Klassinen ›

Sitähän samaa sä itsekin sanoit juuri. Ei kukaan säveltäjä jaksa kirjoittaa isoa teosta loppuun jos ei ole tosissaan sen kanssa. Se ei kuitenkaan tarkoita että lopputuotteen tarvitsisi olla vakava. Siitähän tässä on kysymys, miten hahmottaa kyseisten sanojen merkityssisällöt.
 
No näinhän se on. Missasinko nyt jotain? Tuli vähän sama olo kuin jos on puolison kanssa tulossa kaupasta ja hän alkaa puhua, että unohtuipa taas ostaa sitä ja tätä, ja itse vain myötäilee mukana, vaikka oikeasti ei ole mitään muistikuvaa, että sellaisten ostamisesta olisi edes puhuttu.

Ihmisen todellinen vakavuus vie älyn painopisteen aina sinne missä se itse sijaitsee.
 
Vain äärettömän harvat, epänormaalit ihmiset, joiden todellinen vakavuus älyn todellisesta ylijäämästä ja sen omaehtoisesta energisestä toiminnasta johtuen ei sisälly käytännöllisen älyn persoonallisiin tarkoitusperiin ja tahdon päämääriin, vaan tahdon palveluksesta vapautuneena, ikään kuin varsinaiselle minälle vieraan ja ulkopuolelta tulevan geniuksen alkaessa vaikuttaa yksilön ulkopuolelle suuntautuvan vakavuuden tavoin valtavana keskityksenä objektiiviseen ja teoreettiseen kohdistuen mielteen haihtuessa pois maailmasta tahtona, objektin muodostuessa ainoaksi realiteetiksi, kykenevät käsittämään ja tavalla tai toisella ilmaisemaan maailman ja olioiden olemuksen, siis korkeimpia totuuksia, musiikin kylläkin ilmaistessa itse tahdon, musiikilliseen teokseen objektivoituneena tunteena, kun muut taiteet ovat vain ideoiden eli tahdon objektivoituneisuusasteiden heijastusta, vapaasti Schopenhaueria mutta hiukan komplisoidusti siteeratakseni.
 
Oletko Eero Tarasti?

Oletko Eero Tarasti?
 
Tarastilla on kyllä ihan eri maneerit kuin Megalla. En tunnista Megan tyyliä kyllä muutenkaan, vaikka aika paljon on tullut luettua suomalaisia musiikin ammattilaisia. Tai sitten kyse on vain jälkien peittelemisestä, ja Mega onkin oikeasti asiantuntija.

Tarastilla on kyllä ihan eri maneerit kuin Megalla. En tunnista Megan tyyliä kyllä muutenkaan, vaikka aika paljon on tullut luettua suomalaisia musiikin ammattilaisia. Tai sitten kyse on vain jälkien peittelemisestä, ja Mega onkin oikeasti asiantuntija.
 
jep. tarasti on vaan enemmän "gay".

Virhe! Liian lyhyt tai tyhjä kirjoitus!

Miksi Niemi hyppäsi täysillä viihdemusiikkiin 2000 -luvulla?
 
"Koska tarvitaan myös yleisöä. Millaista taidetta se on, jossa taitelija on yksin kokemassa omaa taidettaan?" HS 30.4. / c6"
 
Hesarin kulttuuritoimituksen päällikkö Saska Snellman esitti samankaltaisia mielipiteitä Tampere Biennalen seminaarissa 19.4.: "Taiteen arvo mitataan sillä, miten paljon se saa julkisuutta tai miten suosittua se on."
 
Noiden lausuntojen perusteella kumpikaan ei ymmärrä taiteesta yhtään mitään.
 
Sanoiko Niemi mitään siitä, tuleeko niitä mainitsemassaan esimerkissä kyseisen taiteen taiteeksi kokevia yleisön jäseniä ihmisiä ikinä olemaankaan? Sanoiko Snellman mitään siitä aikavälistä, jona julkisuus tai suosio täytyy saavuttaa?
 
Jos mä nyt väittäisin, että jonkun tiedossa olevan italialaisen barokkisäveltäjän musiikki, jota ei soiteta missään ikinä koska noin öbaut yksikään ihminen ei ole ikinä pitänyt siitä, on maailman suurinta taidetta, niin todennäköisesti se jäisi mun omaksi mielipiteekseni, eikä kyseisen sävelnikkarin taidetta edelleenkään arvostettaisi. Olkoonkin, että periaatteessa voidaan edelleen ajatella, että joo-o, kyllä se voi olla maailman suurinta musiikkia, kukaan ei vaan ymmärrä sitä, mutta silloin täytyisi ajatella, että taide sinällään on joku itsenäinen, riippumaton entiteetti jonka arvo mitataan jotenkin muuten kuin sillä, tunteeko sitä kukaan arvokkaaksi. Ääriesimerkki olisi se, että 5-vuotias tekee biisin, jota itsekin pitää 10 vuoden päästä roskana. Pitäisikö silti ajatella, että kyllä teos voi olla suurta taidetta, kukaan ei vain ymmärrä sitä?
 
Koska taide on subjektiivista, lopulta ainoastaan riittävän suuren ihmismäärän subjektiivinen kokemus on jonkinlainen määritelmä sen objektiivisesta laadusta. Mikä on se riittävän suuri ihmismäärä, se onkin sitten toinen juttu.

No nyt Riku Niemi vaahtoaa Hesarissa! LOL
 
Onhan se kiva vaatia tukea toimintaa varten tuolla tavalla. -Haukkumalla päättäjiä sivistymättömiksi puupäiksi.
 
Miksi ihmeessä Niemi on niin vihainen? Hänellä on toimiva ja laadukas orkesteri, jolla on varaa maksaa kunnon palkkioita esiintyjille: Kukin solisti sai n. 100.000 12 konsertista. EN usko, että Niemi itse jäi paljoakaan huonommalle. Hesarin kirjoituksen perusteella RNO ei tule saamaan tukea, vaan se on katsottu kaupalliseksi toimijaksi (?)
 
Miksi Niemi hyppäsi täysillä viihdemusiikkiin 2000 -luvulla?
 
"Koska tarvitaan myös yleisöä. Millaista taidetta se on, jossa taitelija on yksin kokemassa omaa taidettaan?" HS 30.4. / c6"
 
Hesarin kulttuuritoimituksen päällikkö Saska Snellman esitti samankaltaisia mielipiteitä Tampere Biennalen seminaarissa 19.4.: "Taiteen arvo mitataan sillä, miten paljon se saa julkisuutta tai miten suosittua se on."
 
Noiden lausuntojen perusteella kumpikaan ei ymmärrä taiteesta yhtään mitään.
 
Hauskaa vappua kaikille tasapuolisesti.
 
Mun mielestä Niemellä on ollut yksi erittäin vahva pointti. Gramexin lehdessä hän jo painotti sitä, että klassista musiikkia tuetaan täysin laadusta riippumatta. Rytmimusiikkia ei tueta oli se sitten erittäin korkealaatuista tai ihan kuraa. Kova lausunto tuo että kumpikaan ei ymmärrä taiteesta yhtään mitään.

Mun mielestä Niemellä on ollut yksi erittäin vahva pointti. Gramexin lehdessä hän jo painotti sitä, että klassista musiikkia tuetaan täysin laadusta riippumatta.
 
No tämä ei kyllä tosiaan pidä paikkaansa. Vai oliko Niemellä tästä joku esimerkki?

Mun mielestä Niemellä on ollut yksi erittäin vahva pointti. Gramexin lehdessä hän jo painotti sitä, että klassista musiikkia tuetaan täysin laadusta riippumatta.
 
"Laadusta riippumatta", hoh sentään... älä nyt usko ihan kaikkea mitä luet.
 
Minusta tuo Niemen "laatu"-kommentti liittyi muutenkin enemmänkin siihen, että hän ITSE kokee (valtion tukeman) nykytaidemusiikin suurelta osin intohimottomaksi. Se ei silti tarkoita, että valtio heittelisi rahojaan surutta kaikkiin mahdollisiin hankkeisiin, joissa vain esiintyy sana "klassinen", ilman minkäänlaisia laatu- tm. kriteerejä. Valitettavaa jos itsekin luulet niin.

No tämä ei kyllä tosiaan pidä paikkaansa. Vai oliko Niemellä tästä joku esimerkki?
 
Ei se lausunto noin mennyt, täällä taas vähän väritetään. Se oli niin, että "...lisäksi klassista musiikkia tuetaan laadusta riippumatta, kun taas rytmimusiikki voidaan helposti jättää äärimmäisen korkeatasoisenakin tuen ulkopuolelle.". Mä näkisin niin, että tämä viittaa siihen, että klassisen musiikin tukeminen ajatuksena on itsestäänselvempää kuin kevyen musiikin tukeminen. Kysymys on ideologisesta erosta - klassisessa musiikissa on täysin luontevaa tukea uuden teoksen syntymistä, vaikka sen pyrkimys on useimmiten olla jotain uutta ja mullistavaa, jollaisen vaativan musiikin laatu voidaan arvioida vasta hyvin pitkällä aikajänteellä, kun taas kevyen puolen yleisön välitön feedback antaa tuomion siitä, onko teoksella arvoa vai ei, joka ajaa siihen, että täysin uudenlaisen teoksen, jonka laadullisia ominaisuuksia (eli suosiota) on vaikea arvioida etukäteen, on vaikea saada tukea, mutta niin on äärimmäisen korkeatasoisenkin, toisin sanoen laadullisilta ominaisuuksiltaan (eli suosioltaan) hyvin varman teoksen. Kevyt musiikki saa silloin tukea, kun on varmaa, että raha menee "hyvään tarkoitukseen", eli produktioille, jotka ovat kohtuullisen suosittuja, mutta eivät niin suosittuja että tulisivat toimeen omillaan. Tässä on mun mielestäni juuri se erottelu, jota Niemikin ajaa takaa.
 
Tajuatteko pointin? On hyvin vaikea tehdä taidemusiikkia rytmimusiikin puolella, jos taidemusiikkiin suunnatut rahat ohjautuvat jo lähtökohtaisesti ajatustasolla klassisen musiikin suuntaan, sellaisen, jota ei ole ikään kuin vielä olemassa, jonka vastaanotosta kellään ei ole aavistustakaan, sillä asenteella että rytmimusiikillisen yksikön täytyy ensin saada riittävästi suosiota, jotta sen laadulliset ominaisuudet tulevat todettua, vasta tämän jälkeen sitä voidaan tukea. Luo siinä nyt sitten uutta ja mullistavaa kun vuokrakin pitäisi maksaa. Tämähän on hassua siinä mielessä, että se taidemusiikki, jolle tuki usein ajautuu, ei arvotu lähtökohtaisesti yleisön suosion perusteella.
 
Voi olla että mä en ilmaise ajatustani riittävän selkeästi, mutta onneksi sitä voi oikoa myöhemmin.

Eikö olisi absurdia jos valtio palkkaisi itselleen muutaman astrologin ja ihmeparantajan kilpailemaan oikean tieteen kanssa? Yhtä absurdia olisi rahoittaa kevyen musiikin kaltaista amatöörimäistä harrastustoimintaa, etenkin kun huomioi kuinka auliisti rivikansalaiset vielä tällaiseen humpuukin rahojansa laittavat.
 
Säveltäminen on vaativaa työtä, joka vaatii ainakin yhtä laajan koulutuksen kuin lääkärin tai arkkitehdin ammatit, sekä pyyteetöntä rakkautta ammattiaan kohtaan, sillä rahan vuoksi siihen ei kukaan ryhtyisi. Kaikki muu musiikki onkin länsimaiseen taidemusiikkiin verrattuna niin jälkeenjäänyttä ja suorastaan pseudomusikaalista, että analogia yliopistojen harjoittamasta tieteestä ja taikapallosta ennustamisesta on osuva.
 
On siis itsestäänselvää, että kannattamattoman viihdebisneksen keinotekoinen ylläpitäminen olisi moraalitonta, mutta oleellista on sen sijaan pohtia subventiopolitiikan hyödyllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta ihan kokonaisuudessaan. Itse pidän sitä vääränä ja huonona ratkaisuna, mutta en mene nyt siihen.

Eikö olisi absurdia jos valtio palkkaisi itselleen muutaman astrologin ja ihmeparantajan kilpailemaan oikean tieteen kanssa? Yhtä absurdia olisi rahoittaa kevyen musiikin kaltaista amatöörimäistä harrastustoimintaa, etenkin kun huomioi kuinka auliisti rivikansalaiset vielä tällaiseen humpuukin rahojansa laittavat.
 
Säveltäminen on vaativaa työtä, joka vaatii ainakin yhtä laajan koulutuksen kuin lääkärin tai arkkitehdin ammatit, sekä pyyteetöntä rakkautta ammattiaan kohtaan, sillä rahan vuoksi siihen ei kukaan ryhtyisi. Kaikki muu musiikki onkin länsimaiseen taidemusiikkiin verrattuna niin jälkeenjäänyttä ja suorastaan pseudomusikaalista, että analogia yliopistojen harjoittamasta tieteestä ja taikapallosta ennustamisesta on osuva.
 
On siis itsestäänselvää, että kannattamattoman viihdebisneksen keinotekoinen ylläpitäminen olisi moraalitonta, mutta oleellista on sen sijaan pohtia subventiopolitiikan hyödyllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta ihan kokonaisuudessaan. Itse pidän sitä vääränä ja huonona ratkaisuna, mutta en mene nyt siihen.
 
Tämähän kirvoitti hymyn naamalle:)

Tämähän kirvoitti hymyn naamalle:)
 
Oletko eri mieltä? Haluaisin kuulla lisää, etenkin kevyen musiikin puolusteluja.

Virhe! Liian lyhyt tai tyhjä kirjoitus!

Toi ralliollin kirjoitus oli kyllä hauska. Joo en mäkään nyt purematta niele kaikkea mitä luen ja lainaus ei ollut sanatarkka kun lehti sattuu olemaan muutaman sadan kilometrin päässä. Silti pysyn siinä uskossa että klassista musiikkia tuetaan rytmimusiikkiin verrattuna huomattavasti enemmän. Mutta saatiinpahan keskustelu taas käyntiin.

joo, ralliollille plussaa +_+

Eikö olisi absurdia jos valtio palkkaisi itselleen muutaman astrologin ja ihmeparantajan kilpailemaan oikean tieteen kanssa? Yhtä absurdia olisi rahoittaa kevyen musiikin kaltaista amatöörimäistä harrastustoimintaa, etenkin kun huomioi kuinka auliisti rivikansalaiset vielä tällaiseen humpuukin rahojansa laittavat.
 
Säveltäminen on vaativaa työtä, joka vaatii ainakin yhtä laajan koulutuksen kuin lääkärin tai arkkitehdin ammatit, sekä pyyteetöntä rakkautta ammattiaan kohtaan, sillä rahan vuoksi siihen ei kukaan ryhtyisi. Kaikki muu musiikki onkin länsimaiseen taidemusiikkiin verrattuna niin jälkeenjäänyttä ja suorastaan pseudomusikaalista, että analogia yliopistojen harjoittamasta tieteestä ja taikapallosta ennustamisesta on osuva.
 
On siis itsestäänselvää, että kannattamattoman viihdebisneksen keinotekoinen ylläpitäminen olisi moraalitonta, mutta oleellista on sen sijaan pohtia subventiopolitiikan hyödyllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta ihan kokonaisuudessaan. Itse pidän sitä vääränä ja huonona ratkaisuna, mutta en mene nyt siihen.
 
Jos tähän nyt jotain kommentoidaan, niin ensimmäinen täysin järjetön ajatus tässä on se, että haluaisin kuulla miten sä erottelet klassisen ja kevyen musiikin toisistaan? Jos joku klassisen puolen arvostettu säveltäjä päättää käyttää esim. kevyen musiikin puolelta tuttuja juttuja ja tekee vakavaa taidemusiikkia sekoittaen esim. sinfistä ja kevyen puolen kokoonpanoja, niin onko tulos kevyttä musiikkia vai klassista? Jos joku taitava kevyen puolen soittaja/säveltäjä päättää tehdä teoksen, joka käyttää klassisen musiikin juttuja ja sekoittaa sinfistä kevyen puolen kokoonpanoihin, ehkä jopa erittäin luovasti, onko musiikki kevyttä vai klassista?
 
Ihan samoilla elementeillä kaikki musiikki pelaa, enemmän tai vähemmän, sori vaan. Astrologia ja sun mainitsemas "vakava" tiede eivät käytä samoja rakennuspalikoita. Siinäpä se ensimmäinen virhepäätelmä.
 
Hauska kirjoitus kyllä, kuten sanoin. Muuttuu vaan hiukan surulliseksi jos sä oikeasti olit tosissasi. Ai niin, Bach oli pääosin itseoppinut. Muuttuuko sen musiikki nyt samanlaiseksi "amatöörimäiseksi harrastustoiminnaksi" kuin muiden kouluttamattomien apinoiden?

Bachilla ei tosiaankaan ollut laatunsa takeena akateemisia tutkintoja, mutta eihän hänta säveltäjänä tunnettukaan. Kanttorin virastakin hän sai kiittää osittain hyvää tuuriaan. Toinen tunnettu itseoppinut oli van Gogh, joka myi elinaikanaan vain yhden taulun, eikä muutenkaan viettänyt kovin auvoisaa elämää. Nykyään on monestakin syystä vielä vaikeampaa, ellei mahdotonta, menestyä itseoppineena taiteilijana. En suosittele.
 
Ei ole myöskään kovin vaikeaa nähdä eroa taidemusiikin ja muun välillä, sen verran isosta kuilusta on kyse. Jo Pythagoras sanoi, että musiikin täydellisyyden huippu saavutetaan puhtaasti henkisesti abstraktiona, ei pelkkänä aistimuksena. Keskiajalla "Musica mundana", sfäärien harmonia, oli musiikin korkein taso, alimpana "Musica instrumentalis", äänitapahtumista koostuva musiikki. "Musica humana" ruumiin ja sielun harmoniana sijaitsi näiden hierarkkisessa välimaastossa. Renessassin jälkeinen musiikkifilosofia ei järisyttävästi poikkea antiikkisesta perinteestään: aikamme taidemusiikin keskipiste on edelleen musiikin abstraktissa olemuksessa, sen matemaattisessa eleganssissa ja filosofisessa perustassa. Aika-ajoin ilmaantuvan romanttisen muotivirtauksen pyörteissä narratiivisuus saattaa saada hetkellisen yliotteen, ja musiikin autonomia asetetaan kyseenalaiseksi, mutta oppinut säveltäjä ei koskaan ole pystynyt kytkemään abstraktia ajatteluaan pois päältä. Sen sijaan he ovat luovuttaneet osan vastuustaan soittajan intuitiolle.
 
Kyse ei ole niin triviaalista seikasta kuin kokoonpanosta, eikä taidemusiikki ole pelkkää sinfoniaa. Koko ajattelutapa on kevyellä puolella tyystiin erilainen: naiivi ja puutteellinen. Kuka tahansa osaa katsoa kitaran sointutaulukosta sointuja ja kokeilla mitkä niistä sopivat yhteen. Yhtä helposti käy melodian hyräily sointuprogression päälle, sekä yksinkertaisen muotorakenteen valitseminen. Runoillaan vielä vähän rakkaudesta ja kappale on valmis. Hevi, jota nykynuoriso pitää älykkäänä, ei ole yhtään sen vaikempaa tai musikaalisempaa. Edelleen riittää kun laadit jonkun jytäriffin, jota bändi soittaa unisonossa tai mauttomasti harmonisoituna. Jo asteikkojen tuntemista pidetään jonain teoriana, jolle musiikki perustuu. Kitaristien yleisimmät kysymykset ovatkin muotoa "mitä asteikkoa Petri Walli käyttää?".
 
Jazz taas perustuu improvisointiin, joka vaatii enemmän teknistä kuin kognitiivista osaamista. Sävellykseksi riittää melodia, joka soitetaan usein unisonossa (bebop) tai vapaasti harmonisoiden (varhaisempi jazz), ja sointuprogressio (reaalisointumerkein), jota toistetaan koko kappaleen ajan. Teoreettisesta osaamisesta vaaditaan vain soinnut ja asteikot, joskaan tonaalisten funktioiden osaamista ei voida pitää minään haittana. Kohtuu kompleksinen äänikudos on seurausta kollektiivisesta improvisoinnista, jossa erityispaino on virtuoosisessa muusikkoudessa.
 
Mutta vain länsimaisessa taidemusiikissa säveltäjä kiinnittää huomiota niinkin tärkeisiin asioihin kuin äänenkuljetukseen, muotoon, kehittelyyn, polyfoniaan, edistyneeseen harmoniaan, melodiseen nerokkuuteen, tai uudemmassa musiikissa esimerkiksi sointiväriin, tekstuuriin, parametrien sarjalliseen kontrolliin, kokonaisvaltaiseen älyllisyyteen, kaikenkattavaan koheesioon ja muuhun sellaiseen. Vain länsimaisessa taidemusiikissa ajattelu on puhtaasti musiikillinen, ja lisäksi se on sitä perinnetietoisesti. Mitään ei keksitä uudelleen. Joskus, etenkin maailman sotien jälkeen, kehitys on ollut aivan päätää huimaavaa: jokaisen kappaleen täytyi perustua aivan uudelle idealle.
 
Kaikki musiikki ei todellakaan, kuten sanoit, pelaa samoilla rakennuspalikoilla, eikä se ole sitä tehnyt koskaan. Kansanmusiikki on aina ollut modaalista, usein vieläpä pentatonista, ja joko monofonista tai bordunapohjaista. Rakenne on luonnollisesti pysynyt yksinkertaisena myöskin. Taidemusiikin viimeaikainen kehitysvauhti on lisäksi pitänyt huolen siitä, että ero muuhun musiikkiin sen kuin kasvaa - olisi harhaanjohtavaa puhua edes samasta rakennussarjasta.

ralliolli - John Titor 2-0 !

Ei ole myöskään kovin vaikeaa nähdä eroa taidemusiikin ja muun välillä, sen verran isosta kuilusta on kyse. Jo Pythagoras sanoi, että musiikin täydellisyyden huippu saavutetaan puhtaasti henkisesti abstraktiona, ei pelkkänä aistimuksena. Keskiajalla "Musica mundana", sfäärien harmonia, oli musiikin korkein taso, alimpana "Musica instrumentalis", äänitapahtumista koostuva musiikki. "Musica humana" ruumiin ja sielun harmoniana sijaitsi näiden hierarkkisessa välimaastossa. Renessassin jälkeinen musiikkifilosofia ei järisyttävästi poikkea antiikkisesta perinteestään: aikamme taidemusiikin keskipiste on edelleen musiikin abstraktissa olemuksessa, sen matemaattisessa eleganssissa ja filosofisessa perustassa. Aika-ajoin ilmaantuvan romanttisen muotivirtauksen pyörteissä narratiivisuus saattaa saada hetkellisen yliotteen, ja musiikin autonomia asetetaan kyseenalaiseksi, mutta oppinut säveltäjä ei koskaan ole pystynyt kytkemään abstraktia ajatteluaan pois päältä. Sen sijaan he ovat luovuttaneet osan vastuustaan soittajan intuitiolle.
 
Kyse ei ole niin triviaalista seikasta kuin kokoonpanosta, eikä taidemusiikki ole pelkkää sinfoniaa. Koko ajattelutapa on kevyellä puolella tyystiin erilainen: naiivi ja puutteellinen. Kuka tahansa osaa katsoa kitaran sointutaulukosta sointuja ja kokeilla mitkä niistä sopivat yhteen. Yhtä helposti käy melodian hyräily sointuprogression päälle, sekä yksinkertaisen muotorakenteen valitseminen. Runoillaan vielä vähän rakkaudesta ja kappale on valmis. Hevi, jota nykynuoriso pitää älykkäänä, ei ole yhtään sen vaikempaa tai musikaalisempaa. Edelleen riittää kun laadit jonkun jytäriffin, jota bändi soittaa unisonossa tai mauttomasti harmonisoituna. Jo asteikkojen tuntemista pidetään jonain teoriana, jolle musiikki perustuu. Kitaristien yleisimmät kysymykset ovatkin muotoa "mitä asteikkoa Petri Walli käyttää?".
 
Jazz taas perustuu improvisointiin, joka vaatii enemmän teknistä kuin kognitiivista osaamista. Sävellykseksi riittää melodia, joka soitetaan usein unisonossa (bebop) tai vapaasti harmonisoiden (varhaisempi jazz), ja sointuprogressio (reaalisointumerkein), jota toistetaan koko kappaleen ajan. Teoreettisesta osaamisesta vaaditaan vain soinnut ja asteikot, joskaan tonaalisten funktioiden osaamista ei voida pitää minään haittana. Kohtuu kompleksinen äänikudos on seurausta kollektiivisesta improvisoinnista, jossa erityispaino on virtuoosisessa muusikkoudessa.
 
Mutta vain länsimaisessa taidemusiikissa säveltäjä kiinnittää huomiota niinkin tärkeisiin asioihin kuin äänenkuljetukseen, muotoon, kehittelyyn, polyfoniaan, edistyneeseen harmoniaan, melodiseen nerokkuuteen, tai uudemmassa musiikissa esimerkiksi sointiväriin, tekstuuriin, parametrien sarjalliseen kontrolliin, kokonaisvaltaiseen älyllisyyteen, kaikenkattavaan koheesioon ja muuhun sellaiseen. Vain länsimaisessa taidemusiikissa ajattelu on puhtaasti musiikillinen, ja lisäksi se on sitä perinnetietoisesti. Mitään ei keksitä uudelleen. Joskus, etenkin maailman sotien jälkeen, kehitys on ollut aivan päätää huimaavaa: jokaisen kappaleen täytyi perustua aivan uudelle idealle.
 
Kaikki musiikki ei todellakaan, kuten sanoit, pelaa samoilla rakennuspalikoilla, eikä se ole sitä tehnyt koskaan. Kansanmusiikki on aina ollut modaalista, usein vieläpä pentatonista, ja joko monofonista tai bordunapohjaista. Rakenne on luonnollisesti pysynyt yksinkertaisena myöskin. Taidemusiikin viimeaikainen kehitysvauhti on lisäksi pitänyt huolen siitä, että ero muuhun musiikkiin sen kuin kasvaa - olisi harhaanjohtavaa puhua edes samasta rakennussarjasta.
 
Edelleen, sun perusoletuksesi on se, että klassista ja kevyttä tehdään jonkin tietyn kaavan mukaan, jota kukaan ei riko. Kun valitettavasti kysymys on ihmisistä eikä ohjelmoiduista roboteista, asia ei mene näin. On klassisia säveltäjiä ja sen myötä klassisia teoksia, jotka ovat täysin liukuhihnakamaa. On myös kevyttä musiikkia, jossa osaavat, taitavat ihmiset yrittävät rikkoa rajoja, etsiä uusia asioita, toimia uusien parametrien varassa. Mä joskus myös ajattelin itsetyytyväisenä että voi että, on se klassinen musiikki vaan ylivertaista, ja niin se onkin - omien parametriensä kautta tarkasteltuna, kuten mikä tahansa tyyli, joka on hioutunut riittävän kauan. On totta, että klassinen musiikki käyttää useampaa parametriä kuin moni muu, mutta eivät kaikki musiikilliset keinovarat todellakaan ole viety äärimmilleen sen piirissä.
 
Sä et edelleenkään ole vastannut mun edelliseen kysymykseeni cross over -sävellyksistä. Muotoillaan hiukan vielä. Mitä, jos ensimmäisessä tilanteessa säveltäjä, ottaakseen valitsemiensa tyylien konventioista selvää, tutkii vanhaa kevyttä musiikkia ja käyttää sieltä löytämiään ideoita? Mitä, jos jälkimmäisessä tilanteessa säveltäjä on perillä siitä, mitä nykyään klassisessa musiikissa tapahtuu ja käyttää teoksessaan paljon omia vanhoja ideoitaan, mutta keksii muutaman uuden, ei pelkästään omassa mittakaavassaan vaan pari sellaista ideaa jotka kuulostavat klassisen musiikin kentässä täysin tuoreilta (vaikka ne eivät kevyen puolella olisikaan)?
 
Vastakkainasettelun muoto ei pitäisi olla klassinen vs. kevyt, vaan yhdistävä termi on taidemusiikki. Musiikki vs. taidemusiikki on se, mistä mun mielestä on kysymys. Taidemusiikkia löytyy myös kevyeltä puolelta, musiikkia, jossa ei tehdä kamaa, jota yleisö toivoo kuulevansa, vaan toteutetaan itseään, mietitään mitä globaalissa mittakaavassa ei ole vielä tehty ja yritetään viedä omaa musiikkia siihen suuntaan. Ei kukaan silti sylje yleisöön päin, lopulta, myöskään klassisella puolella.
 
Se on valitettavaa, ettei kevyellä puolella vielä olla ehditty käydä kaikkia kokeiluja läpi ja siten päästä ajattelussa yhtä pitkälle kuin klassisessa musiikissa, mutta ei klassisessa musiikissakaan päästy irti tonaalisesta ajattelusta ennen 1900-lukua. Musiikin kehittymistä, kevyen musiikin viemistä pidemmälle taidemuotona ajateltuna, ei kuitenkaan auta se, että yleinen ideologia on juuri sellainen kuin sä esität - klassinen musiikki on aina taidetta, kevyt puoli aina roskaa.
 
Sä sorrut todella yksinkertaiseen ajatteluun, jos ajattelet, että ainoastaan klassisesti koulutetut ihmiset saavat määritellä parametrit joilla uutta taidetta luodaan. Kerro mulle, eikö esim. pyrkimys tietoisen ajattelun ajalliseen minimoimiseen ole yksi parametri, jonka varassa toimia? Eikö esim. jazz-musiikki pyri juuri hetkellisyyteen, tiettynä aikana tietyssä paikassa syntyvään musiikkiin, joka on pohjimmiltaan toistamatonta? Milloin klassinen musiikki on toiminut moisella periaatteella, ainakaan samantasoisin lopputuloksin?
Eikö esim. pyrkimys maksimaaliseen energiamäärään mahdollisimman pienessä ajassa ole yksi määrittely parametreistä? Milloin klassinen musiikki on käyttänyt näitä parametrejä yhtä tehokkaasti kuin esim. Napalm Death klassikossaan You Suffer?
Spastic Ink on ihan skeidaa, mutta niiden musiikillinen ajattelu on hyvin lähellä tuota sun mainitsemaasi.
 
Jne.
 
Kerro nyt ihmeessä vielä, miten klassinen musiikki eroaa muista tyyleistä pohjimmiltaan, kun kaikki pelaavat lopulta yhden kontrastin varassa, ääntä joko on, tai sitä ei ole. Kaikissa on vielä samat 12 säveltä + niiden välissä oleva määrätön tila käytössä. Kaikki eivät vaan käytä kaikkia mahdollisuuksia. Myöskään klassinen musiikki ei käytä esim. kaikkia sointivärejä, joita muissa tyyleissä käytetään. Se ei myöskään esim. käytä äänen prosessointia ja sen kautta saavutettavia uusia mahdollisuuksia. Se ei myöskään ole IKINÄ pelannut timen kanssa niin tiukasti kuin esim. afroamerikkalainen musiikki. Ja yksi viestivässä taiteessa äärimmäisen tärkeä parametri, mahdollisimman selkeä, tulkinnanvaran poistava viestin sisällön toteutus, puuttuu nykyklassisesta kokonaan.
 
Tässä on vähän sama homma kuin puhuttaisiin asiatekstistä ja romaaneista. Väitätkö sä, ettei romaani voi joskus tarjota enemmän tietoa, enemmän uusia, kiinnostavia ajatuksia, kuin asiateksti? Parhaimmillaan se tapahtuu vielä ihan helvetin kiinnostavassa muodossa. On totta, että Kommunistinen manifesti oli valtava saavutus. Valitettavasti Raamattu ja Koraani ovat silti vaikuttaneet enemmän maailmanhistoriaan ja niitä luetaan mieluummin:(