tapauksessa kuulija päättää iskeekö pitkä linja vaiko patternit.
 
Ei kai säveltäjän kannata yrittää kirjoittaa tekstiä joka ei soi hänen päässään, vaikka monet sitä tietysti tekevät. Mielestäni Megan analyysi asioista on oikea, vaikka makuni saattaa olla eri.
 
Kuulan laittaminen Sibben edelle on ihan oikein, minä pistäisin Uuno Klamin vielä molempien edelle. Entäpä Jean S:n kanssa samana vuonna syntynyt Tanskan Sibelius eli Carl Nielsen? Selkeää, motivoitua kamaa, hyvin vähän mitään ikävystyttävää "äänisoosia". Joskin ehkä muutama monofooninen pätkä, joista on kuuluisa, mikä ei kuitenkaan tee oikeutta koko tuotannolle.
 
P.S. Haurua ei jaksa lukea koska se on voittopuolisesti jotain muuta kuin suomea. Osoittaa kriitikolta harvinaisen huonoa makua tunkea kirjoituksensa täyteen puolihuolimatonta slangia. Ja ne omatekoiset uudissanat päälle. Well, Hauru kuuluu gonzo-sukupolveen joten annettakoon osittain anteeksi.

Keskustelu on heilahdellut laidasta laitaan, eksynytkin välillä pahasti filosofisiin labyrintteihin.
 
Mutta sanokaa yksi asia: kuinka moni klassista musiikkia 20 vuotta ammatikseen harjoittanut tai syvästi harrastanut on siirtynyt kokonaan rock-musiikkiin ja siinä vaikkapa valantehneeksi metallimieheksi?
 
Arvioni: ei yksikään, koskaan.
 
Rock-musiikki operoi eri suunnalla kuin klassinen, siitä huolimatta että välimatkaa on lähennetty sinfoniaorkesterien avulla yms. Ja onhan progressiivinen rock jne.
 
Rock on horisontaalista, Bach vertikaalista. Rock on aikaa, Bach ikuisuutta varten.
 
Rockia on ollut 50 vuotta, Bach on elänyt 250 vuotta, viisi kertaa kauemmin.
 
Rockin on synnyttänyt II MS:n jälkeinen ajan henki ja elintason nousu Yhdysvalloissa ja Euroopassa.
 
En ole ollenkaan varma rockin kuolemattomuudesta. Kun elintaso entisestään nousee, muutumme yhä ruotsalaisemmiksi mieleltämme, ja lopulta avaruusihmisiksi.
 
Ehkäpä jo 100 vuoden kuluttua kuuntelemme (muut kuin me kuuntelevat)-klassisen lisäksi - vain avaruusaaltoja, eräänlaista space musicia.
 
Aikaan sidottu kuolee ajan mukana.
 
Ajatelkaa kuinka paljon Suomi on muuttunut 50 vuoden aikana - ja muu kuin klassinen musiikki.
 
Nykyajan rockilla on tulevaisuudessa sama merkitys kuin charlestonilla nyt.
 
Jos vuonna 3000 löytyvät kirkon rauniot arkeologisissa kaivauksissa Kölnissä, ja vielä rakennuspiirustuksetkin, ja kaikki rakennetaan ennalleen, ei kirkkoa synnykään. Syntyy vain rakennus.
 
Näin käy tulevaisuudessa rockille. Mutta ei klassiselle musiikille. Klassinen musiikki ei ole nykyajan mittapuun mukaan monelle sen arvokkaampaa kuin klassinen, mutta klassinen musiikki on kestävämpää. Sillä on laajempi kosketuspinta ihmisessä olevaan alitajuiseen suuruuden etsimiseen kuin metsästysvaistoja herättävässä ja välitöntä hyötyä etsivässä rockissa.
 
Sanokaa rock-yhtye, joka haluaa, että sen levyjä ei myydä ja konserteissa käydä? Sanokaa yhtye, joka levyttää rockia vain tulevaisuutta varten vuoteen 2126, jolloin Suomessa on seuraava täydellinen auringonpimennys?
 
P.S. Onhan tuota rockia tullut kuunneltua 25 vuotta. Suosikkiyhtye Led Zeppelin.
 
Mutta nykyään kuuntelen kyllä Bachia 20 kertaa enemmän. En ole rockia hylännyt: luolamiehiähän me pohjimmiltaan olemme, ja Shostakovitskin kuunteli mielellään mustalaisromansseja, vaikka Prokofjev, snobi, niitä, ja kaikkea "alempaa" musiikkia inhosi,tai oli inhoavinaan...
 
Voi tätä ihmisen rajoittuneisuutta! Välinekin kun on meillä viesti!

Ei klassinen musiikki ole klassista siksi, että se olisi sävelletty sellaiseksi. Osasta rockmusiikkia tulee klassista musiikkia. Mitä sanoo B-B-B-puristi esimerkiksi Nurmio-Marja-ahon Punaisesta Planeetasta? Meillähän on Suomessa tällainen helmi.
 
Perspektiivi- ja mittakaavahäiriöitä aiheuttaa, ettei tulla ajatelleeksi että aina on tehty enimmäkseen huonoa musiikkia. En ole relativisti (paitsi alkoholin suhteen).
 
Jos henkilö on aito taiteilija hän säveltää "itselleen ja mielikuvituksensa luomalle kuulijalle". Tämä on Stravinskyn ilmaus. Sillä mihin genreen musiikki on kuuluvinaan tai kuinka "älykästä" se on, ei ole väliä.

Ymmärrän kyllä, että ei Mozart ajatellut -eikä Bach- säveltävänsä "klassista musiikkia" vaan "vain" musiikkia, samoin kuin säveltäjät tiettynä aikana eivät tienneet olevansa "wieniläisklassikoita". Jokainen sävelsi omassa ajassaan, omista lähtökohdistaan.
 
Musiikkia oli Mozartin aikanakin Wienissä niin, että joka viikko oli uuden oopperan ensi-ilta. Mozartin oopperat eivät suinkaan olleet aina suosituimpia. Yleisö halusi viihdettä.
 
Tuntuuko tutulta?
 
Mitä johonkin Punaiseen planeettaan tulee, ei ole varmaa, että suomen kieltä edes puhutaan 3-400 vuoden kuluttua. Tuolloin em. levyn taiteelliset ansiot liittyvät puhtaasti musiikkiin. Ja kestääkö se yksin, on ajan asia.
 
Muuten, minua heman vaivaa näiden palstojen virkamiesmäisyys. Juuri kukaan Megaa lukuunottamatta ei näytä haltioituneen itse musiikista, ja jos on, niin hyvin on se seikka pysynyt piilossa. On kuin keskusteltaisiin Zen-tempeliden ulkoisista ominaisuuksista Kiinassa, Japanissa ja Intiassa, Zenin tulosta Eurooppaan silloin ja silloin, tiettyjen Zen-mestareiden ulkoisesta olemuksesta jne.
 
Mutta ei itse Zen-tuntemuksista, sen elämälle aiheuttamista muutoksista jne.
 
Onko jogurtinhapan luterilaisuus liiskannut kyvyn haltioitua kaikilta muilta kuin Megalta?
 
Täällä viitattiin eräänlaiseen B-B-B -uskoon; ajatelkaapa jos tilalla olisikin "oikea" usko, joka alkaisi vaikka A:lla? Silloin ei olisi "soveliasta" sitä pahemmin mollata.
 
Myönnän: Bachin varassa minä pysyn tai kaadun. Aion viimeisellä tuomiolla sanoa, että "Bach on suurin ja Svjatoslav Richter hänen lähettiläänsä!" vaikka minua uhkaisi iäisyyden viettäminen atonaalisessa kadotuksessa. Amen.
 
P.S. Voihan jonkun Nirvana-miehen tuotokset purkaa nuoteiksi vaikka kuinka tarkasti ja ottaa esiin 250 vuoden kuluttua ja katsoa, löytyykö sitä substanssia vai ei. Löytyykö satoja ulottuvuuksia näistä kadonneista timanteista?
 
Uskaltaisin sanoa, että kun tausta (nykyaika) on kauan sitten kadonnut, ja vain musiikki merkitsee, on matka klassikoksi pitkä, pitkääkin pitempi.
 
Kyllä 1780 -luvun Wienissäkin sanottiin tuleviksi klassikoiksi niin monia teoksia, että Mozart liki musertui sen röykkiön alla.
 
Vaan kuinkas sitten kävikään?

Muuten, minua heman vaivaa näiden palstojen virkamiesmäisyys. Juuri kukaan Megaa lukuunottamatta ei näytä haltioituneen itse musiikista, ja jos on, niin hyvin on se seikka pysynyt piilossa.
 
Haltioituminen tulee omalta osaltani paljastettua suorissa ihmistenvälisissä kohtaamisissa, omassa tapauksessani soittokavereilleni ja oppilailleni. Täällä netissä iskee pilkuntarkka skeptismi, koska kirjoitetussa tekstissä helposti lauotaan yleisiä totuuksia musiikista ja taidemusiikin objektiivisesta arvosta täysin subjektiivisin verukkein. Itse haltioidun siis musiikkia enemmän M-netissä virkamiesmaisesta statuksestani. Se sallittakoon?

Tottahan toki. kaikkihan nykyään sallitaan.
 
Mutta opettajan tärkein ominaisuus on oppia;)

Mitä johonkin Punaiseen planeettaan tulee, ei ole varmaa, että suomen kieltä edes puhutaan 3-400 vuoden kuluttua. Tuolloin em. levyn taiteelliset ansiot liittyvät puhtaasti musiikkiin. Ja kestääkö se yksin, on ajan asia.
 
Muuten, minua heman vaivaa näiden palstojen virkamiesmäisyys. Juuri kukaan Megaa lukuunottamatta ei näytä haltioituneen itse musiikista, ja jos on, niin hyvin on se seikka pysynyt piilossa.
 
Täällä viitattiin eräänlaiseen B-B-B -uskoon; ajatelkaapa jos tilalla olisikin "oikea" usko, joka alkaisi vaikka A:lla? Silloin ei olisi "soveliasta" sitä pahemmin mollata.
 
"Bach on suurin ja Svjatoslav Richter hänen lähettiläänsä!"
 
Vaan kuinkas sitten kävikään?
 
Kun ylistän T-Nurmion P-Planeettaa, en ole virkamiesmäinen vaan ennen kaikkea tunteva ihminen, ja aivan kirkkain silmin väitän sitä klassikoksi, nimenomaan omaa maatamme laajemmassa perspektiivissä. Ja tunteellisuuteni kanssa olen tosissani ja ennen kaikkea vakavissani.
 
Kuka on oikeastaan kiinnostunut jonkin klassisuudesta? Urheiluselostajat? Legendaariset urheiluselostajat?
 
Ainoa A:lla alkava tuntemani usko on antiteesismi, joka on hyvin vaikeaa. Nykyinen tieteellinen tutkimus on kuitenkin osoittanut antiteesismin perusteesit paikkansapitämättömiksi!
 
Sviatoslav Richter on minkä hyvänsä todellisen ja kauniin lähettiläs. On uskomatonta ja upeaa että hän ja W.F. sattuivat elämään taltioidun musiikin aikakautena. Walter Giesekingin mielelläni niputtaisin jostain syystä samaan sakkiin. Aika outoa että sakemanneja kaikki tyynni.