Klassinen ›

levesinet: Kuinka niin?
Ainoa Sibeliuksen sinfonia, jonka saatan kuunnella huvikseni lähiaikoina, on hänen viimeisensä. Mieluummin kuuntelisin Aallottaret, Pohjolan tyttären ja Tuonelan joutsenen.
 
Ahaa - sinä lausut objektiivisilta kuulostavia arvioita siltä pohjalta, mitä voisit huviksesi tai mieluimmin kuunnella lähiaikoina. Mitä nyt tuohon ensimmäiseen sinfoniaan tulee, sen jälkeen Sibelius nähdäkseni siirtyi käyttämään neutraalimpia, vähemmän rapsodisia aineksia, eli enemmänkin rakentajaksi kuin sävelrunoilijaksi. Mutta ei jälkimmäisessäkään mitään vikaa mielestäni ole, eihän toki.
 
Itse kuuntelen mielelläni kaikkia Sibeliuksen sinfonioita, myös viulukonserttoa, Tapiolaa (jota et jostakin syystä mainitse, vaikka onhan sekin jonkinmoinen sävelrunoelma joka jatkaa seiskan linjalla) ja noita mainitsemiasi ym. En halua rajoittaa sitä antia, mitä Sibeliuksen musiikista voin saada, enkä juuri nyt osaakaan sanoa, mitä mieluimmin kuuntelisin seuraavaksi. No, ainakaan en puhkisoitettua Finlandiaa.

Sulervo: Mitä nyt tuohon ensimmäiseen sinfoniaan tulee, sen jälkeen Sibelius nähdäkseni siirtyi käyttämään neutraalimpia, vähemmän rapsodisia aineksia, eli enemmänkin rakentajaksi kuin sävelrunoilijaksi.
 
OK. Jos Sibeliuksen varhaisemmat sinfoniat eivät olisi paikoin (minun mielestäni) niin kovin pitkäveteisiä, saattaisin kuunnella niitä uudelleen esittämääsi näkemystä vasten.
 
lausut objektiivisilta kuulostavia arvioita
 
Oletusarvoisesti kirjoittamiini virkkeisiin voi kuvitella lisättäväksi sanat "minun mielestäni".
 
Panin merkille, että Hannu Linnulla oli RSO:n avajaiskonsertti ja siellä soi Ravelin Daphnis ja Chloé. Sen rinnalla oli Ylen tilaaman teoksen kantaesitys.
 
"Siinä on musiikinhistorian makoisimmat saundit."
http://www.hs.fi/kulttuuri/a1378356924292
 
Kuoron kanssa siinä voi olla melkein makoisimmat saundit, esitysolosuhteista riippuen.

levesinet: OK. Jos Sibeliuksen varhaisemmat sinfoniat eivät olisi paikoin (minun mielestäni) niin kovin pitkäveteisiä, saattaisin kuunnella niitä uudelleen esittämääsi näkemystä vasten.
 
Oletusarvoisesti kirjoittamiini virkkeisiin voi kuvitella lisättäväksi sanat "minun mielestäni".
 
Pieni huomautus vielä. Jos sanot "Sibeliuksen varhaisemmat sinfoniat ovat kovin pitkäveteisiä", niin tuohon ei nähdäkseni tarvitse lisätä "minun mielestäni", koska kyseessä niin selvästi on mielipide. Mutta kun sanoit jokseenkin kategorisesti: "Sibelius sävelrunoilijana hakkaa Sibeliuksen sinfonikkona", niin aloin pohtia, mitä kriteerejä tuossa käytit, koska selvästi sanoit Sibeliuksen olevan sävelrunoilijana parempi kuin sinfonikkona. Minkä nojalla parempi? Selvisi, että siltä sinusta vain tuntuu.

Paremmuuden käsitän enemmäksi hyvyydeksi. On inhimillisiä kokemuksia. Hyvyyttä koetaan. Hyvyys - tuntuu :D
 
Käytännön vaikutus on, että joitakin musiikkiteoksia kuuntelen vain kerran ja toisiin ajattelen tutustuvani jatkossa entistä tarkemmin, koska kokemus oli hyvä, siis minusta se tuntui hyvältä.
 
Hyvyyden kokemus saattaa innoittaa analysoimaan teosta nautinnollisuuden kustannuksella. Ensikokemus on ratkaiseva.
 
Hyvyyttä ei mitata esimerkiksi teoksen valmistumisajan mukaisella järjestysnumerolla. On myöhäistä tuotantoa, joka vaikuttaa huonosti viimeistellyltä tai jossa on merkkejä luovuuden hiipumisesta. Sibeliuksen tapauksessa Tapiola ja Myrsky tuntuvat (minusta) väsyneiltä verrattuna esimerkiksi Pohjolan tyttäreen tai Sinfoniaan nro 7.
 
Sibeliuksesta tuntui että Pohjolan tytär oli "sinfoninen fantasia".
Sibeliuksesta tuntui että op. 105 kantaesityksen aikaan oli "Fantasia sinfonica I".
Myöhemmin Sibeliuksesta tuntui että op. 105 oli "sinfonia".
Sibeliuksesta Myrsky-sarjan viimeistely tuntui kovin tylsältä.
Ravelista tuntui että Daphnis ja Chloé oli "koreografinen sinfonia".
Minusta tuntuu että Erkki Melartinissa oli enemmän sinfonikkoa kuin Sibeliuksessa.
 
Epäeksaktia.

megatherium: beethovenin tunnustan suureksi taiteilijaksi mozartin jälkeen mutta sibelius ei mahdu sadan joukkoon edes suomessa ja beethoven poikkeaa hänestä sikäli että suuren wieniläisen teemat ovat jo alusta saakka valmiita kun sibellä ne transformoituvat jatkuvasti muodonmuutosprosessissa.
 
emotionaalisen hehkun puurttuminen jäätävän kylmästä frigidistä etäisestä ja sisäänpäinkääntyneestä modaalisesta kalevalaisesta tyylikaudesta ja klassismista on siben taiteen katastrofi vaikka hänen mosaiikkimainen kolmisävelaiheiden käsittelynsä ja tremolokenttänsä veisi hänet jo siinä amatöörien kerhoon...blaa blaa
 

 
...niin, älä nyt hermostu pikku höpsykkä, ei Jean Sibelius minunkaan ykkössuosikkeja ole, ei lähelläkään..., tarkoitin vain että hän on kuitenkin tuhat kertaa parempi säveltäjänä ja suurena taiteilijana kuin sinä teoreetikkona.
 
Jos 20 vuotta sitten pidit Sibeliuksen musiikista ja nyt hän on mielestäsi maailman huonoin säveltäjä, mitä se sinusta kertoo? Huononsiko kuulemasi parempi musiikki siihen asti hyvänä pitämäsi Sibeliuksen musiikin. Ei kai itsenäinen musiikki voi huonontua vaikka vieressä soisi sun paras ja pitkälauseisin foorumkirjoituksesi sävellettynä Virtasen, Lahtisen tai vaikkapa Peltosen toimesta!
 
Koska musiikkikäsityksesi vaikuttaa juttujesi perusteella kovin jämähtäneeltä, suppealta ja kaavoihin kangistuneelta, suosittelen sinulle että avaat uusia ovia... tiedä vaikka se tällä hetkellä maailman parhaana pitämäsi Lehtosen "Scherzo" tuntuisi yhtäkkiä aivan paskalta... kuka tietäää... sinä tiedät, siban kanssahan kävi niin, eikö? Seuraavat vuosikymmenet voit sitten "analysoida" Rantasen, Pesosen ja Järvisen, "nyt huikean - huomenna paskan" säveltaiteen atomeiksi, eikö vain?
 
Jos sinä kuuntelet (vain ja ainoastaan) musiikkia joka on luotu jo ennen kuin sinä ymmärsit mistään mitään..., ensin pidät siitä ja sitten et... oletko sinä silloin ensin tyhmä, sitten älykäs vai päinvastoin? Musiikki pysyi kokoajan samana, vain sinä muutuit.
 
Mielestäni luonnolliselta tuntuu se, että usein jos ei ymmärrä/pidä jostain musiikista, voi oppia/opetella ymmärtämään, pitämään ja rakastamaan siitä, mutta mitä järkeä on opetella vihaamaan musiikkia jota joskus on rakastanut? Vai piditkö kuitenkaan koskaan Sibeliuksen musiikista? Tähän voit tietenkin todeta että: "En tiennyt silloin paremmasta..." , Mun mielestä sä et yhä edelleen tiedä musiikista yhtikäs mitään.

gonza: Koska musiikkikäsityksesi vaikuttaa juttujesi perusteella kovin jämähtäneeltä, suppealta ja kaavoihin kangistuneelta, suosittelen sinulle että avaat uusia ovia...
 
On kyllä tavattoman hauskaa lukea kirjoituksia, joiden laatija elää totaalisen laatikossa ja kaivautuu yhä syvemmälle kohti peränurkkia löytämään jotakin marginaalisuuruuksia hetkestä vaikuttuneena. Totuus on siellä ulkona. Vihollista täytyy vaalia, jotta kykee hahmottamaan merkittävyyden tai substanssin sisällä. Tällainen saatanan arvottava bullshit ilman megatheriumin omia sävellyksiä on täysin turhaa. Tee itse paremmin -kortti olisi nyt paikalla paremmin kuin koskaan. Kriitikkojen ja esteetikkojen patsaita etsiessä...

Jep x 2

megatherium: emotionaalisen hehkun puurttuminen ... sisäänpäinkääntyneestä modaalisesta kalevalaisesta tyylikaudesta ... on siben taiteen katastrofi
 
Kuuntelin äsken Tapiolan pitkästä aikaa enkä tosiaan tuntenut emotionaalista hehkua. Se maistuu tiivistelmältä. On kuin musiikkia olisi pienehkössä paketissa, jossa lukee: "Jos kuuntelet vain 20 minuuttia Sibeliusta, kuuntele minut".

Heikinheimo kyllä ansaitsee patsaan ja se patsas tulee Munkkiniemeen jos minulta kysytään. Mutta ehkä hänenkin ansionsa ovat lopulta taiteellisella puolella mieluummin kuin kritiikissä, missä oli paikoitellen hieman yksisilmäinen (kovakorvainen).

levesinet: Paremmuuden käsitän enemmäksi hyvyydeksi. On inhimillisiä kokemuksia. Hyvyyttä koetaan. Hyvyys - tuntuu :D
 
Käytännön vaikutus on, että joitakin musiikkiteoksia kuuntelen vain kerran ja toisiin ajattelen tutustuvani jatkossa entistä tarkemmin, koska kokemus oli hyvä, siis minusta se tuntui hyvältä.
 
Hyvyyden kokemus saattaa innoittaa analysoimaan teosta nautinnollisuuden kustannuksella. Ensikokemus on ratkaiseva.
 
Omalta kohdaltani en ole yleensä rohjennut pitää ensikokemusta kovinkaan ratkaisevana. On monia teoksia, joiden arvo aukenee vasta vähitellen; aluksi ne voivat kuulostaa tylsiltä.
 
Itse en kuitenkaan julistaisi mitään sävellystä toista paremmaksi vain siksi että juuri minusta sattuu siltä tuntumaan. Ainakin yritän hakea joitakin perusteita, joita voisin toisille selostaa ja joiden nojalla voisin puolustaa tuntemuksiani, niin että ne tulisivat ymmärrettäviksi - ei välttämättä hyväksytyiksi - jopa niiden mielestä, joiden maku on toinen. Muutenhan ei ole kyse keskustelusta vaan mutu-julistuksista.

Sulervo: Omalta kohdaltani en ole yleensä rohjennut pitää ensikokemusta kovinkaan ratkaisevana. On monia teoksia, joiden arvo aukenee vasta vähitellen; aluksi ne voivat kuulostaa tylsiltä.
 
Tekisi mieleni kysyä mihin sellaisen taideteoksen arvo sitten perustuu joka ei puhuttele vaan jota pitää puhuttaa?
 
Itse en kuitenkaan julistaisi mitään sävellystä toista paremmaksi vain siksi että juuri minusta sattuu siltä tuntumaan. Ainakin yritän hakea joitakin perusteita, joita voisin toisille selostaa ja joiden nojalla voisin puolustaa tuntemuksiani, niin että ne tulisivat ymmärrettäviksi - ei välttämättä hyväksytyiksi - jopa niiden mielestä, joiden maku on toinen. Muutenhan ei ole kyse keskustelusta vaan mutu-julistuksista.
 
On kiva esittää perusteita mutta keskustelu tyssää todellisuudessa silloinkin kun nämä perustelut erkanevat arvioijan omasta tunne-elämästä, onhan kyse kuitenkin taiteesta. Toisaalta silloinhan se vasta hyytyykin kun siirrytään psyko-metatasolle ja aletaan vain vertailla itse kunkin psykologisia perusteita esim. pitää jostain. Minä pidän jäätelöstä.
 
Musta tuntuu, ihan mutu-pohjalta, että keskustelun arvona on antaa herätteitä ajatella ja kenties kokeakin asioita uudella tavalla, herätteitä nähdä asioita uusista kulmista ja lopulta syventää ja selkeyttää itse kunkin maailmankatsomuksellista minää. Itse olen ihan totaalinen mutu-julistaja jos joku ei ole sattunut huomaamaan. Taiteesta kannattaa keskustella sellaisten ihmisten jotka antavat Taiteelle kaikkein suurimman arvon so. korkeamman arvon kuin metafysiikalle, tieto-opille, psykologialle, uskonnolle ja/tai politiikalle.

velipesonen: Taiteesta kannattaa keskustella sellaisten ihmisten jotka antavat Taiteelle kaikkein suurimman arvon so. korkeamman arvon kuin metafysiikalle, tieto-opille, psykologialle, uskonnolle ja/tai politiikalle.
 
Jumalan tosi. Itse säveltäessäni, joka on kokonaisuudessaan ylivoimaisesti suorittamistani tekosista puhtain riitti, on omassa sarjassaan vapaudessa. Sen jälkeen taidekappaletta voi itsekin alkaa analyseerata metafyysisin tai psykoanalyyttisin keinoin, etenkin jos opettaa säveltämistä. Jos marssijärjestys on toinen, niin samalla rajoittaa taidekappaleen potentiaalia. En tarkoita tällä sitä, etteikö tietyiltä osin kannattaisi käyttää teorioita hyväkseen tai nonsyntaksia. Tämä liittyy tuohon keskusteluun siten, että itse täytyy olla samalla aaltopituudella sävellettävän aineiston kanssa, eikä väliin kaivata mitään näsäviisastelevia hidasteita.

jazzmies: (...)Itse säveltäessäni, joka on kokonaisuudessaan ylivoimaisesti suorittamistani tekosista puhtain riitti, (...)
 
Sottapytty!
 
Sen jälkeen taidekappaletta voi itsekin alkaa analyseerata metafyysisin tai psykoanalyyttisin keinoin, etenkin jos opettaa säveltämistä. Jos marssijärjestys on toinen, niin samalla rajoittaa taidekappaleen potentiaalia. En tarkoita tällä sitä, etteikö tietyiltä osin kannattaisi käyttää teorioita hyväkseen tai nonsyntaksia. Tämä liittyy tuohon keskusteluun siten, että itse täytyy olla samalla aaltopituudella sävellettävän aineiston kanssa, eikä väliin kaivata mitään näsäviisastelevia hidasteita.
 
Olen viime aikoina miettinyt kovasti onko musiikki, joka ihmisessä on, älykkyyden alalaji kuten yleensä väitetään tai edes aivotoiminnan osa-alue. Ainakaan älykkyyden alalaji se ei mielestäni ole koska ööö - mä olen muusikko. Unohtui se perustelu. Ei kannattaisi miettiä kun ei osaa.
 
Eli siis: Äly havainnoi, järjestää ja luokittelee olemassaolevaa mutta musiikki on nähdäkseni jotain mikä syntyy luokittelemattomissa olevasta materiaalista tai lähteestä. Musiikki ikään kuin edeltää sitä, mikä itse musiikissa ilmenee kuvioina, joita voi luokitella ja järjestää ts. luokiteltavissa oleva musiikillinen kuvio on tosiasiallisesti matemaattinen, ei musiikillinen kuvio. Musiikillista kuviota kun ei ole olemassakaan.
 
Ääni on sielussa ja luo itsensä aina uudelleen. Kun se on ohi, se on pois. Kun se tulee takaisin, se luodaan uudestaan. Ei tämä ole älyn asioita. Ei tämä ole jotain minkä voisi johtaa vaikkapa metafysiikasta tai psykologiasta, etevimmästäkään.
 
Koska ääni on sielussa on musiikkikin alkuperäisin taide. Kuva on pysyvä; kun suljet silmäsi galleriassa taideteoksen edessä ja avaat uudestaan, näet saman kuvan kuin ennen silmiesi sulkemista. Jos olet näkevinäsi jotain muuta, se on psykologiaa (ja eksistenssifilosofian huipentuma)! Sen sijaan musiikki tulee aina uudestaan; joka kuulee musiikin kuulee itseään.

velipesonen: Tekisi mieleni kysyä mihin sellaisen taideteoksen arvo sitten perustuu joka ei puhuttele vaan jota pitää puhuttaa?
 
Tätä nyt ei kysytty minulta, mutta heitänpä silti tähän väliin ihan omien kokemustenkin perusteella, että eihän se ettei teos aukea heti ensi kuuntelulla tarkoita välttämättä sitä etteikö se olisi puhutteleva. Itse ei vaan ole ehkä kypsä tajuamaan sitä vielä ensi kuuntelulla. Tai jotain. En osaa hienoja psykologisia termejä, mutta niin on käynyt itellä monesti että vasta myöhemmin on iskenyt tajuntaan teoksen hienous, ekan kuuntelun jättäessä lähinnä sellaisen ööö... -olon.

velipesonen: Tekisi mieleni kysyä mihin sellaisen taideteoksen arvo sitten perustuu joka ei puhuttele vaan jota pitää puhuttaa?
 
Saattaahan se puhutella jo muutaman kuuntelukerran jälkeen mutta ei ehkä heti ensi kerralla. Tässä tapauksessa pitää vain antaa teokselle mahdollisuus ja kuunnella riittävän monta kertaa. Voidaanhan olettaa, että ainakin kuuluisa, yleisesti arvostettu teos alkaa jossakin vaiheessa puhutella, eihän mainetta ihan ansiotta saa. Mutta jos se jättää kylmäksi sanokaamme vielä viidennellä tai kuudennella kerralla, sitten jo antaisin sen olla. Kaikkeen ei aika riitä.

Noh mun miälestä Matthew Whittallin alttoviulukonsertto "The heaven that dwells so deep" on ihan hieno teos, vaikka olenkin kuullut vain kantaesityksen viime vuonna.
 
Jotenkin kuitenkin ne suuretkin on joskus tuntemattomuudesta tunnettuuteen nostettu. Jotkut viitsivät kuunnella varhaista tuotantoa ja kantaesityksiä. Joskus teoksen kantaesitys saa hyvän vastaanoton yleisöltä vaikkeivät suuret kriitikot ole vielä lausuneet sanaansa. Voihan se vaikuttaa kovin ihmeellistä, että säveltäjä ehtisi saamaan tunnustusta jo ennen kuolemaansa, jopa ilman Deutsche Grammophonin markkinointiosastoa... :D
 
EDIT: Ja Lasse Enersenin Agua nocturna. Suosittelen.

Tämä onkin hauska ketju. En halua lähteä arvioimaan millään (mukamas) objektiivisella kriteerillä suurimpia säveltäjiä, sen ovat tehneet jo monet muut. Beethoven, Bach jne... Listaan tähän siis nyt vain viisi säveltäjää, joiden musiikkia kuuntelen eniten juuri nyt. Lista on puolen vuoden kuluttua varmaan jo ainakin osittain toinen.
 
1. Dutilleux. Tämä tuntuu jollakin tavalla "päivitetyltä" Debussy:lta. En tajua itse musiikista hölkäsen pöläystä, mutta se on niin raikasta, rikasta, kaunista, hienovaraista ja rajua samanaikaisesti, että eihän tätä voi kun ihastella kerta toisensa jälkeen.
 
2. Hindemith. Kestosuosikkini jo hieman pidemmältä ajalta. Tässä on vähän sama tunne kuin tuossa yllä, en oikein tajua Hindemithin musiikkia, joten se jaksaa säilyttää arvoituksellisuutta. Pidän erityisesti Hindemithin kamarimusiikista.
 
3. Walton. Nopeasti noussut suosikkilistalleni. Tässä on sopivassa mikstuurassa modernia meininkiä ja perinteitä. Waltonin tuotanto on kokonaisuudessaan huippuluokan musiikkia.
 
4. Britten. Myös pidempiaikainen suosikki. Brittenin tuotanto on niin laajaa, että sen tutkiminen on aikaavievä ja antoisa harrastus.

5. Honegger. En aikaisemmin oikein kiinnostunut Honenggerin musiikista, se tuntui kylmältä ja kliiniseltä, mutta jokin aika sitten 3. sinfonia aukaisi portit ja nyt iskee, ja kovaa.

Texel: Listaan tähän siis nyt vain viisi säveltäjää, joiden musiikkia kuuntelen eniten juuri nyt. Lista on puolen vuoden kuluttua varmaan jo ainakin osittain toinen.
 
Tosi mielenkiintoinen lista, ja onpa mukavaa ja piristävää kuulla jonkun diggailevan jotakuta säveltäjää vaikkei ymmärtäisi siitä musiikista "mitään". Yleensä kun tuosta syystä nimenomaan jätetään kuuntelematta jotain; ei lähdetä konserttiin kun pelätään että 'en minä kuitenkaan ymmärrä siitä mitään', jos tarjolla on jotain vähänkin Sibeliusta uudempaa. Tollasta ennakkoluulottomuutta sais olla enemmänkin.

sellisti: Tosi mielenkiintoinen lista, ja onpa mukavaa ja piristävää kuulla jonkun diggailevan jotakuta säveltäjää vaikkei ymmärtäisi siitä musiikista "mitään". Yleensä kun tuosta syystä nimenomaan jätetään kuuntelematta jotain; ei lähdetä konserttiin kun pelätään että 'en minä kuitenkaan ymmärrä siitä mitään', jos tarjolla on jotain vähänkin Sibeliusta uudempaa. Tollasta ennakkoluulottomuutta sais olla enemmänkin.
 
No tietysti pitää nyt lisätä, että tokihan musiikista jotakin ymmärtää, jos siitä pitää. Tarkoitin ehkä enemmän sitä, että en ole vielä riittävän fiksu/oppinut hahmottamaan mitä kaikkea ihan täsmällisesti ottaen siellä tapahtuu. Itse asiassa luulen, että nimenomaan se pitää yllä kiinnostusta, jopa ehkä jotenkin lapsenomaisesti. Ehkä sieltä välittyy paremmin jotakin, kun aivot pitää vaan laittaa narikkaan.

Texel: No tietysti pitää nyt lisätä, että tokihan musiikista jotakin ymmärtää, jos siitä pitää. Tarkoitin ehkä enemmän sitä, että en ole vielä riittävän fiksu/oppinut hahmottamaan mitä kaikkea ihan täsmällisesti ottaen siellä tapahtuu. Itse asiassa luulen, että nimenomaan se pitää yllä kiinnostusta, jopa ehkä jotenkin lapsenomaisesti. Ehkä sieltä välittyy paremmin jotakin, kun aivot pitää vaan laittaa narikkaan.
 
Joo, kyllä mä sen jotenkin noin tajusinkin. :) Ja joka tapauksessahan suurin osa ihmisistä ei musiikkia kuunnellessaan tiedä sen tarkemmin mitä siellä tapahtuu, mutta ei se estä siitä musiikista nauttimista. Päinvastoin joskus ainakin itestä tuntuu että musiikista nauttisi ehkä jopa enemmän jos ei tuntisi teorioita eikä osaisi analysoida sitä musiikkia. Sitä analyysivaihdetta kun on vaikea kokonaan laittaa pois päältäkään musiikkia kuunnellessa vaikka haluaisikin.