Klassinen ›

sub zero: mulla on nää r. chaillyn levytykset ripattu kirjaston levyiltä. kandeeks näiden rinnalla kuunnella jotain muita levytyksiä?
 
http://2.bp.blogspot.com/_2QoyaxJJU … AAAAADs/w7CWNrE0aEg/s320/varese.jpg

tuntui kyllä jotenkin kauhean groteskilta, että viime keskiviikkona brahmsia kuuntelemaan tulleet mummot oli laitettu kuuntelemaan myös nuo kimmo hakolan teokset. minusta olisi parempi, jos modernimpi kama olisi omassa konsertissaan, vaikka niissä kävisikin sitten vähemmän väkeä. tuntuu hölmöltä itsekin olla siellä, kun tuumii, että yleisöstä ties kuinka suuri osa kelaa, että "mitä vittua" (joku takakatsomon tyttö sitä paitsi kilahti hakolan teokset kuultuaan ihan totaalisesti ja antoi kuulua sitten ylä ja ala-rekisteriään hysteerisellä voimalla - toivottavasti kyseessä ei ollut mitään vakavempaa kuitenkaan).
 
---
 
tuntuu hämärältä, että wienin koulukunnan edustajista juuri tuo ylivoimaisesti vaikeatajuisin on sitten ollut tämä suuri inspiraation lähde tuleville säveltäjille. bergin viulukonsertostahan voi joku vaikka nauttia, joten kyllä mieluummin pitää tehdä "mielenvikaisen musiikkia" (jota kyllä kuuntelen edelleen itsekin mielenkiinnolla, nyt viime päivinä tätä konsertto op. 24:ää. tässä on se erinomainen puoli, että teokset on lyhyitä, jolloin minulla on paljon matalampi kynnys tutustua niihin)

Webernin mielenvikaisuudesta en niin tiedä, kyllähän aivoissa pitää hieman välystä olla jos aikoo olla luova. Webern valittiin sodanjälkeisen sukupolven johtotähdeksi poliittisin perustein koska hänen musiikissaan ilmeni rakenteita (rakenneperiaatteita), jotka olivat yleistettävissä ja suhteellisen vaivattomasti formalisoitavissa dogmiksi. Samalla luonnollisesti unohtui Webernin musiikin tosiasiallinen sisältö.
 
Minusta Webernin musiikki on kaunista, kauniimpaa kuin Bergin Schönbergistä nyt puhumattakaan.

velipesonen: Webernin mielenvikaisuudesta en niin tiedä, kyllähän aivoissa pitää hieman välystä olla jos aikoo olla luova.
 
Joo, mutta toi mielenvikaisuus-sitaatti kuvaa ainakin hyvin ensivaikutelmaa, mikä monille voi tulla
 
Webern valittiin sodanjälkeisen sukupolven johtotähdeksi poliittisin perustein koska hänen musiikissaan ilmeni rakenteita (rakenneperiaatteita), jotka olivat yleistettävissä ja suhteellisen vaivattomasti formalisoitavissa dogmiksi. Samalla luonnollisesti unohtui Webernin musiikin tosiasiallinen sisältö.
 
Mielenkiintoista, jos tämä on faktaa.
 
Minusta Webernin musiikki on kaunista, kauniimpaa kuin Bergin Schönbergistä nyt puhumattakaan.
 
Onhan se paikoin kieltämättä. Itseäni hämää tämä, että mihin pisteeseen asti wienin koulun musiikista pitäisi etsiä melodisuutta samassa mielessä kuin sitä edeltävästä musiikista (mukaan lukien varhainen schönberg). Siis jotain sävelkieleltään uudenlaista melodisuutta, mutta kuitenkin kuuntelijan kannalta samalla tavoin nautittuna kuin tonaaliset melodiat. Jonkin verran siellä tämmöistä on, mutta juuri Webernin instrumentaalimusiikkiin sen etsintä taitaa sopia suht huonosti.
 
Jos hyväksytään tämä, jään sitten pohtimaan sitä, että miten teoksen hyvyys tulee esiin. Minkä takia sen luomiseen tarvitaan äärimmäisen taitavaa tai neroa säveltäjää. Onko kyse vain uudenlaisen musiikin luomisesta (jonka jäljittely olisi helppoa - toisin kuin vaikka beethovenin teosten onnistunut jäljittely samaa tyyliä käyttäen ei ole)

Melodisuus Webernin musiikissa n. 1920 eteenpäin toteutuu siinä mielessä, että melodian ominaisuudet ovat suhteellisen määrääviä sävellysten kokonaishahmojen kannalta. Tonaalisille melodioille ominaiset "vetovoimat" eli määrätty melodian synnyttämän (rytmisen) energian suhteutuminen perussäveleen puuttuu, mutta muuten se mikä yleisesti tekee melodiasta jollain tavalla kiinnostavan ei muutu miksikään.
 
Ajatusleikkinä voi kuvitella Webernin melodioiden kehkeytyvän avaruudellisesta keskipisteestä kuin jostain mobilesta. Sarjallisten ja jälkisarjallisten, nyt eletään jo jälki-jälkisarjallisuutta, säveltäjien joukossa tuntuisi olevan aika harvoja joille Webernin taiteellinen ilmaisu on läheistä. Minun mielestäni Webernin suurimmat ansiot olivat nimenomaan ilmaisullisella puolella eivätkä olleet sellaisia jotka olisivat välttämättä vaatineet atonaalista ympäristöä toimiakseen.

velipesonen: Musiikki voisi ehkä olla surrealistista jos se täyttäisi seuraavat ehdot:
 
- yksityiskohdat ovat selkeästi rajattuja, huolellisesti tehtyjä ja mielellään runsaita
- tyylillinen yhteys ja suhde kansanomaiseen musiikkiin on täsmällisesti määritelty ja ratkaistu; kansanomaisuus ei kuitenkaan vallitsevana
- muotorakenne keskittyy "jekuttamaan" eikä ainakaan ole virtaviivaisin mahdollinen
 
Siis yleistäen huoliteltuja yksityiskohtia ja epätäsmällisiä suurmuotoja, joissa psykologisia ansoja.
 
Surrealistisuus on sikäli absurdi olettama jos otetaan huomioon että musiikki kuvaa ilman identtisyyttä luonnon, maailman mielteenä kanssa tarkasti ottaen älyn mukaisia tahdonliikkeiden, tunteiden, intohimojen ja affektien vastineita tahdon tyydytyksen tai tuskan kuvana tahdonliikutuksesta itsestään puhtaan mielteen alueelle projisoituneena, joka sekin tietysti on siinä kontekstissa realismia kuin tiedoitsevan yksilön olemassaolo itsessään joka tuskin milloinkaan voi olla jonkin oopiumharhojen vääristämä kuva, jota musiikki esittää deskriptiivisesti ilmastessaan välittömästi itse tahtoa, Ei edes Berliozin Fantastisessa sinfoniassa, jos se ei ole esimerkiksi luonteeltaan vitalistista kuten Tuukkasen musiikki jossa 3. sinfonian voidaan ajatella kuvailevan ohjelmallisesti merellistä matkaa vaikkakaan mitään surrealistisia piirteitä siinä en syuoranaisesti muista havainneenikaan.
 
Tapiolassa metsän henkien aavemaiset varjot voivat muodostaa kuulijan tajunnassa surrealistisia mielleyhtymiä joka kuvastuu musiikin verkkaisessa poljennossa koko sävelkentän läpikäyvine musiikillisten itujen transformaatioineen kyllästymiseen saakka toistettujen lyhyiden aihelmien ja elliptisten melodiapätkien aforistisen käytön produsoimassa narkoottisessa vaikutuksessa joka tuottaa eräänlaisen humalatilan kaltaisen epätodellisen illusorisen aistiharhaisen reseptiivisyysparadoksin musiikin steriiliydestä huolimatta mikä ei saa liputtamaan tätä teosta länsimaisen ihmisen suurten teoreettisten saavutusten ja inhimillisen hengen korkeimpien huippujen kategoriaan kuten itsepintaisesti ja turhan usein sanoiksi puhkeavana evokaationa jatkuvasti tehdään. Kevyttä alkuruokaa sisäisiä sävelnäkyjä ja tunnekuohuja ja kromaattisisia vyörytyksiä arvostavalle..

Juu, surrealismihan tarkoittaa super-realismia eli jotain todellisuuden yläpuolista, ja ainakaan arkitodellisuuden näkökulmasta mitään todellisuuden yläpuolista ei ole. Mutta alkuperäiset surrealistit, tahtoo sanoa Soupault ja Breton, ajattelivat heidän surrealisminsa ikään kuin paljastavan todellisuudesta jotain syvempää, eli ylitodellisuus olisi olemassa lähinnä ns. varsinaisen todellisuuden paljastamiseksi. Tässä haisee psykoanalyysin maailmankuva, josta saa olla mitä mieltä tahansa.
 
Mutta ehkä surrealismin arvo ja perimmäinen todellisuus tai todenmukaisuus on juuri jekkujen maailmassa, siinä kuilussa mikä jää jymäytetyn henkilön odotusten ja toteutuneen välille. Ja mikä tärkeintä, hän saattaa luulla tulleensa jymäytetyksi vaikkei koskaan tullutkaan! Surrealismi koetti systematisoida huijauksen ja huijatuksi tulemisen (para)psykologiaa. Surrealismi luo valoa siihen, miksi niin usein taideteokset, joista yleisesti vallitsee epätietoisuus tulisiko ne ottaa vakavasti vai ei, ovat kaikkein arvokkaimpia.

velipesonen: Juu, surrealismihan tarkoittaa super-realismia eli jotain todellisuuden yläpuolista, ja ainakaan arkitodellisuuden näkökulmasta mitään todellisuuden yläpuolista ei ole. Mutta alkuperäiset surrealistit, tahtoo sanoa Soupault ja Breton, ajattelivat heidän surrealisminsa ikään kuin paljastavan todellisuudesta jotain syvempää, eli ylitodellisuus olisi olemassa lähinnä ns. varsinaisen todellisuuden paljastamiseksi. Tässä haisee psykoanalyysin maailmankuva, josta saa olla mitä mieltä tahansa.
 
Mutta ehkä surrealismin arvo ja perimmäinen todellisuus tai todenmukaisuus on juuri jekkujen maailmassa, siinä kuilussa mikä jää jymäytetyn henkilön odotusten ja toteutuneen välille. Ja mikä tärkeintä, hän saattaa luulla tulleensa jymäytetyksi vaikkei koskaan tullutkaan! Surrealismi koetti systematisoida huijauksen ja huijatuksi tulemisen (para)psykologiaa. Surrealismi luo valoa siihen, miksi niin usein taideteokset, joista yleisesti vallitsee epätietoisuus tulisiko ne ottaa vakavasti vai ei, ovat kaikkein arvokkaimpia.
 
"The simplest Surrealist act consists of dashing down the street, pistol in hand, and firing blindly, as fast as you can pull the trigger, into the crowd."
 
ANDRÉ BRETON, toka manifesto

Timo.T: "The simplest Surrealist act consists of dashing down the street, pistol in hand, and firing blindly, as fast as you can pull the trigger, into the crowd."
 
ANDRÉ BRETON, toka manifesto
 
Kaistapää, ei voi muuta sanoa.

velipesonen: Juu, surrealismihan tarkoittaa super-realismia eli jotain todellisuuden yläpuolista, ja ainakaan arkitodellisuuden näkökulmasta mitään todellisuuden yläpuolista ei ole. Mutta alkuperäiset surrealistit, tahtoo sanoa Soupault ja Breton, ajattelivat heidän surrealisminsa ikään kuin paljastavan todellisuudesta jotain syvempää, eli ylitodellisuus olisi olemassa lähinnä ns. varsinaisen todellisuuden paljastamiseksi. Tässä haisee psykoanalyysin maailmankuva, josta saa olla mitä mieltä tahansa.
 
Mutta ehkä surrealismin arvo ja perimmäinen todellisuus tai todenmukaisuus on juuri jekkujen maailmassa, siinä kuilussa mikä jää jymäytetyn henkilön odotusten ja toteutuneen välille. Ja mikä tärkeintä, hän saattaa luulla tulleensa jymäytetyksi vaikkei koskaan tullutkaan! Surrealismi koetti systematisoida huijauksen ja huijatuksi tulemisen (para)psykologiaa. Surrealismi luo valoa siihen, miksi niin usein taideteokset, joista yleisesti vallitsee epätietoisuus tulisiko ne ottaa vakavasti vai ei, ovat kaikkein arvokkaimpia.
 
Taiteeseen kuuluu miltei aina elementti joka on kätketty ja alitajuinen, ja joka ei ole täysin toteennäytettävissä alitajuisten motiivien kytkeytyessä tietoiseen metodiikkaan sävellysprosessissa, mitä taustaa vasten surrealistien pyrkimys suuntautua tietoisesti alitajuntaan ja sen pimeisiin voimiin ammentamalla sieltä inspiraationsa ja taiteelisen ravintonsa vaikuttaa keinotekoiselta ja haetulta resersche ratkaisulta esteettisten teorioiden formuloinnissa, kuten jousien jakaminen musiikissa siban mielestä kuten hän nimitti les six ryhmän uusranskalaisesta polytonaalisesta musiikista saamiaan vaikutelmiaan kuultuaan sitä pariisissa kohdistaen moitteensa siihen että nämä tuntuvat kaihtavan ja vieroksuvan kaikkea sitä mikä on välittömästi annettua.vaikkakin pienten teknisten detaljien sijasta useamman sävellajien esiintyessä yhtaikaa musiikissa, siban teoreettiset formulaatiot koskivat pikemminkin modaalisuuden ilmenemistä tonaalisen sävelkielen värityksellisenä keinona tunnustaessaan bachin työn merkityksen tonaalisuuden saamasta modaalisuuden voitosta ja on sikäli hieman ristiriidassa kansamusiikkitutkimuksia koskevien lautojensa kanssa.

megatherium: (...), mitä taustaa vasten surrealistien pyrkimys suuntautua tietoisesti alitajuntaan ja sen pimeisiin voimiin ammentamalla sieltä inspiraationsa ja taiteelisen ravintonsa vaikuttaa keinotekoiselta ja haetulta resersche ratkaisulta esteettisten teorioiden formuloinnissa, (...)
 
Kyllähän se näin taisi olla. Turhanpäiväinen koketeeraaminen ja tårta på tårta jäi useimiten päällimmäiseksi surrealistien impressionissa. Mutta heidän piirissään olleista taiteilijoista jotkut saivat mielestäni aikaan suurta taidetta, kuten runoilija Desnos ja kuvataiteilija Ernst. Pienillä Antilleilla oli pari huikeaa maalaria joiden nimiä en muista.

velipesonen: Kaistapää, ei voi muuta sanoa.
 
en usko.
 
ps. Virhe! Tyhjä tai liian lyhyt kirjoitus!

Timo.T: en usko.
 
Jaa et usko että Breton oli kaistapää? No ei se ihan järkijätkäkään tainnut olla, oli varsin viehättynyt eräänlaiseen stalinistiseen vallankäyttöön surrealistiryhmän sisäpuolella, mikä toisaalta pitkitti sen elinikää jonkin verran. Breton ei missään vaiheessa nähnyt äärimmäisessä dogmaattisuudessaan mitään ongelmallista, hänellä lienee ollut itsestään jumalharha.
 
Tässä kohtaa voinee ottaa esille hepun nimeltä Jaques Vaché, jota Breton kutsui "surrealismin mustaksi arkkienkeliksi". Vaché oli lähinnä opiaattinarkkari. Sikäli surrealismi liittyy eräänä haarana 1900-luvun rappiota romantisoivaan ja glorifioivaan spiritukseen.

sub zero: tuntui kyllä jotenkin kauhean groteskilta, että viime keskiviikkona brahmsia kuuntelemaan tulleet mummot oli laitettu kuuntelemaan myös nuo kimmo hakolan teokset. minusta olisi parempi, jos modernimpi kama olisi omassa konsertissaan, vaikka niissä kävisikin sitten vähemmän väkeä. tuntuu hölmöltä itsekin olla siellä, kun tuumii, että yleisöstä ties kuinka suuri osa kelaa, että "mitä vittua" (joku takakatsomon tyttö sitä paitsi kilahti hakolan teokset kuultuaan ihan totaalisesti ja antoi kuulua sitten ylä ja ala-rekisteriään hysteerisellä voimalla - toivottavasti kyseessä ei ollut mitään vakavempaa kuitenkaan).
 
paskapuhetta; miksei mummot muka voisi nauttia muusta kuin brahmsista?

rkellu: paskapuhetta; miksei mummot muka voisi nauttia muusta kuin brahmsista?
 
kyllä ne voi, mutta pelkään silti, etteivät nauti. tai siis nuoremmatkin siinä kauhistelivat :)
 
olisi mielenkiintoista tutkia tätä, että kuinka monet konsertissa kävijät esim vaikka tuommoisessa brahms-hakola -konsertissa tykkäävät hakolasta

rkellu: paskapuhetta; miksei mummot muka voisi nauttia muusta kuin brahmsista?
 
Niinpä, ja oikeastihan "mummoilla" ei ole edelletyksiä edes nauttia Brahmsista, sillä se sisältää hankalaa, vaikeatajuista ja pitkästyttävää kehittelyä - usein unohdetaan, että nykyinen "moderni" musiikki on sekä mummoille, että rokkinuorisolle, paljon helpommin avautuvaa kuin joku tolkuttoman pitkä Bachin passio tai Brucknerin sinfonia resitatiiveineen ja kehittelyineen.

Gotnine: usein unohdetaan, että nykyinen "moderni" musiikki on sekä mummoille, että rokkinuorisolle, paljon helpommin avautuvaa kuin joku tolkuttoman pitkä Bachin passio tai Brucknerin sinfonia resitatiiveineen ja kehittelyineen.
 
jaa-a... en kyllä allekirjottaisi tätä
 
vaikka on totta, että vanhempikin klasari on usein vaikeasti avautuvaa

Gotnine: Niinpä, ja oikeastihan "mummoilla" ei ole edelletyksiä edes nauttia Brahmsista, sillä se sisältää hankalaa, vaikeatajuista ja pitkästyttävää kehittelyä
 
Ei ne "mummot" siitä välitä. Ne tykkää kun on kauniita melodioita ja sellasta sävelkieltä joka tuntuu tutulta. Se riittää aika monelle. Mä oon muutenkin sitä mieltä että ei musiikkia tarvitse "ymmärtää" voidakseen nauttia siitä.
 
usein unohdetaan, että nykyinen "moderni" musiikki on sekä mummoille, että rokkinuorisolle, paljon helpommin avautuvaa kuin joku tolkuttoman pitkä Bachin passio tai Brucknerin sinfonia resitatiiveineen ja kehittelyineen.
 
En minäkään ihan suoralta kädeltä tuota allekirjoittaisi. Ehkä jonkun tietyn säveltäjän tai genren kohdalla noin voi jopa ollakin, mutta kyllä nykymusiikista löytyy aika älyttömän paljon myös sitä osastoa, joka keskivertomummoa ei ehkä puhuttele ihan niin paljon kuin se Brahmsin sinfonia, mitenkään mummoja aliarvioimatta. "Rokkinuoriso" tai nuoriso ylipäätään toisaalta taas saattaa olla monenlaiseen musaan muutenkin tottuneena avarakatseisempaakin.
 
Muistan opiskeluajalta muutamiakin konsertteja, joiden ohjelmassa oli jotain uutta musiikkia. Konsertin jälkeen useinkin saattoi kuulla "mummojen" nyrpistelevän nenäänsä sille "rumalle, oudolle" teokselle, kun taas joku nuorempi poppoo saattoi ihan innostuneenakin jutella jostain tietyistä elementeistä jotka siinä teoksessa olivat kenties kolahtaneet. Vaikka se olisi ollut joku pinnallisempikin juttu, tyyliin "Vitsi miten hienosti läjähti se tam-tam siinä yhessä kohdassa!" tai "Vähän ne viulistit sahas nopeesti sitä kuviota!" Mutta voisko meillä sitten elää jonkunlainen sukupolvierokin konserttiyleisön keskuudessa; "mummot" (termi alkaa tuntua vähän tyhmältä :D ) haluavat kuulla konsertissa niitä tuttuja kauniita klassis-romanttisen kauden teoksia joiden parissa ei tarvitse kuin antaa sulosävelien leijua korviin ja nauttia, kun taas nuorempi polvi menee konserttiin jotenkin avoimemmin korvin ilman sen kummempia odotuksia tai tarvetta loukkaantua jos kuuleekin jotain sellaista mitä ei heti kättelyssä hiffaa ihan täysin, aika kärjistetysti ilmaistuna mutta kuitenkin. Jospa tulevaisuuden konserttiyleisö pitäisikin nykymusiikkiteoksia ihan tervetulleina konserttiohjelmissa eikä orkesterien olisi pakko soittaa joka ikinen kausi niitä samoja iänikuisia romantiikan helmiä yleisömäärätavoitteiden turvaamiseksi. No, lisää kärjistystä... mutta ehkä ajatus tuli selville.

sellisti: Jospa tulevaisuuden konserttiyleisö pitäisikin nykymusiikkiteoksia ihan tervetulleina konserttiohjelmissa eikä orkesterien olisi pakko soittaa joka ikinen kausi niitä samoja iänikuisia romantiikan helmiä yleisömäärätavoitteiden turvaamiseksi. No, lisää kärjistystä... mutta ehkä ajatus tuli selville.
 
Realismia: nykkäriä on sävelletty sata vuotta, eikä se ole koskaan nauttinut konserttiyleisön suosiota. En usko, että asia tulee tästä paranemaan tulevaisuudessakaan.
 
Sitten tuohon aiempaan webern-keskusteluun. Minua kiehtoo hänen musiikissaan se äärimmäinen tiiviys. Joku romantikko saattaa kirjoittaa pitkänkin molli-adagion, mutta webern pyrkii ilmaisemaan saman vain esimerkiksi yhdellä riipaisevalla sävelellä. Jokainen pienikin liike on äärimmäisen merkittävä ja suurennuslasin alla. Kaunis ajatus sinäänsä, välillä jopa ihan toimivakin.

nykkäriä on sävelletty sata vuotta, eikä se ole koskaan nauttinut konserttiyleisön suosiota. En usko, että asia tulee tästä paranemaan tulevaisuudessakaan.
 
Eiköhän sitä nykkäriä ole sävelletty niin kauan kuin ylipäätänsä on sävelletty mitään - nykkäriä se Palestrinakin aikanaan oli. Ja nykkäriä se Pärtkin on, kuten myös Adams, Knaifel ja Salonen.
 
Jostain vinkkelistä katsottuna Webern, Berg, Schönberg ja Xenakis ovat vanhaa musiikkia, sillä noidenkin tyyppien sävellyksistä on jo pirskatin monta vuosikymmentä.