Klassinen ›

sellisti: Päinvastoin joskus ainakin itestä tuntuu että musiikista nauttisi ehkä jopa enemmän jos ei tuntisi teorioita eikä osaisi analysoida sitä musiikkia. Sitä analyysivaihdetta kun on vaikea kokonaan laittaa pois päältäkään musiikkia kuunnellessa vaikka haluaisikin.
 
Varmaan se on ammatikseen soittavalle, tai muuten vain paljon soittavalle, vielä astetta hankalampaa. Kyllä minäkin joskus musiikin soittamista olen intohimoisesti harrastanut, pääasiassa tietokoneavusteisesti, mutta siitä on jo paljon aikaa. Jätin ne musiikkihommat sitten niille jotka sen osaavat ja keskityin vain nautiskelemaan lopputuloksista :).
 
Olisihan se hienoa, jos sitä pystyisi eläytymään musiikkiin (ja maailmaan ylipäätään) vielä samalla tavalla kuin lapsena. Muitan nimittäin vieläkin elävästi kun rupesin ymmärtämään musiikista jotakin. Taisin olla jotain 4-5-vuotias ja radiossa soi Matchbox. Se oli aika ihmeellistä. Myöhemmin sain lahjaksi kasettisoittimen ja hinkkasin sitä Matchboxia c-kasetilta onnellisena, ja voin vakuuttaa, että en mietiskellyt sanoituksia, rumpukomppia enkä äänityksen laatua. Se soittimesta valuva ääni vain tuotti suoranaista fyysistä hyvää oloa.
 
Toisaalta, ehkä se analyyttisyys on myös jonkinlainen ihan järkevä suojamekanismi. Aiheeseen hieman palatakseni, en ole aivan varma haluaisinko päästä esimerkiksi Einar Englundin, jonka melkein mahdutin tuolle listalleni, tuntemuksiin käsiksi kovinkaan syvällisesti.

Texel: Olisihan se hienoa, jos sitä pystyisi eläytymään musiikkiin (ja maailmaan ylipäätään) vielä samalla tavalla kuin lapsena.
 
Totta. Kun muistaa miten reagoi kuullessaan ensimmäistä kertaa jotain todella hienoa musiikkia/bändiä/kappaletta joka mahdollisesti vieläkin kolahtaa, niin harvoin sellaisia elämyksiä enää nykyään kokee.
 
Toisaalta, ehkä se analyyttisyys on myös jonkinlainen ihan järkevä suojamekanismi. Aiheeseen hieman palatakseni, en ole aivan varma haluaisinko päästä esimerkiksi Einar Englundin, jonka melkein mahdutin tuolle listalleni, tuntemuksiin käsiksi kovinkaan syvällisesti.
 
Ihan jännä näkökulma, en ole tullut ajatelleeksi. Kyllähän tosiaan esim. jotain Shostakovitshin synkimpiä teoksia kuunnellessa sen aistii että nyt pitäis mennä aika syvälle sinne säveltäjän pään sisään ja niihin kauhun ja ahdistuksen tuntemuksiin saadakseen musiikista ihan kaiken irti, mutta harvoin niin haluaa tehdä.
 
En mä silti ole koskaan kokenut että se musiikin teoreettisen puolen tajuaminen ja analysointikyky suorastaan estäisi mahdollisuuden sen musiikin emotionaaliseen kokemiseen. Jos musiikki on koskettaakseen henkisesti niin kyllä se koskettaa, vaikka kuinka analysoisi. Ainakin mun kokemuksen mukaan. Ehkä siitä ennemmin just joku sellanen sun mainitsema "mystinen" aspekti jää pois, kun niin paljon asioita osaa tavallaan selittää, miksi jotain tapahtuu tai miksi joku kuulostaa hyvältä. Lähes mistään ei jää sellaista lapsenomaista ihmetystä että miten se tuon oikein tekee. Sitä mä kieltämättä vähän joskus kaipaan. Vähän niin kuin taikurin esitys, jossa jokaisen tempun jälkeen illuusio pilataan paljastamalla miten yksinkertaisesti temppu tehtiin. Mutta onhan se temppu siitä huolimatta vaikuttava, jos taikuri tekee sen uskottavasti ja taitavasti. Sama musiikissa; kyllä mä hyvistä biiseistä nautin ihan täysillä, ei se analysointi sentään sitä ole että joka hetki aivot matemaattisesti raksuttaa että mikä intervalli, mikä sointu, mikä rytmi, miten rakennettu melodia, mitkä suhteet sävelten välillä jne. Onneksi.

Texel: Varmaan se on ammatikseen soittavalle, tai muuten vain paljon soittavalle, vielä astetta hankalampaa. Kyllä minäkin joskus musiikin soittamista olen intohimoisesti harrastanut, pääasiassa tietokoneavusteisesti, mutta siitä on jo paljon aikaa. Jätin ne musiikkihommat sitten niille jotka sen osaavat ja keskityin vain nautiskelemaan lopputuloksista :).
 
Olisihan se hienoa, jos sitä pystyisi eläytymään musiikkiin (ja maailmaan ylipäätään) vielä samalla tavalla kuin lapsena. Muitan nimittäin vieläkin elävästi kun rupesin ymmärtämään musiikista jotakin. Taisin olla jotain 4-5-vuotias ja radiossa soi Matchbox. Se oli aika ihmeellistä. Myöhemmin sain lahjaksi kasettisoittimen ja hinkkasin sitä Matchboxia c-kasetilta onnellisena, ja voin vakuuttaa, että en mietiskellyt sanoituksia, rumpukomppia enkä äänityksen laatua. Se soittimesta valuva ääni vain tuotti suoranaista fyysistä hyvää oloa.
 
Toisaalta, ehkä se analyyttisyys on myös jonkinlainen ihan järkevä suojamekanismi. Aiheeseen hieman palatakseni, en ole aivan varma haluaisinko päästä esimerkiksi Einar Englundin, jonka melkein mahdutin tuolle listalleni, tuntemuksiin käsiksi kovinkaan syvällisesti.
 
Olen huomannut, että tietynlainen hengitys auttaa kuuntelua. En nyt syvemmin jaksa kuvailla, mutta jotenkin niin, että ainakin aika ajoittain tekee musiikin tahdissa vähän tavallista syvempiä hengityksiä nenän kautta.
 
1. Haydn
2. Mozart
3. Bach
4. Cabanilles
(5. Literes)

Tällä hetkellä top vitoseen kuuluvat seuraavat:
 
1. Mahler
2. R. Strauss
3. Bruckner
4. Schumann
5. Brahms
 
Aika perinteistä linjaa näköjään. Tässä siis edelleenkin on listattuna vain soittominuutit. Joku näppärä Spotifyn insinöörihän voisi toteuttaa tuollaisen laskurin niin ei tarvitsisi edes muistella näitä. Brahmsin tilalla voisi olla nimittän myös Haydn, en ole ihan varma.
 
Joka tapauksessa, näköjään sitä on tulossa vanhaksi. Muutaman vuoden kuluttua tuossa on varmaan ne tutut Bachit ja Beethovenit, niin kuin "kaikilla muillakin" :)

sub zero: Allmusic Guidessa selitettiin, että Schubert ei koskaan nähnyt oopperoitaan esitettävän.
 
Kyllä hän näki die zwillingsbruderin ja die zauberharfen näyttämöllä esitetyn.
 
Vaikka schubertin merkittävimmät oopperat tai näyttämöteokset ovatkin fierrrabras, alfonso und estrella, die verschworenen, adrast, rosamunde musiikki, zauberharfe ja der vierjährige posten niin myös mm. zwillingsbruder, die freunde von salamanka ja jopa des teufels lustschloss (osittain kadonnut) ilahduttivat niiden ajoittaisesta heikommastakin keksinnästä huolimatta. Muita keskeneräisiä oopperoita Schubertilla on der graf von gleichen, der spiegewlritter, sakuntala, Fernando, die burgschaft, claudine von villa bella (osittain tuhoutunut).
 
Schubertin vain 16 vuotiaana säveltämässä des teufels lustschloss oopperassa saattaa olla myös joitakin säveltäjänsä dramaattisimpiin kuuluvia ensemblekohtauksia (jolloin 1. kunnia ei kuuluisi der vierjährige postenille kuten on väitetty), resitatiiveja ja yksi kaunis kuorokohtaus schubertilaisessa tenhossaan lyyrisenä helmenä jotka voittavat innoituksessaan, tuoreessa keksinnässään ja draamallisessa voimassaan samanikäisen schubertin Mozart ja beethovenvaikutteisen esikoissinfoniankin joistakin varsinkin teoksen 1. näytökseen sijoittuvista keksinnältään heikommista numeroista huolimatta. Suuret merkittävät aariat puuttuvat lähes tyystin muutamaa vaikuttavaa oswaldin(?) ja luitgarden kuoroaariaa lukuunottamatta. Helmi ja oopperan tunnetuin numero lienee robertin juomalaulu jonka melodiaa hän myöhemmin käytti 5 sinfoniansa scherzon triossa. Tosin tuubiin ladatun teufels lustschlossin äänitys on niin tukkoinen että musiikista on välillä vaikea saada selvää tai sen kuulee jopa väärin.

Jos satuolennot osaisivat säveltää, kuka niistä säveltäisi parhaiten?
 
Onko mahdollista olettaa että maailman paras säveltäjä olisikin fiktiivinen henkilö?

velipesonen: Jos satuolennot osaisivat säveltää, kuka niistä säveltäisi parhaiten?
 
Onko mahdollista olettaa että maailman paras säveltäjä olisikin fiktiivinen henkilö?
 
Ei Mozartista voi enää pistää paremmaksi.

Hämmentää mutta myös ilahduttaa schubertin monipuolisuus säveltäjänä vaikka hän oli erikoistunut nimenomaan liedien säveltämiseen. On vaikea löytää toista yhtä suurta laulusäveltäjää, jolta kaikki muut musiikinmuodot olisivat sujuneet yhtä luontevasti kuin Schubertilta. Kilpinen, Wolff tai Loewe eivät siihen pystyneet. Brahms ja Schumann taitavat olla ainoita joita monipuolisuudessaan voidaan lähestulkoon verrata schubertiin. Mutta yksi sävellysmuoto jota schubert ei viljellyt joitakin yksittäisiä osia lukuunottamatta on konserttomuoto mutta tässäkin on otettava hänen nuori ikänsä ja tavaton tuotteliaisuutensa muiden sävellysmuotojen parissa huomioon. On kuitenkin käsittämätöntä kuinka niin täysiverisen liedsäveltäjän kynästä on syntynyt niin mestarillisia orkesteriteoksia kuin keskeneräinen sinfonia ja suuri c duuri sinfonia sekä oopperoita kuten jo Wagneriakin hiukan ennakoiva fierrabras kun toisaalta hän oli parhaimmillaan myös pienmuotojen kuten tanssien parissa jotka heijastelevat hänen taidettaan mikrokosmoksen tavoin. Muita sävellysmuotoja joita Schubert erityisesti viljeli ovat myös alkusoitto, messu, pianosonaatti, jousikvartetto ja muu kamarimusiikkikirjallisuus kuten pianotriot ja 4-kätinen pianorepertoaari. Sen lisäksi häneltä sujui kuorolaulujen, mieskvartettojen, kvintettojen, viulusonaattien, kantaattien, oratorion, pianofantasioiden, laulusarjojen, muunnelmien, oktettojen, näytelmämusiikin, fuugien, melodraamojen ja romanttisten karakterikappaleiden kuten impromptujen ja moment musicauxien säveltäminen. Oletteko te koskaan olleet lumoutuneet schubertin musiikista? Muistan erään kerran kun kuuntelin valtavassa hurmiossa schubertin 9. c duuri sinfoniaa eritoten sen avausosaa. aikani ratoksi olen katsellut paljon Schubert leffoja tubesta.
 
Siinä määrin kaunista musiikkia Schubert on siihen tuhlannut, että jokaista säettä tekisi mieli hyväillä yhä uudelleen. Orkestrointi on originelliudessaan mannaa schubertiaanin musiikilliselle maulle, eikä schubert ole vailla näyttämölahjakkuuttakaan, joka tulee ilmi hyvin myös Taikaharppu melodraamassa, jossa pikemminkin mestarillinen orkesterin käsittely, jota jo aikalaiskritiikki kiitteli estottomasti karakterisoi draamallisia tapahtumia ja henkilöiden luonteenpiirteitä osuvasti, jopa liiankin seriöösiin sävyyn, vaikka näin sadunomaisen kevyestä aiheesta kuin taikaharpussa kyse onkin hyvien ja pahojen voimien välissä taistelussa jossa Palmerinin taikaharpun sulosointujen taikavoima vie voiton tulen hengen Suturin mahdilta, jota schubert ilmentää ehkä liiankin sulokkain sävelvuodatuksin kohtauksen dramaattisiin aspekteihin nähden, mutta luo taitavalla ja vivahteikkaalla laidasta laitaan koko orkesterikoloristisen ja dynaamisen skaalan hallitulla orkesterinkäytöllään uhkaavuudesta seesteiseen hellyyteen taikaharpun miljöölle luonteenomaisen atmosfäärin sadunomaisen supernaturalistisessa tunnelmassaan, joka ajallemme vieraassa melodraaman kontekstissa ja pihtailevassa komiikassaan ovat pitäneet sen valitettavasti poissa repertoaarista, myös osin kadonneen puhutun dialogin takia melodraamojen välissä.
 
J Sinkkosen kirjoittama nerouden lähteillä on oivallinen kirja suurten säveltäjien maanpäällisestä vaelluksesta ja osoittaa hänen laajan tietämyksensä aiheesta mutta pari lapsusta on sattunut kirjaan mukaan schubertia koskien, nimittäin taikaharppu melodraamassa ei ole ainuttakaan orkesterivälisoittoa kuten sinkkonen väittää vaan 1. ja 3. näytöksen alkusoitot, kuutisen melodraamaa, palmerinin romanssi ja 7 kuoronumeroa eikä Schubert itse käyttänyt lainkaan taikaharpun musiikkia muun muassa myöhemmin syntyneessä rosamunde musiikissaan kuten sinkkonen väittää vaan taikaharpun alkusoittoa on vasta postuumisti käytetty rosamunde alkusoittona vaikkei sitä alun perin ollut siihen tarkoitukseen sävellettykään. Alunperin rosamunde musiikkiin Schubert ei ollut säveltänyt lainkaan alkusoittoa vaan siinä tehtävässä on saanut palvella myös alfonso ja estrella oopperan alkusoitto.

velipesonen: Jos satuolennot osaisivat säveltää, kuka niistä säveltäisi parhaiten?
 
Onko mahdollista olettaa että maailman paras säveltäjä olisikin fiktiivinen henkilö?
 
Henkisestä laiskuudestako turvakahva meille kaikille? Mihin järkemme hukkui Atti?