Klassinen ›

Minuakin kiinnostaisi tietää muutamista palstan isomielipiteisistä, soittavatko mitään. Esim. Megan mahdolliset soittotaustat olisi kiva tietää.

Lienen isomielipiteinen. Soittimeni ovat lyömäsoittimet - rummut - piano - syntikat - bassokitara - sähkökitara - kitara ja laulanut olen mm. kirkkokuorossa. Musisoitua on tullut mm. klassillista, modernia, avantgardea, jatsia, freetä, rokkia, teatterimusiikkia, humppaa & viihdettä kaikilla mausteilla ja em. kirkkomusiikkia. Niin ja lattaria ja sambakulkuetta ja sen semmoista.
 
E: Minun mielestäni musiikkielämässä arvokkaimpia ovat DILETANTTIen mielipiteet. He ovat tärkeimmät. Henkilöt, joilla on kompetenssia ilman omakohtaista harrastuneisuutta, puhumattakaan sidonnaisuuksista, joita musiikkielämässä on enemmän kuin tarpeeksi. Suomeksi: Jos kysyt ammattimuusikolta mielipidettä musiikista, saat erittäin todennäköisesti verbaalisen kuvauksen musiikkipoliittisesta asenteesta, et muuta.

Soitan koskettimia holtittomasti ja syntetisaattoreita tietokoneavusteisesti. Esikuviani ovat sovittajat, jotka hallitsevat 1900-luvun orkesteroinnin. Joten kun kysytään suosikkisäveltäjiä, niin nostan kärkeen sellaisia säveltäjiä, jotka osaavat kirjoittaa modernille orkesterille, siis mukavasti säveltäneet sovittajat. Osa heistä luokitellaan taidemusiikin piiriin, mutta suurinta osaa ei. Lisäksi minua on kasvatettu latinalaiseen kulttuuriin niin että en pysty samastumaan Goethen, Mozartin tai Mendelssohnin maailmaan. Joie de vivre ja salzburgilainen leikkimielisyys eivät kohtaa. Saudade ja Angst eivät kohtaa.
 
Nautin musiikkikappaleita kuin suklaaleivoksia. Meikäläiselle luonteva kysymys: olisiko tähän kahteen minuuttiin mahtunut enemmän musiikkia (mieluista tunnelmaa, värejä, makoista harmonista variaatiota, piristäviä aksentteja...)? Moni musiikin luokitteluun liittyvä asia sylettää, mutta turha täällä on avautua.
 
Ravel ja Debussy edelleen listan kärjessä. Sinfonikoista Meulemans edelleen kärjessä.
 
EDIT: Heti löytyi tukea näkemykselleni.
Angst appears to be absent from important French music.
http://en.wikipedia.org/wiki/Angst
Tässä varmaan tarkoitetaan aikakautta noin vuodesta 1880 toiseen maailmansotaan asti.
 
Goethe totesi vanhuksena, että Italiassa vietetty aika oli hänen elämänsä onnellisinta aikaa.
Ehkä sittenkin ymmärrän Goetheä. Ja Nietzscheä. :P
"Minne Saksa sitten ulottuukaan, siellä se pilaa kulttuurin." -Nietzsche

Oikeaa musiikkia (klassista) olen soittanut kaksi vuotta pianolla Raahen musiikkikoulussa. Bändisoittimista olen soittanut rumpuja ja kitaraa 30 vuotta, joista ensimmäinen on pääsoittmeni. Soitan kohtalaisesti sähköbassoa ja auttavasti pianoa. Laulan paremmin kuin soitan kitaraa. Formaalia koulutusta olen saanut musiikin alalta 20 vuotta. Opetan rumpujensoittoa, rytmiikkaa, improvisointia, säveltämistä ja ohjaan opinnäytetöitä Suomen parhaassa musiikkioppilaitoksessa.

megatherium: saatan tunteakin mutta oletan kai maasalon tunteneen paremmin kun hän on edellä luettelemiani epiteettejä ja piirteitä bachista kirjoihin ja kansiin saanut.
 
Sultahan tässä silti muistaakseni kysyttiin eikä Kai Maasalolta. Vähän ihmettelen miksi monesti ennenkin olet piiloutunut joidenkin vuosikymmenten takaisten kronikoitsijoiden kynän taakse, aivan kuin heidän painettuihin teoksiin saamansa ajatukset olisivat järkähtämätön tosi.
 
Ja mitä tulee kontrapunktiin, niin minusta Bach on juuri se säveltäjä, joka nimenomaan ON saanut ankaran barokkikontrapunktin elämään musiikkina, toisin kuin monet muut. Bachin kontrapunktinen taito on suorastaan nerokasta, miten sen voi sivuuttaa akateemisena kuivuutena? Olkoonkin että saat omat kiksisi jostain ihan muualta.

sellisti: Sultahan tässä silti muistaakseni kysyttiin eikä Kai Maasalolta. Vähän ihmettelen miksi monesti ennenkin olet piiloutunut joidenkin vuosikymmenten takaisten kronikoitsijoiden kynän taakse, aivan kuin heidän painettuihin teoksiin saamansa ajatukset olisivat järkähtämätön tosi.
 
Ja mitä tulee kontrapunktiin, niin minusta Bach on juuri se säveltäjä, joka nimenomaan ON saanut ankaran barokkikontrapunktin elämään musiikkina, toisin kuin monet muut. Bachin kontrapunktinen taito on suorastaan nerokasta, miten sen voi sivuuttaa akateemisena kuivuutena? Olkoonkin että saat omat kiksisi jostain ihan muualta.
 
eivät olekaan sillä heidän käsityksensä suuresta sinfoniamusiiikista eroaa kyllä radikaalisrti omastani johon kuuluvat monet unohdetut suonmalaiset tuntemattomat suuruudet. muttei esim. sibelius tai mendelssohn jne.

levesinet: Soitan koskettimia holtittomasti ja syntetisaattoreita tietokoneavusteisesti. Esikuviani ovat sovittajat, jotka hallitsevat 1900-luvun orkesteroinnin. Joten kun kysytään suosikkisäveltäjiä, niin nostan kärkeen sellaisia säveltäjiä, jotka osaavat kirjoittaa modernille orkesterille, siis mukavasti säveltäneet sovittajat. Osa heistä luokitellaan taidemusiikin piiriin, mutta suurinta osaa ei. Lisäksi minua on kasvatettu latinalaiseen kulttuuriin niin että en pysty samastumaan Goethen, Mozartin tai Mendelssohnin maailmaan. Joie de vivre ja salzburgilainen leikkimielisyys eivät kohtaa. Saudade ja Angst eivät kohtaa.
 
Pidätkö Motown-laulujen tai Beatles-laulujen melodioista?
 
Ne, jotka on koulutettu ymmärtämään vain wieniläisklassismi-keskipisteinen eurooppalainen musiikki, saattavat järkyttyä siitä, että joku ei tajua Haydnin, Mozartin ja Mendelssohnin maailmaa. Mutta näiden säveltäjien teosten sävythän ovat varmasti latinalaiseen kulttuuriin kasvaneelle kylmät ja melodiat kuulostavat liian raaoilta, ja sieluttomilta.

JET: Pidätkö Motown-laulujen tai Beatles-laulujen melodioista?
 
Ne, jotka on koulutettu ymmärtämään vain wieniläisklassismi-keskipisteinen eurooppalainen musiikki, saattavat järkyttyä siitä, että joku ei tajua Haydnin, Mozartin ja Mendelssohnin maailmaa. Mutta näiden säveltäjien teosten sävythän ovat varmasti latinalaiseen kulttuuriin kasvaneelle kylmät ja melodiat kuulostavat liian raaoilta, ja sieluttomilta.
 
Taidan ajatella sointuja enemmän kuin melodioita. Wieniläisklassiset melodiat ovat tiukasti tonaalisia. Se musiikki on oleellisesti kontrapunktia, ei sointuja ja resonanssia niin kuin Debussy, joka haki epätoivoisesti ranskalaisia juuria Rameausta lähtien. Beatlesin melodiat elävät hiukan vähemmän deterministisessä ympäristössä. En vaan kuuntele Brittein saarten lauluyhtyeitä. Mieluummin vaikka jotain italialaissukuista jenkkiä, kuten Sinatraa tai Joni Jamesia. They've got class.
 
Motownille olen kiitollinen sikäli kuin se myötävaikutti discon syntyyn. Varhaisessa Philly-discossa lähes impressionistinen orkesterisaundi yhdistyy rytmikkääseen gruuviin. Niihin melodioihin en ole kiinnittänyt erityistä huomiota muutoin kuin juuri rytmin näkökulmasta.
 
Näin sitä pitää: Manuel De Sica kirjoittaa paikoin kimuranttia polyfoniaa, lähtökohtana kuitenkin sointu- ja sointikeskeinen ajattelu. Vain yksi melodia on etualalla kerrallaan, jolloin tuloksena on kerroksellista syvyyttä eikä lättänä fuuga.
http://www.youtube.com/watch?v=vowfYKs-TxE
 
Hauler: No mutta, kyllähän ainakin Haydn ja Mozart olivat suosituuja niin Italiassa ja Ranskassa kuin Espanjassakin.
 
Totta sekin.
 
EDIT: Ja Portugalin fado se vasta kaameaa tuskanulvontaa on!

JET:Ne, jotka on koulutettu ymmärtämään vain wieniläisklassismi-keskipisteinen eurooppalainen musiikki, saattavat järkyttyä siitä, että joku ei tajua Haydnin, Mozartin ja Mendelssohnin maailmaa. Mutta näiden säveltäjien teosten sävythän ovat varmasti latinalaiseen kulttuuriin kasvaneelle kylmät ja melodiat kuulostavat liian raaoilta, ja sieluttomilta.
 
No mutta, kyllähän ainakin Haydn ja Mozart olivat suosittuja niin Italiassa ja Ranskassa kuin Espanjassakin.

sibelius on reaalisesti heikoimpia kansallisromanttisen traditiomme ja aikakautemme orkesteri-ja laulusäveltäjiä viileydessään ja asiallisuudessaan, vaikka teoreettisesti ja teoriassa merkittävä sinfonikko näppärien ja joskus taidokkaittenkin sinfonisten muotorakenteiden punojana yksilöllisine muotoratkaisuineen, sen loogisuuden ja ankaruuden ihailijana joka luo kaikkien aiheiden välille syvän yhteenkuuluvuuden tunteen rapsodisen muotoajattelun vastapainona, mutta joka sittenkin kävi häneltä turhankin vaivalloisesti kuten myös tiedämme.
 
tämä johtuu ennen muuta siitä että siba operoi tyypillisesti työkaluinaan pieniä, lyhyitä sävelaihioita ja ituja joita theodor adorno kutsui triviaaleiksi jos melodioiksi ensinkään, maneerinomaisesti käyttämällä joita hän jauhaa, siis toistaa, lypsää ja imee tyhjiin kuin tuttipulloonsa ihastunut pikkuvauva konsanaan loputtoman tuntuisesti toistaen, pyrkien keksimään niille yhä uusia variaatioita, varioiden niiden vähäistä musikkillista substanssia edelleen kunnes viskaa sattumanvaraisesti syrjään puuhaan kyllästyttyään, tarttuen uuteen mieleenjohtumaan ja juolahdukseen, jotka mosaiikkimaisuutensa vuoksi jäävät ilman todellista musiikillista jatkuvuuden ja suuren linjan tuntua staattisessa paikallaanpysyvyydessään ja kykenemättömänä rakentamaan jännityksiä ja niiden purkauksia yhtä määrätietoisesti kuten kaikki muut kollegat joiden sävelkieli perustuu myöhäisromanttiseen sointuoppiin saaden esim. meren raivoa kuvailevissa episodeissa haukkomaan henkeään tuukkasellakin niiin rientoisan energisesti kuin tuukkasen 4-osaisen serenadin finaalin eteenpäinmeno klassillisessa turmeltumattomuudessaan jatkuukin levittäen hyvää henkeä kuulijioidensa sydämiin ilman sielullista syväluotausta, mutta on musiikkia joka saa hyvälle tuulelle niinä harvoina suomessa.taa taata tataa pääteema. serenadin finaali onkin valloittavuudessaan ja elämänilossaan lempibiisejäni. se ei koskaan petä vaikka joitakin yhtymäkohtia siban 5. sinfoniaan ei voi kiistää.
 
minulle henkilökohtaisesti siban musiikki on yhdentekevää, kesyä pastoraalimaista säyseää luonnonlyriikkaa, joskus viihdyttävääkin, mutta jossa muoto on sisältöä tärkeämpi, täytyy tunnustaa että olen täysin varma siitä että jollakin eino liukolla, leo härkösellä, lauri ikosella keitä he nyt sitten olivatkaan ja tietenkin saikkola ja tuukkanen etc, on minulle enemmän tai paljon enemmän annettavaa kuin koskaan sibeliuksen sinfonioiilla tai sinfonisilla runoilla.
 
mies joka ei ymmärtänyt pitkälinjaisen laulavan lämpimän romanttisen ja tunnekylläisen vuolaan melodiikan päälle yhtikäs mitään. siinä suurin ja ratkaisevin heikkous. klassimin yletön palvonta. terveisiä kapellimestasreille,. haastan teidät vakaumuksin.mutta ymmärrän että halu miellyttää mummoja suuren paklkion toivossa vie voiton joko taiteellisesta omastatunnosta tai rajat ylittävästä kokeilun-ja vaihtelunhalusta.itse en sellaiseen pystyisi koska en rakasta sitä musiikkia jota maetrojen ohjelmisto käsittää, kas maestrous ei houkuttele.

megatherium: mies joka ei ymmärtänyt pitkälinjaisen laulavan lämpimän romanttisen ja tunnekylläisen vuolaan melodiikan päälle yhtikäs mitään. siinä suurin ja ratkaisevin heikkous. klassimin yletön palvonta.
 
Mielenkiintoisesti sanottu säveltäjästä, jota on verrattu Tshaikovskiin enemmän kuin kehenkään muuhun säveltäjään. Kyllä minusta esim. viulukonserton hidas osa on varsin vuolasta, pitkälinjaista ja laulavan romanttista melodiikkaa.

sellisti: Mielenkiintoisesti sanottu säveltäjästä, jota on verrattu Tshaikovskiin enemmän kuin kehenkään muuhun säveltäjään. Kyllä minusta esim. viulukonserton hidas osa on varsin vuolasta, pitkälinjaista ja laulavan romanttista melodiikkaa.
 
valitettavasti siba omaksui vain tsaikovskin kevyemmän balettimusiikista peräisin olevan salonkimusikillisen puolen pienissä arjoissaan juosnlampi kohtauksien tyylissä mutta melartin, törne, madetoja, tuukkanen ja muut sen romanttisesti hehkuvan tuinteikkaan ja vuolan melodikan ainekset ja sukulaisuuden venäläiseen romantikkoon kun sinfoniat kertovat ehkä saikkllan traagisen kudos on vain kompleksisempi nils eric fougstedtin tavoin kontrapunktisemmassa ajattelussaan kuin tsaikovskilla siba vatenmielistä pehmosinfoniaa

megatherium: valitettavasti siba omaksui vain tsaikovskin kevyemmän balettimusiikista peräisin olevan salonkimusikillisen puolen pienissä arjoissaan juosnlampi kohtauksien tyylissä mutta melartin, törne, madetoja, tuukkanen ja muut sen romanttisesti hehkuvan tuinteikkaan ja vuolan melodikan ainekset ja sukulaisuuden venäläiseen romantikkoon kun sinfoniat kertovat ehkä saikkllan traagisen kudos on vain kompleksisempi nils eric fougstedtin tavoin kontrapunktisemmassa ajattelussaan kuin tsaikovskilla siba vatenmielistä pehmosinfoniaa
 
Olet näine mielipiteinesi aika lailla yksin, ja 99,99 %:nen enemmistö taitaa olla oikeassa.
 
Minun mielestäni saat tykätä kenestä haluat, ja kehuakin niitä, joista tykkäät, mutta jatkuva "sota" Sibeliusta ja hänen asemaansa vastaan rupeaa kuulostamaan jo hiukan tympeältä.

jorre: Olet näine mielipiteinesi aika lailla yksin, ja 99,99 %:nen enemmistö taitaa olla oikeassa.
 
Minun mielestäni saat tykätä kenestä haluat, ja kehuakin niitä, joista tykkäät, mutta jatkuva "sota" Sibeliusta ja hänen asemaansa vastaan rupeaa kuulostamaan jo hiukan tympeältä.
 
jos en olisi en pitäisi sitä minän älyllistä etevämmyyttä osoittavana saavutuiksenakaan tiedoita jotakin ensimmäisenä muiden mielipiteistä ja miltymyklsistä riippumatta. mutta onhan tämän todennut jo moni muukin musikaalinen kuten leibowitz, adorno, englund, jne. joku aberlaide sanoi kerran "vaikka kaikki kirkkoisät sanovat niin minä en sano"jota itse schopenhaerkin sitten siteerasi. ja descartes oli ensimmäisiä kreikkalaisten jäkeen jotka asettivat kaiken auktoriteettiuskon kyseenalaiseksi asettamalla, ajattelen siis olen eäilynsä perustaksi, subjektiivinsen oman tajunnan. cogito ergo sum yksin oli varmaa maailma problemaattinen. descartesin uusi ehdoton varmuus voitiin saavuttaa vain ihmise oman intuition kautta sellaisista propositioista joiden totuus oli yksin ajatukselle selviävä ja kirkon auktoriteetin yläpuolella. tässä voidaan puhua älyn puhtaalle kuvastimelle heijastuneista tahdonkliikkeistä ja havainnollisesta käsittämisestä joka on aina ollut luomistapahtuma.
 
voinhan minäkin pitää itseäni maailman parhaana pianistina. niin se vain on. totesin sen vuosi sitten improvisoidessani pianolla ensimmäisen nsinfoniani jota en teoksen luonteesta johtuen tullut nuotintaneksi. mutta täytyy myöntää hienommalta se kuulosti kuin erään joka on väsännyt rapiat 200 sinfoniaa.
 
millä objektiivisella mittarilla mittaat säveltäjien keskinäistä paremmuutta. minulla sibelius opn tällä hetkellä huonoin niidstä kaikista felix krohn ja väinö hannikainen mukaan lukien joiden musiikkia olen kuullut, kas se kun ei imponoi minua lainkaan korkeintaan tulen huvittuneeksi sen hiukan kotiseututaidetta muistuttavasta kotikutoisesta ja kitschimäisestä melodisesta alleviivauksesta.
 
sellaista herkkää ja hienostunutta runollisen myöhäisromanttista tunnetta siban musiiiki ei minulle välitä, mutta aivopestyä tajuntaa ja reseptiota yhden totuuden tuputtaneelle ja tuputetulle on mahdotonta pystyä muuttamaan kauan omaksuttuna olleita käsiyksiä puhtaan tiedoitsemisen tietä syvällisemmäksi objektiiviseksi tiedoksi ellei omaa siihe riittävästi musikaalisuutta ja perehtyneisyyttä musiikin historian tyylivirtauksiin ja tyyliperiodeihin ja objektiivisin kuvan muodostaminen vain yhtä säveltäjää suosivan kaupallisen tarjonnan vuoksi ja puolueelisen repertoaarin vuoksi ei siis lainkaan onnistu.
 
20 vuotta sitten viehätyin minäkin vienolla tavalla siba maisema ja luontopanoraamoista tai niihin assosioituvista sävelnäyistä mutta nyt kun tietoisuuteni on kehittynyt korkeammalle musikaaliselle tasolle olen hylännyt sibeliuksen toivottoman konservatiivisena ja arkipäiväisen latteana soinnukäyttelijänä ja triviaalina melodikkona jolle säveltäminen olikin työn ja tuskan takana minkä huomaa sen hieman keinotekoisesta ja kömpelöstä rakenteesta ja vaivalloisesta äänenkuljetuksesta tremolokenttien suosimisena ja staattisuutena.
 
mutta luonnollinen selitys siban suosioon lienee silläkin että hän vain yksnkertaisesti oli säveltäjä jonka teoksia kajanus vei ensimmäisten joukossa ulkomaisiin konserttisaleihin ja niin hän vakiinnutti paikkansa kömpelöstä fraseerauksestaan ja meodiakäsityksestään huolimatta joka ei myöskään viljellyt juuri yllättäviä ja rohkeita sointuyhdistelmiä tai pyrkinyt absoluuttiseen sointiväriefektiin tai luonut pitkälinjaisia laulavia lyyrisiä molliteenoja tai käyttänyt kromaattisia pidätyksiä ja muunoksia kuten vaikka armas launis värikkäissä ooperoissaan wagnerilaisessa pitkälijaisessa melodiikassaan. parempi kuin sibelius ikinä ja hänen vaivalloisesti etenevä sanontansa. tapiola ja 4. sinfonia todistavat myös tästä. 1. sinfoniassaan sibelius vielä yhdistää slaavilaisuuden ja kansalliset ainekset kulttuurimme januskasvoksi vaikkei mitenkään erityisen onnistuneesti.
 
tiedätkö, kun minä kuuntelen suomalaista musiikkia suggeroin itseni tilaan jossa huohotan ja pakahdun ja sydäntäni puristaa pakottava kipu. aaah.
 
saikkola, tuukkanen melartin, merikanto, pesonen, katrjalainen te minun sinfonian jumalani. ei se turhaa koirinjoelle teltassa kuunnellkut kuvia karjalasta matkarafdiosta yleisradion aallolla neuvostoliiton tykistökeskityksen lomassa perääntymisvaiheessa. siel mun isukkinikin oli it:ssä 800 laulausta per min strurmovikkejä alas.siba istui ainolan verannalla loikoilemassa, ei sitä ulkomaalainen ymmärrä että suomalainen ei jätä maataan hädän hetkellä, sanoen mutta muut säveltäjämme realisoivat isänmaalliset tunteensa tasavertaisesti muiden jätkien kanssa rintamalla taistellen urhollisesti vapauden puolesta ja säveltäen vielä kaatuneiden aseveljien muistoksi suuren sinfonian traaginen 2 ja 4. lepo. raste krieger krieg ist aus.

megatherium: jos en olisi en pitäisi sitä minän älyllistä etevämmyyttä osoittavana saavutuiksenakaan tiedoita jotakin ensimmäisenä muiden mielipiteistä ja miltymyklsistä riippumatta. mutta onhan tämän todennut jo moni muukin musikaalinen kuten leibowitz, adorno, englund, jne. joku aberlaide sanoi kerran "vaikka kaikki kirkkoisät sanovat niin minä en sano"jota itse schopenhaerkin sitten siteerasi. ja descartes oli ensimmäisiä kreikkalaisten jäkeen jotka asettivat kaiken auktoriteettiuskon kyseenalaiseksi asettamalla, ajattelen siis olen eäilynsä perustaksi, subjektiivinsen oman tajunnan. cogito ergo sum yksin oli varmaa maailma problemaattinen. descartesin uusi ehdoton varmuus voitiin saavuttaa vain ihmise oman intuition kautta sellaisista propositioista joiden totuus oli yksin ajatukselle selviävä ja kirkon auktoriteetin yläpuolella. tässä voidaan puhua älyn puhtaalle kuvastimelle heijastuneista tahdonkliikkeistä ja havainnollisesta käsittämisestä joka on aina ollut luomistapahtuma.
 
voinhan minäkin pitää itseäni maailman parhaana pianistina. niin se vain on. totesin sen vuosi sitten improvisoidessani pianolla ensimmäisen nsinfoniani jota en teoksen luonteesta johtuen tullut nuotintaneksi. mutta täytyy myöntää hienommalta se kuulosti kuin erään joka on väsännyt rapiat 200 sinfoniaa.
 
millä objektiivisella mittarilla mittaat säveltäjien keskinäistä paremmuutta. minulla sibelius opn tällä hetkellä huonoin niidstä kaikista felix krohn ja väinö hannikainen mukaan lukien joiden musiikkia olen kuullut, kas se kun ei imponoi minua lainkaan korkeintaan tulen huvittuneeksi sen hiukan kotiseututaidetta muistuttavasta kotikutoisesta ja kitschimäisestä melodisesta alleviivauksesta.
 
sellaista herkkää ja hienostunutta runollisen myöhäisromanttista tunnetta siban musiiiki ei minulle välitä, mutta aivopestyä tajuntaa ja reseptiota yhden totuuden tuputtaneelle ja tuputetulle on mahdotonta pystyä muuttamaan kauan omaksuttuna olleita käsiyksiä puhtaan tiedoitsemisen tietä syvällisemmäksi objektiiviseksi tiedoksi ellei omaa siihe riittävästi musikaalisuutta ja perehtyneisyyttä musiikin historian tyylivirtauksiin ja tyyliperiodeihin ja objektiivisin kuvan muodostaminen vain yhtä säveltäjää suosivan kaupallisen tarjonnan vuoksi ja puolueelisen repertoaarin vuoksi ei siis lainkaan onnistu.
 
20 vuotta sitten viehätyin minäkin vienolla tavalla siba maisema ja luontopanoraamoista tai niihin assosioituvista sävelnäyistä mutta nyt kun tietoisuuteni on kehittynyt korkeammalle musikaaliselle tasolle olen hylännyt sibeliuksen toivottoman konservatiivisena ja arkipäiväisen latteana soinnukäyttelijänä ja triviaalina melodikkona jolle säveltäminen olikin työn ja tuskan takana minkä huomaa sen hieman keinotekoisesta ja kömpelöstä rakenteesta ja vaivalloisesta äänenkuljetuksesta tremolokenttien suosimisena ja staattisuutena.
 
mutta luonnollinen selitys siban suosioon lienee silläkin että hän vain yksnkertaisesti oli säveltäjä jonka teoksia kajanus vei ensimmäisten joukossa ulkomaisiin konserttisaleihin ja niin hän vakiinnutti paikkansa kömpelöstä fraseerauksestaan ja meodiakäsityksestään huolimatta joka ei myöskään viljellyt juuri yllättäviä ja rohkeita sointuyhdistelmiä tai pyrkinyt absoluuttiseen sointiväriefektiin tai luonut pitkälinjaisia laulavia lyyrisiä molliteenoja tai käyttänyt kromaattisia pidätyksiä ja muunoksia kuten vaikka armas launis värikkäissä ooperoissaan wagnerilaisessa pitkälijaisessa melodiikassaan. parempi kuin sibelius ikinä ja hänen vaivalloisesti etenevä sanontansa. tapiola ja 4. sinfonia todistavat myös tästä. 1. sinfoniassaan sibelius vielä yhdistää slaavilaisuuden ja kansalliset ainekset kulttuurimme januskasvoksi vaikkei mitenkään erityisen onnistuneesti.
 
tiedätkö, kun minä kuuntelen suomalaista musiikkia suggeroin itseni tilaan jossa huohotan ja pakahdun ja sydäntäni puristaa pakottava kipu. aaah.
 
saikkola, tuukkanen melartin, merikanto, pesonen, katrjalainen te minun sinfonian jumalani. ei se turhaa koirinjoelle teltassa kuunnellkut kuvia karjalasta matkarafdiosta yleisradion aallolla neuvostoliiton tykistökeskityksen lomassa perääntymisvaiheessa. siel mun isukkinikin oli it:ssä 800 laulausta per min strurmovikkejä alas.siba istui ainolan verannalla loikoilemassa, ei sitä ulkomaalainen ymmärrä että suomalainen ei jätä maataan hädän hetkellä, sanoen mutta muut säveltäjämme realisoivat isänmaalliset tunteensa tasavertaisesti muiden jätkien kanssa rintamalla taistellen urhollisesti vapauden puolesta ja säveltäen vielä kaatuneiden aseveljien muistoksi suuren sinfonian traaginen 2 ja 4. lepo. raste krieger krieg ist aus.
 
No joo, tämä selittääkin kaiken. Ei muuta kysyttävää.

jorre: No joo, tämä selittääkin kaiken. Ei muuta kysyttävää.
 
sibelius on jo maineeltaan pois pilattu jotta kestäisi vertailun muiden kanssa. erkki gustav melartinin 6. elementtisinfonian 1. osa on suurenmoisimpia saavutuksia ja sinfonianosia koko 1900-luvun musiikissa jolle mikään mitä sibelius on säveltänyt ei vedä vertoja. siinä suuri visionääri katsoo tulevaisuuteen ja yhdellä suurella ja valtavalla harppauksella astuu uuteen aikakauteen joka jättää taakseen koko kansallisromanttisen traditonkin josta lauri ikonen yritti vielä pitää kiinni kynsin hampain 50-luvullakin 6. sinfoniassaan kokosävelisyydestä huolimatta. tuukkanen, leiviskän onumentaaslinen polyfonia, ja fuugatekniikan omaksunut raskasmielisen eleginen pesonen, ovat madetojalaisen koulukunnan suuria perillisiä huikaisevissa sävelnäyissään ja polttavassa kaipuussa ja tunteessa jota sibelius ei koskaan saavuttanut laimeassa tönkkösuolatussa kansallisväritteisessä melodiikassaan ja haileasaa kylmässä' jäävedessä.
 
isä oili hämeenlinnan poikia ja kunnioitti sibeliusta eikä olllut erityisen musikaalinen oopperalaulajatar ja saksofonisti sukulaisista huolimatta. erkki aaltosen hämeenlinna runoelma jo osoittaa että sibelius vaikutteet löivät leimansa hänen musiikiin saikkolaa enemmän joka oli vähemmän kansallisromanttinehn kuin törne varsainaisessa sibelianismissaan myöhäisssionfonioita lukuunottamatta.,

1.Mozart
2.beethoven
3.chopin
4.strauss
5.sibelius
 

 
En nyt jaksanu oikeen miettii kunnolla mutta noihan on kaikki aika hyviä. Noiden kappaleita on kiva soittaa.

JET: Minuakin kiinnostaisi tietää muutamista palstan isomielipiteisistä, soittavatko mitään. Esim. Megan mahdolliset soittotaustat olisi kiva tietää.
 
Myös Mozartin soittokokemus esiin, kiitos!

JET: Myös Mozartin soittokokemus esiin, kiitos!
 
No entäs sinä itse?

velipesonen: No entäs sinä itse?
 
Pianoa. Mut en tiennyt olenko "isomielipiteinen". Olen mielestäni maltillinen. :D