Klassinen ›

Suoraansanottuna en pidä yhtään Sibeliuksen finlandiasta. Sensijaan sinfoniat ovat hyviä.
 
IMO, Finlandia on parhaimmillaan itse soitettuna. En minäkään jaksaisi sitä *kuunnella*... :) tosin osasyynä varmaan juuri se, että on tullut vähän turhan montaa kertaa ko. kipale soitettua. Jostain kumman syystä ne hiivatin nuotit ilmestyvät meidän pultteihin aina näin marraskuun lopulla.

Eikö ainoa toinen mahdollisuus ole satunnaisesti ottaa tuotannosta jotain? Kyllä minusta tuntuu että on järkevämpää tutustua johonkin säveltäjään hänen pääteoksensa tai tunnetuimpien teosten kautta. Muihin voi sitten tutustua jos kiinnostaa enemmän. Tätä näkökantaa puoltaa se, että usein myös säveltäjä itse pitää pääteostaan parhaana (tai jotain teoksistaan). Varmaan säveltäjät toivovat että ihmiset mieluummin kuuntelisivat heidän onnistuneimman sinfoniansa kuin jotain nuoruuden pianosonaatteja tms. Juuri klassisessa musiikissa monet suurimmat teokset erottuvat selvästi tuotannosta sillä tavalla että niissä on nimenomaan pistetty kaikki peliin. Saint-Saëns ei esimerkiksi säveltänyt enempää sinfonioita koska ajatteli, ettei voi ylittää enää itseään.
 
En väitä että olisi jotenkin väärin ottaa joltain säveltäjältä ensin joku satunnainen teos hänen tuotannostaan ja kuunnella sitä, mutta ei minusta tuossa pääteoksista aloittamisessakaan voi mitään vikaa olla.
 
Samalla tavallahan menetellään pop-musiikinkin kohdalla. Muistaakseni pidit AC/DC:stä. Jos joku kuuntelisi AC/DC:ltä vain yhden levyn, niin eikö olisi parempi valinta joku tunnetuin levy kuin joku mitä pidetään floppina tai epäonnistuneena comeback levynä (olettaen että AC/DC:llä on semmoinen)? Tietysti jos tutustun johonkin artistiin, haluan kuulla ensin sen, mitä pidetään hänen parhaimpana levynä.
 
Puhut asiaa, mutta oletan silti, että jos joku tosissaan haluaa tutustua kunnolla johonkin säveltäjään, niin hän ei hylkää tätä yhden teoksen perusteella, vaikkei se niihin parhaimpiin kuuluisikaan, vaan kuuntelee useamman, ja tekee sillä perusteella lopulta itse oman mielipiteensä siitä, mikä hänen mielestään on kyseisen säveltäjän tuotannosta parasta. Sehän ei ole kaikilla automaattisesti sama, vaikka markkinamiehet tuntuvat näin luulevan. Tästä taas seuraa se, että monet tutustumisen arvoiset teokset jäävät unholaan vain siksi, että luullaan, että kaikki haluavat kuulla vain sitä säveltäjän soitetuinta sinfoniaa/konserttoa/laulua. Olikohan esim. Max Bruch aikanaan kovinkaan tyytyväinen siihen, että ihmiset ihastuivat niin hänen ensimmäiseen viulukonserttoonsa, että koko hänen muu tuotantonsa unohtui lähes täysin? Kyllä kai säveltäjä haluaa koko elämäntyönsä jäävän eloon, eikä vain yhden tai kaksi merkittävimpänä pidettyä teosta. Jos ihmisille tyrkytetään valmiiksi vain niitä kulutetuimpia teoksia, ei koskaan kiinnostuta muusta kuin niistä hiteistä. Voi olla, että olen tätä mieltä siksikin, että minusta on valtavan mielenkiintoista ja hauskaa etsiä harvinaisia, tuntemattomia tai vähän tunnettuja teoksia ja esittää niitä konsertissa sen sijaan, että soittaisin samaa mitä kaikki aina joka paikassa.
 
Saint-Säensin urkusinfonia on kyllä mahtava teos.