Klassinen ›

minä kyllä voisin juuri nyt harrastaa "sitä"...

velipesonen: Juu, kyseessä on nimenomaan Paul. En huomannut laittaa etunimeä näkyviin.
 
Niin no siis Paulhan on loistava säveltäjä, yksi populaarimusiikin historian parhaista. En silti tiedä, voiko häntä laskea ihan klassisten mestareiden sarjaan nimenomaan säveltäjänä.

JET: Niin no siis Paulhan on loistava säveltäjä, yksi populaarimusiikin historian parhaista. En silti tiedä, voiko häntä laskea ihan klassisten mestareiden sarjaan nimenomaan säveltäjänä.
 
Sävellysten laatuun vaikuttaa minun kriteereilläni muukin kuin metodologinen perinpohjaisuus.
 
Tulipa mieleen eräs Kaija Saariahon lehtihaastattelu 80-luvun lopulla. Kaijahan on maamme elävistä säveltäjistä se jota virallisen järjestyksen mukaan kuuluu kehua toiseksi eniten heti Lindbergin jälkeen. Oikeastaan häntä kuuluu Virallisen Mediaseksikkyyssäännöstön mukaan kehua vielä enemmän koska hän on nainen ja naisena kykenee taiteessaan ilmaisemaan tunnerekistereitä jotka maskuliinisessa maailmassa jäävät pimentoon. Haastattelija kysyi, minkä äänilevyn KS oli viimeksi hankkinut, ja se oli ollut kuulemma Michael Jacksonin Bad, joka Saariahon mukaan sisälsi erinomaista studiotekniikan hallintaa ja osoitti että popmuusikoiden kyvyt äänenkäsittelyssä ovat edellä heidän klassisen puolen ammattilaisten kykyjä.
 
Oliko Kaija oikeassa vai väärässä? Jos hän oli oikeassa, niin mihin se kaikki huippuluokan koulutus ja IRCAMissa vietetyt vuodet olivat sitten kuluneet? Jos hän oli väärässä, minkälaisen arvostelukyvyn kakki tämä opetus oli hänelle valmentanut? Jos hänen väitteensä totuusarvo asettuu sumeaan olotilaan oikean ja väärän välille, jonkinlaisen "subjektiivisuuden" sateenvarjon alle, aina pahempi.
 
Siinä pohjaa vakavan musiikin ammattilaisten ja muiden laadulliselle vertaamiselle.

Oliko Kaija oikeassa vai väärässä?
Musiikilliseen kehitykseen sisältyy uskomattoman monimutkaista vuorovaikutusta. Oikeat ja väärät kuuluvat rajoittuneisiin teoreettisiin malleihin, peruskoulumaiseen standardointiin ja valtapeliin. Niillä saa helposti vahinkoakin aikaan. Siinä ajassa ja siinä tilassa KS:llä tuskin oli syytä olla epärehellinen itselleen tai haastattelijalle.
 
Säveltäjä pyrkii löytämään ja säilyttämään luovan tasapainotilan, mikä yleensä edellyttää, että etsii tietoisesti virikkeitä monenlaisista asioista. Nähdään luonto esteettisesti, etsitään kauneutta valtavan rakennustyömaan koneiden melusta jne. Jossain tilanteessa sekä IRCAMista että Jacksonin Badistä voi saada virikkeitä, jotka edistävät luovuutta.
 
Arvaan, että IRCAM-tausta auttoi kiinnittämään huomiota asioihin, joita Jacksonin musiikissa ei ollut kahlittu dogmaattisuuden rajoittamalla ajattelulla. IRCAM vaikutti Bad-albumiin suhtautumiseen. Samat vuodet KS olisi tietysti voinut käyttää toisenlaisille musiikillisille parametreille herkistymiseen, jolloin luovan tasapainon edellyttämät reaktiot ja vastareaktiot olisivat ilmenneet täysin toisenlaisina. Kuitenkin KS saavutti huomattavaa menestystä. Nykyään panostetaankin todella paljon äänen väriin melkeinpä kaikessa länsimaisessa musiikissa.
 
Jos hänen väitteensä totuusarvo asettuu sumeaan olotilaan oikean ja väärän välille, jonkinlaisen "subjektiivisuuden" sateenvarjon alle, aina pahempi.
Eikö totuusarvon tarve ole subjektiivinen, niin kuin minun vastaukseni on oma subjektiivinen lausuntoni?
 
Sävellysten laatuun vaikuttaa minun kriteereilläni muukin kuin metodologinen perinpohjaisuus.
Niin minunkin. Voi yrittää arvioida, minkälaisella joukolla toisiaan täydentäviä metodeja voidaan kattaa enin osa musiikin luonnollisesta substanssista. Ilman kehittyvän muusikon tai säveltäjän kriittisiä vastareaktioita liiallinen perinpohjaisuus tietyllä osa-alueella muodostuu ilmaisua kokonaisuutena rajoittavaksi tekijäksi.

'bad' oli meikäläisen suosikkilevy 12- vuotiaana...

velipesonen:Oliko Kaija oikeassa vai väärässä? Jos hän oli oikeassa, niin mihin se kaikki huippuluokan koulutus ja IRCAMissa vietetyt vuodet olivat sitten kuluneet? Jos hän oli väärässä, minkälaisen arvostelukyvyn kakki tämä opetus oli hänelle valmentanut? Jos hänen väitteensä totuusarvo asettuu sumeaan olotilaan oikean ja väärän välille, jonkinlaisen "subjektiivisuuden" sateenvarjon alle, aina pahempi.

 
Kaija oli tietty oikeassa. IRCAM oli Boulez'n soolo josta olennaisesti seurasi Cycling '74:n Max. Signaaliprosessorina/eventtigeneraattorina/ohjainsovelluksena ilmeisesti mitä mainioin, mutta jos joku tietää hyvän kuuloisen Max/MSP:llä generoidun biisin, pls let me know.
 
Ja sama Saariahon huomio tuntuisi pätevän tänäkin päivänä.

Esim. Brian Wilsonilla ja Paul McCartneylla oli kieltämättä kovaluontoiset melodiikan saavutukset. Mutta valitettavaa on se, että vaikka huippumateriaalia molemmilla onkin, ei sen määrä yllä samoihin korkeuksiin (lähellekään) kuin suurimmilla klassisilla säveltäjillä, jotka olivat supertuotteliaita ja tekivät laatumusiikkia kuolemaansa saakka. Wilsonin ja McCartneyn paukut ovat jo loppuneet kauan sitten.

JET: vaikka huippumateriaalia molemmilla onkin, ei sen määrä yllä samoihin korkeuksiin (lähellekään) kuin suurimmilla klassisilla säveltäjillä
 
No entäs Kari Peitsamo ja Prince?
 
jotka olivat supertuotteliaita ja tekivät laatumusiikkia kuolemaansa saakka. Wilsonin ja McCartneyn paukut ovat jo loppuneet kauan sitten.
 
Liittyisköhän tuo klasarisäveltäjien vanhuuteen asti ulottuva luovuus jotenkin siihen säveltämisen muodolliseen osaamiseen?

Kotimaiseen TOP5:een kuuluu Anssi Tikanmäki.

JET: Mutta valitettavaa on se, että vaikka huippumateriaalia molemmilla onkin, ei sen määrä yllä samoihin korkeuksiin (lähellekään) kuin suurimmilla klassisilla säveltäjillä, jotka olivat supertuotteliaita ja tekivät laatumusiikkia kuolemaansa saakka.
 
mitä vitun väliä?

sub zero: No entäs Kari Peitsamo ja Prince? Liittyisköhän tuo klasarisäveltäjien vanhuuteen asti ulottuva luovuus jotenkin siihen säveltämisen muodolliseen osaamiseen?
 
Joo kai siitä voi ammentaa ja kyse on myös arvostuksista: poppi on nuorisokulttuuria, klasari taas arvostaa vanhuuden viisautta. Noin pikkusen kärjistäen :)
 
Mut ne on skenet tai kylät on rakentuneet vastaavasti. Nelikymppisellä popparilla on valinnan paikka. Vähän niinkuin jalkapallossa. Klasarissa taas nelikymppinen on vielä juniori.
 
Tapailin tuossa eilen Beethovenin 15. pianosonaatin andantea ekaa kertaa. Tuli sellanen olo että eiköhän tämä ole jo kuultu. Beethovenilla oli aika voimakkaat kliseet. Hyvät kliseet, mutta silti. Ei musta klasarisäveltäjien jonkinlaista loputonta luovuutta kannata fetissoida, kyllä sieltä välillä on tullut huttua siinä missä muillakin.
 
Poppispuolella taas tää kiinnitti huomion: http://www.levonhelm.com/electric_dirt.htm
, heebo täyttää 70 ensi toukokuussa ja on ihan liekeissä. Veikkaan että Princekin tulee tekemään rikasta ja hyvää matskua vielä pappaiässä.
 
Se on hyvä jos jonkinsortin musiikkikylien välinen ekumenia jatkuu. Poppispuolella syvennetään vähän sitä ilmaisua, esmeks Battles on musta hyvä esimerkki tästä. Ja klasaripuolella opitaan poppareilta. Ja sit voisi alkaa unohtaa tätä henkilökulttia, johon tämänkin topiikin otsikko viittaa, mikä vaivaa sekä poppis- että klasaripuolta.

HarriP: Joo kai siitä voi ammentaa ja kyse on myös arvostuksista: poppi on nuorisokulttuuria, klasari taas arvostaa vanhuuden viisautta. Noin pikkusen kärjistäen
 
Ei kyllä selitä mitään. Eiköhän Yesterdayta arvostettaisi, vaikka Macca olisi sen säveltänyt 90 eikä 23 vuotiaana.
 
Tapailin tuossa eilen Beethovenin 15. pianosonaatin andantea ekaa kertaa. Tuli sellanen olo että eiköhän tämä ole jo kuultu. Beethovenilla oli aika voimakkaat kliseet. Hyvät kliseet, mutta silti. Ei musta klasarisäveltäjien jonkinlaista loputonta luovuutta kannata fetissoida, kyllä sieltä välillä on tullut huttua siinä missä muillakin.
 
Beethoven nimenomaan on aika uskomaton tapaus, kun se pystyi vielä ennen kuolemaansa löytämään uuden inspiraation ja tekemään entistä parempia sävellyksiä uudella tyylillä.

sub zero: Ei kyllä selitä mitään. Eiköhän Yesterdayta arvostettaisi, vaikka Macca olisi sen säveltänyt 90 eikä 23 vuotiaana. Beethoven nimenomaan on aika uskomaton tapaus, kun se pystyi vielä ennen kuolemaansa löytämään uuden inspiraation ja tekemään entistä parempia sävellyksiä uudella tyylillä.
 
No McCartney ei säveltänyt sitä 90-vuotiaana. Ja Beethoven, jeps, olen ihan samaa mieltä, säveltäjien A-sarjaa, uskomaton tyyppi. Halusin vaan tuoda esiin oman yllätykseni siitä kuinka itseään toistavaa senkin musa toisinaan on ... mut tiedän kyllä että sieltä loppupuolelta löytyy varsin hillitöntä settiä.
 
Anyways.
 
Tuli mieleen tällasia esimerkkejä koskien sitä mitä klasari voisi oppia poppareilta. Musta olisi kiva jos olisi
- säveltäjäkollektiivi, siis klasari-, jonka sävellykset pistetään kollektiivin nimiin eikä yksilöiden.
- klasarisäveltäjä joka duunaa 4 biisiä tai biisin aihiota päivässä, a'la Stargate.
- elektronisen/käsitellyn musan säveltäjä joka ottaisi sonicsit haltuun samalla tasolla kuin joissain poppisproduktioissa ... tää liittyy nyt suoraan siihen aiempaan Bad kommenttiin.
 
Edit: noi esimerkit yllä ovat siis juttuja jotka kiinnostavat mua. Jos myös niin sähköposti löytyy profiilista. Klasari mulle tarkoittaa non-poppia, paitsi että ei kai ole syytä sulkea pois poppiakaan. ;)

McCartneyn kohdalla parhaiden melodioiden laatu on huikea, eikä minulle tule mieleen juuri yhtään klassisen puolen säveltäjää, jonka melodiat olisivat samalla tavoin rakentuneita. Enkä löydä myöskään viihde- tai iskelmäsäveltäjien joukosta, joten Macca on täysin originaali siinä suhteessa.
 
Kun melodioista puhutaan, niin joku tuollainen välimerellinen tutkimussuunta on varsin antoisa, kaikilla musiikinaloilla. Bizét, Verdi, Puccini jne. Ei heistäkään kukaan pärjää Maccalle. Oletteko esimerkiksi huomanneet, ettei Maccan Fabsille tekemissä biiseissä juurikaan pelailla sekvenssillä siinä missä esim. suomalaiset säveltäjät suorastaan rypevät niissä kun niistä on hyvä ottaa tukea.
 
Mutta taiteilijoiden rankkaamisessa kokonaisongelman hajottaminen osaongelmiksi, jotka sitten ratkaistaan erikseen ja saadaan lopputulos, ei ole mielestäni oikea tapa. Eikä edes omaperäisyyden asteen mittaaminen.

Juuri näinhän Bach tekee jonka sekvenssityyli toccatoissa on eräänlaista harmonista löytöretkeilyä ja modernimpaa kuin mitä hän myöhemmin sävelsi akateemista kontrapunktista satsia kirjoittaessaan
 
Puccinin veroinen tai ehkäpä tätäkin tunnevoimaisempi ja melodisesti vuolaampi pohjoismaisen verismin edustaja on oopperoissaan Pohjolan Pucciniksi mainittu Tauno Pylkkänen, Tuntematon sotilas, Mare ja hänen poikansa, Opri ja Oleksi, Bathseba, Sudenmorsian jne. jonka sävelkieli ei ole lainkaan niin älyllisen konstruktiivisuuden leimaamaa kuin aikakauden modenistien sarjallinen, dodekafoninen tekniikka, sikäli kun tämä älyllisyys ei ole vain puhtaan älyn immanentiksi tullutta ahdasmielisyyttä, teknistyneisyyden ja tieteellistyneisyyden tiedostavan laskelmoivuuden tuloksena, jossa alitajuntainen intuitiivisuus on tukahdutettu ankaralla musiikillisella lainsäädännöllä ja taideteoksesta on tullut totaalisen käsitettävä ja organisoitu objekti jonka teoretisoiva matemaattinen systeemi on ennaltamääräävä jo ennen varsinaisen teoksen syntyä.
 
Nykyään ja koko 1900-luvulla on vain niin että moninaisten musiikillisten tyylien runsas kirjo ja pirstaloituneisuus antaa nuorille taiteiljoille ainutlaatuisella tavalla lukemattomia potentiaalisia mahdollisuuksia löytää oma persoonallinen sävelkielensä jollaiseen 1700-luvun tyylillisesti rajoittunut klassismin aikakausi ei olisi antanut vastaavanlaisia eväitä, jolloin vallitsi eräänlainen linqua franca, kaikille yhteinen ilmaisukieli ja melodisharmoninen sanasto ja syntaksi, joka osaltaan vaikutti siihen että vain muutamat tuon kultaisen aikakauden luovat henget ovat nousseet muita päätä pidemmiksi ja tuottaneet jotakin iätöntä ja ajatonta ikuisesti pätevää taidetta kun ylivoimaisesti muut yrittelijät, joita suuret ajatukset kaihtoivat ovat jääneet unohduksiin ja kadonneet repertoaarista.

velipesonen: McCartneyn kohdalla parhaiden melodioiden laatu on huikea, eikä minulle tule mieleen juuri yhtään klassisen puolen säveltäjää, jonka melodiat olisivat samalla tavoin rakentuneita. Enkä löydä myöskään viihde- tai iskelmäsäveltäjien joukosta, joten Macca on täysin originaali siinä suhteessa.
 
Jos McCartneyn melodiat kuulostavat paremmilta kuin klassisen musiikin, niin se johtuu vain siitä, että klassisessa musiikissa (tai sen klassikoissa) on - toisin kuin populaarimusiikissa - niin paljon hyviä melodioita, että niihin tavallaan turtuu. Joku semmoinen vähän vähemmän huippukin melodia jostain kuuluisan säveltäjän sinfoniasta olisi populaarimusiikin kriteereillä ihan vitsin hyvä.

sub zero: No entäs Kari Peitsamo ja Prince?
 
Todella kovia, mutta ei musta Princen UUDET levyt ole huikeita. Tosin on se hyvässä vedossa vieläkin, muttei parhaimmassaan. Suuret klasarit yleensä paranevat aina vaan.
 
Pauli oli kova melodikko, kuten Brian Wilson, ABBAn miehet, Gösta Sundqvist ja monet. Mutta kyllä parhaat melodikot on klassisen puolella - Mielestäni!

JET: Pauli oli kova melodikko, kuten Brian Wilson, ABBAn miehet, Gösta Sundqvist ja monet. Mutta kyllä parhaat melodikot on klassisen puolella - Mielestäni!
 
Juu, turha tästä on väitellä, mutta minä laitan Maccan ihan eri kastiin kuin Göstan, ruåtsalaismiehet ja jopa Wilsonin. Olen myös ihmetellyt että miksi se Prince on niin suosittu kun enimmäkseen onnistuu olemaan pelkästään tyylikäs.
 
Jotain outoa klassaripuolen tyyppien ajatusmaailmasta kertoo muuten se, että EP Salonen muutama vuosi sitten väitti Radioheadin ja Toolin käyttävän kaikissa kappaleissaan "schubertiaanista laulumuotoa". Eihän tuo pidä missään nimessä paikkaansa, millä korvilla sekin oikein kuuntelee. Radioheadin muotorakenteet ovat milloin mitäkin.

Minusta poppareista runsasmelodisimpia ovat ABBA ja Gösta. Standardeja puhtaan popin säveltämiselle asettelivat 60-luvulla esim. monessa suhteessa samantyyliset Paulit - McCartney ja Simon - sekä tietysti Brian Wilson. Nämä kuuluvat ns. kevyen musiikin säveltäjien kärkeen omilla listoillani.
 
Anteeksi kun jankkaan, mutta en vain jotenkin ymmärrä, miksi ne helmet loppuvat aina popmusiikin tekijöillä ennen vanhuutta. Esim. Beach Boysin, Beatlesin ja Simon & Garfunkelin suuret laulunkirjoittajat tekivät todellisia klassikoita nuorena, siis samassa iässä kun klassiset mestarit! Pet Soundsia säveltäessän Brian Wilson oli samanikäinen kuin Macca Yesterdayta kirjoittaessaan eli yhtä vanha kuin Paul Simon tehdessään Sound of Silencen. 23 vuotta. Siitä 10 vuotta eteenpäin niin samanlaista klassikkoa ei enää tullut (paitsi Simonilla oli kova sooloura, mutta entä nykyään?)
 
Vaikuttiko kuuluisuus ja suosio näitten säveltäjien luovuuten vähentävästi vai mistä kiikastaa?

JET: Minusta poppareista runsasmelodisimpia ovat ABBA ja Gösta.
 
Melodioitahan Göstalla on, mutta onko ne niin ihmeellisiä... Luulisi, että göstan musaa olisi käännetty jo muillekin kielille enemmän (tai tullaan ainakin kääntämään) jos se on niin kova.
 
Vaikuttiko kuuluisuus ja suosio näitten säveltäjien luovuuten vähentävästi vai mistä kiikastaa?
 
Ilmiö on mun mielestä leimaava koko populaarimusiikille eikä vain näille säveltäjille.
 
Luulen, että erot klasariin liittyvät varmaan säveltämisen formaaliin opetteluun klassisessa musiikissa, mikä johtaa siihen, että luovat ihmiset ikään kuin myös ymmärtävät oman luovuutensa jotenkin paremmin ja tajuavat sen, että mikä siinä hyvässä sävellyksessä oli hyvää tjsp. tietysti hyvin vaikea ilmaista.
 
En ole vielä uskottavampaa hypoteesia kuullut.
 
Psykologiassa on tutkittu taiteilijoiden luovia ikäkausia, ja käsittääkseni juuri muusikoilla se sijoittui suhteellisen aikaisiin ikävuosiin. Tämä voi olla yksi taustatekijä, että aivot ovat luovemmassa tilassa nuorempana. Tosin sitten tarvitaan erikseen selitys sille, miksi klasarisuuruuksilla näin ei ollut (tuo formaali osaaminen voi olla osa selitystä)