Klassinen ›

Mä en kyllä usko, että geenit vaikuttaisivat loppujen lopuksi kauheasti tohon "musikaalisuuteen". Ehkä ne vähän vaikuttavatkin. Enemmän uskon tohon suzuki ajatukseen siitä, että musiikki on ikäänkuin kieli, jonka oppii jo penskana.
 
Joonas.

Olen sikäli samoilla linjoilla Joonaksen kanssa, että ei kai ihminen syntyessään varsinaisesti ole musiikillisesti lahjakas; hänellä voi olla hyvät taipumukset ja olosuhteet kehittyä musikaalisesti lahjakkaaksi, jos siihen annetaan mahdollisuus. Mutta voi käydä toisinkin päin.
 
Sen verranhan geeneistä tiedetään, että taiteellinen taipumus kyllä on periytyvää, mutta se voi ilmetä esim. siten, että kahden muusikon lapsesta tuleekin taitava piirtäjä, joka ei välttämättä musiikin päälle ymmärräkään. Tai muuten taiteellisesti lahjakas. Musiikillinen ja matemaattinen lahjakkuuskin kulkevat kuulemma tutkitusti jossain määrin käsi kädessä, joten on kai noita mahdollisuuksia aika monia.

Varmaankin korvan rakenne vaikuttaa siihen, miten hyvin pystyy (oppimaan) erottamaan eri taajuuksia toisistaan. Samoin suun, hengityselimistön ym. rakenne vaikuttaa siihen, millainen lauluääni on ja miten helposti oppii laulutekniikkaa. Käsien rakenne vaikuttaa siihen, miten hyvin oppii käsittelemään erilaisia instrumentteja jne. Nämä kaikki ovat perinnöllisiä/synnynnäisiä ominaisuuksia, jotka varmasti ainakin jollain tavalla liittyvät musikaalisuuteen.
 
Ympäristötekijät toki myös vaikuttavat erittäin paljon. Muusikkosuku antaa hyvät edellytykset musikaalisuuden kehittymiselle. Toisaalta aina musiikin keskellä kasvaneelle musiikista voi tulla tavallaan liiankin arkinen ja itsestäänselvä asia. Ihminen, joka on itse "keksinyt" musiikin, saattaa olla paljon innostuneempi siitä kuin sellainen, joka on koko ikänsä kuunnellut musiikkia ja nähnyt ammattimuusikoiden työskentelyä. Tosin onpahan ainakin realistinen kuva siitä, mitä työ on käytännössä... :)

Ihminen, joka on itse "keksinyt" musiikin, saattaa olla paljon innostuneempi siitä kuin sellainen, joka on koko ikänsä kuunnellut musiikkia ja nähnyt ammattimuusikoiden työskentelyä.
 
Totta.
Itse tulee mentyä ehkä lokeroon "itse keksinyt", ja ehkä tuosta syystä into ei lopahtanut vielä kunnolla missään vaiheessa. tosin se on taas ristiriidassa sen kanssa kuinka "ihan lapsesta" asti musiikin keskellä kasvaneena olisi kehittymiseen mahdollisesti ollutkin paremmat edellytykset, ja olisi tälläkin hetkellä tavallaan taitavampikin ja asiat tavallaan enemmän "itsestäänselvyyksiä".
Ehkä tosiasia jota ei voi kiistää.
 
Vaikka puhutaan miten "pikkulapsilla" ei motivaatio tuolloin pienenä ehkä suuri jos vaikkapa pakotettuna tunneille joutunut, tai muuten ymmärtänyt asioita, vaan asiaa vaan tuputettu nenän eteen, kai sitä jotain jäänyt päähän kuitenkin.
Voi niitä onnellisia jotka saavat olla aikaisin aloittaneita ja siitä hyötyneitä että myös motivaatio kestänyt.
Elämä on epäreilua.

Ihminen, joka on itse "keksinyt" musiikin, saattaa olla paljon innostuneempi siitä kuin sellainen, joka on koko ikänsä kuunnellut musiikkia ja nähnyt ammattimuusikoiden työskentelyä.
 
Niin voi olla, mutta on myös sellaisia jotka ovat saaneet kimmokkeen lähestensä muusikkoudesta. Itse aloitin pianonsoiton 6-vuotiaana. Välillä tuli sellaisia aikoja että en halunnut millään mennä soittotunneille kun soittaminen oli jostakin syvältä.. :D Mutta siinä 14-15-vuotiaana tajusin kuinka hienoa olisi olla ammattimuusikko ja aloin arvostaa läheisteni työtä aivan suunnattomasti. Nyt en ole moneen vuoteen pystynyt kuvittelemaan mitään muuta kuin muusikon ammattia..

Niin voi olla, mutta on myös sellaisia jotka ovat saaneet kimmokkeen lähestensä muusikkoudesta.
 
Juu kyllähän se on ihmisestä kiinni, miten läheisten muusikkous vaikuttaa. Mäki kyllä arvostan ammattimuusikoita erittäin paljon (toki siinä missä muitakin ammatteja) ja ilmeisestikin olen hakeutumassa jollekin musiikkiin liittyvälle alalle. Välillä vaan tuntuu, että jaksaisin ehkä olla vielä innostuneempi musiikista, ellei se tuntuisi tavallaan niin jokapäiväiseltä ja aina elämään kuuluneelta jutulta. (Puhuin siis tietysti itsestäni tossa aikasemmassa kommentissa. :) )

Musikaalisuuden periytymisestä en osaa sanoa mitään, koska tiedän niin paljon kumpiakin tapauksia. Ympäristö taasen vaikuttaa aivan varmasti musikaalisuuteen, tai ainakin sen ilmenemiseen.
 
Itse en ole mitenkään erityisen musikaalinen (tai ollenkaan), mutta saksofonia en olisi älynnyt aloittaa ellei sellainen olisi eräänä päivänä löytynyt vaatekaapista (Isä kun on soittanut saksofonia nuoruudessaan). Isäni sukuhaara on kuitenkin musiikkisukua: Setä soittaa armeijassa ja muutkin sisarukset osaavat vähintäänkin pianoa ja laulaa, isoisä (dir. mus.) soitti ties mitä ja sävelsi musiikkia ja isoisoisä (dir. cant.) myös. Isoäiti opetti minulle pienenä (ala-asteen ensimmäiset luokat) pari vuotta pianoa, mutta kyseinen soitin ei ole koskaan miellyttänyt, joten silloinkin jäi aika lapsenkenkiin se soittelu. Tästä kaikesta huolimatta (äitini on yksi epämusikaalisimmista koskaan tapaamistani ihmisistä) ei musiikki ole koskaan ollut minulle mikään selviö ja ilman äkillistä päähänpistoa aloittaa soittaminen pelaisin varmaan edelleenkin vain tietokonepelejä (hoho). Lopettaminenkin olisi onnistunut, mutta pahaksi onneksi olen niin itsepäinen, ettei periksi antaminen ole ratkaisu. Niin tai näin, musiikista ei koskaan tule minulle harrastusta enempää ja laulaa en osaa ollenkaan.
 
Mutta mutta, toisaalta meillä on hyvinkin laaja levykokoelma ja kaikenlaista musiikkia on ollut kuultavissa lapsesta asti, eli ainakin musiikkimaun "kehittymiseen" on ollut oikein hyvät lähtökohdat.
 
Niin, se minusta ja sitten siihen musikaalisuuteen. Kehittymisympäristö vaikuttaa ja annetut mahdollisuudet, mutta toisaalta myös oma persoona ja ympäristön vaikutus vanhempana ( eli esim. näkee jonkun soittavan ja innostuu sitten siitä). Piste.
 
Voi niitä onnellisia jotka saavat olla aikaisin aloittaneita ja siitä hyötyneitä että myös motivaatio kestänyt.
 
Tai sitten ei viitsi heittää hukkaan kaikkea sitä aikaa, mikä on mennyt vaahtosammuttimesta asti vaikkapa viulunsoittoon. Toisaalta tuossa voi olla sekin, että liika tuputus saa aikaan vastareaktion ja lapsi kapinoi vastaan, josta päästään ideaan:
 
Ihminen, joka on itse "keksinyt" musiikin, saattaa olla paljon innostuneempi siitä kuin sellainen, joka on koko ikänsä kuunnellut musiikkia ja nähnyt ammattimuusikoiden työskentelyä

Olen sikäli samoilla linjoilla Joonaksen kanssa, että ei kai ihminen syntyessään varsinaisesti ole musiikillisesti lahjakas; hänellä voi olla hyvät taipumukset ja olosuhteet kehittyä musikaalisesti lahjakkaaksi, jos siihen annetaan mahdollisuus. Mutta voi käydä toisinkin päin.
 
tekee mieli kertoa pari esimerkkiä :) Kotona meillä on soinut aina radio tai joku musiikki. Alle vuoden ikäisenä olen noussut säännöllisesti sohvaa vasten seisomaan ja liikuttanut itseäni täysin samaan rytmiin musiikin kanssa, alituisesti. Tästä äiti oli päätellyt, että musikaalinen tyttö on kasvamassa (isäni ja äitini ovat musikaalisia, mutta eivät soita instrumentteja).
 
Erään lapsuudenystäväni perheessä vallitsee taas aivan hassu tilanne. Hänellä on 3 sisarusta, ja kaikki lapset ovat syntyneet sumassa. Lapsilla on siis takuulla ollut keskenään samanarvoiset ympäristötekijät kodin puolesta. Perheen äiti osaa laulaa, mutta isä ei ole koskaan laulanut nuotilleen. Hassua on, että neljästä lapsesta kahdella huomattiin musikaalisuutta, ja nykyisin kummatkin opiskelevat ammattimuusikoiksi. Kaksi muuta lasta ovat taasen totaalisen epämusikaalisia, mutta omaavat mainiot liikunnalliset lahjat, joita ei taas musikaalisilla sisaruksilla juurikaan ole.
 
Niin, että mikähän on sitten geenien ja ympäristön välinen suhde lahjakkuuden kehittymisessä? Sitä on varmasti erittäin vaikea edes selvittää.

Vaikka puhutaan miten "pikkulapsilla" ei motivaatio tuolloin pienenä ehkä suuri jos vaikkapa pakotettuna tunneille joutunut, tai muuten ymmärtänyt asioita, vaan asiaa vaan tuputettu nenän eteen, kai sitä jotain jäänyt päähän kuitenkin.
 
Niin, no pakottaminen on lapsen kannalta vähän säälittävää. Muistaisin, et ite pienenä lauloin muistamiani lauluja joka paikassa :) sekä pimputin pianolla heti kun siihen yletin mm. miljoona miljoona ruusua ;) mummun antama kantele oli kanssa kiva lelu.. että pakottamisesta/tuputtamisesta ei tosiaankaan ollut kyse, kun vanhemmat joskus kysyi, haluunko mennä soittotunneille. Leikkiminen ja löytäminen on enemmänki sellasia mukavia tapoja..

Sinänsä vaikea koko kysymys. Esim. minä olen "perinyt" isältäni absoluuttisen sävelkorvan. Tähän on varmasti vaikuttanut myös se, että vanhempani ovat ammattiorkesterimuusikkoja, joten olen "altistunut" musiikille pienestä pitäen. Toisaalta kaverini, jonka vanhemmat eivät ole ikinä mitään soittaneetkaan, omaa myös absoluuttisen sävelkorvan ja on todella musikaalinen ihminen. Että tuskin tästä päästään mihinkään lopputulokseen, kunnes siitä joku perusteellinen tutkimus tehdään.

En tiedä geeneistä, mutta kuten täällä on jo mainittu, olen sitä mieltä, että ympäristö tekijöillä on suurempi vaikutus. Vanhempani osaavat laulaa, mutta kumpikaan ei soita mitään instrumenttia (tai isi on soittanut rumpuja jazz pumpussa, muttei pitkään aikaan ole rumpuihin koskenut).
 
Minut laitettiin musiikkileikkikouluun pienenä ja olin kuulemma aina mahdollisuuden tullessa paukutellut rumpuja ja pimputellut pianoa. Viisi vuotiaana minut laitettiin pianotunneille ja kuusi (vai seitsemän) vuotiaana aloitin sellon soiton. Tässä pari-kolme vuotta sitten oli itsellä vaihe jolloin vihasin klassista musiikkia ja kaikkea siihen liittyvää. Kai se oli sitä kapinaa. Nyt on onneksi mielipiteet muuttuneet.
 
Tuli vähän omaelämä historiikkia, mutta kai tämä jotenkin aiheeseen liittyy.

Oma mielipiteeni asiasta on että geneettinen tausta voi tarjota ikäänkuin varaslähdön musikaalisuuteen. Joko yksittäisten kikkojen (kuten absoluuttinen sävelkorva) kautta, tai sitten jollain niin monimutkaisella tavalla että sitä ei voi hahmottaa tuntematta genomin toimintaa täydellisesti (mikä on vielä nykyaan mahdotonta). Varsinainen kehitys tapahtuu oppimisen kautta, ja silloin 5-vuotiaana tjsp ihminen oppii tehokkaammin kuin koskaan enää sen jälkeen. Tärkein musikaalisuuden lähde on mielestäni aika selvästi lapsuuden kasvuympäristö.
 
Varsinaisesta lahjakkuudesta olen sitä mieltä että se on ikäänkuin varslähtö, tai mutkien oikomista. Kukaan ei kehity sen pitemmälle tai muutenkaan paremmaksi, toiset vain saavat pienen etumatkan. Loppujen lopuksi kuka vaan voi kehittyä musikaalisesti loputtoman pitkälle jos vain ei anna periksi.
 
Itse tulen täysin musiikittomasta perheestä. Siis ihan oikeasti niin että mitään musiikkia ei kumpikaan vanhemmistani ole koskaan minulle "esitellyt". Ensimmäinen kontaktini musiikkiin, joka ei ollut lastenlauluja, oli kymmenen vanhana. Löysin puolivahingossa MTVn satelliitilta ja sieltä tuli video 2Unlimited - Let the beat coltrol your body.
 
Tästä alkoi musiikki-innostukseni, aivan omatoimisesti vasta kymmenen vanhana. 12-vuotiaasta asti olen yrittänyt säveltää/tehdä musiikkia itse erinäisillä välineillä ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin en ole vielä yhtäkään kappaletta saanut valmiiksi asti. Paljon kehitystä on kuitenkin tapahtunut ja lopettamaan en pysty ;) Toisaalta jos ajattelee että olin kymmenen vanhana musiikillisesti vasta 0-vuotias, niin enhän nykyään ole vielä edes teini!
 
Itse olen sitä naureskellut että jos muka joskus tunnetuksi muusikoksi tulisin ja lapsilleni musiikin opettaisin tuossa herkässä iässä. Sitten kaiken maailman nerot selittäisivät kuinka isältään ovat "perineet"...
 
Summaus: Omasta mielestäni lahjakkuus on kertaluontoinen etumatka/varaslähtö, eikä mikään prosenttiosuus.

Summaus: Omasta mielestäni lahjakkuus on kertaluontoinen etumatka/varaslähtö, eikä mikään prosenttiosuus.
 
Tuli muuten mieleen näistä lahjakkuuksista ja nerouksista, lueskelin tutkimusta Autististisista "Savanteista", eli tälläisistä Rainman -tyyppisistä neroista ja omituisista lahjakkuuksista mitä autisteilla ilmenee.
 
Heidän kohdallaanhan on mm. sellainen tapaus joka on soittanut Tshaikovskin ensimmäisen pianokonserton ensikuuleman jälkeen läpi, puhumattakaan näistä matemaattisista lahjakkuuksista joiden laskukyvyt ovat hämmästyttäviä.
 
No jokatapauksessa, jutun yksi ydin oli tämä, että itseasiassa kenelle tahansa normaali-ihmisellä on aivotehoja tälläiseen, kysymys on vaan siitä, että meidän mielemme yrittää tunkea kaikkea tietoa erittäin pitkään ja raskaaseen jatkumoon ja tehdä siitä yhtenäistä tietoa, joka on toki toiminnan kannalta huomattavasti hyödyllisempää.
 
Tälläsillä Savantistisa kykyjä omaavilla homma taas tuntuisi olevan niin, että he näkevä kaikki asiat uudestaan kuin alkutilassa "raakana datana" jota aivot sitten heti käsittelevät, näin he saavat tietyllä tavalla aivan eri tulkinnan ympäristöstään.
 
Haittapuolena tietysti se, että he eivät oikein hahmota laajempia kokonaisuuksia ja jatkumoita, he voivat esimerkiksi eksyä aivan tutussa tilassa vain siksi koska siellä on varjot hiukan eritavalla.
 
Sehän toki myös tiedetään, että esimerkiks kävely on motorisesti hiton vaativa suorirtus ja jos samanlaista motorista tehoa aivoista kätettäisiin vaikka johonkin instrumenttiin niin olisi se jo melko virtuoositason soittamista.
 
Yksi syy lapsena helpommim oppimiseen onkin siis tämä että lapsen aivot ovat vielä avoimempia maailmasta tulevalle tiedolle ja käsittelevät sitä tehokkaammin, koska eivät yritä liittyää sitä yhteen pitkän kehityshistoriansa vuoksi.
 
Mutta on hyvinkin mahdollista, että meissä kaikissa on kapasiteettia olla neroja. Se vasta onkin hassua.

Uhkaa mennä jo vähän off-topiciksi, mutta niinhän sitä sanotaan, ettei ihminen käytä kuin murto-osaa koko aivokapasiteetistaan. Mitä se sitten musiikissa tarkoittaisikaan, jos koko kompuutteri saataisiin pelaamaan... tosin juuri luovan työn yhteydessähän sitä kai saattaa parhaimmillaan saada alitajuisen yhteyden juuri siihen aivo-osaan, jota ei tietoisesti tule käyttäneeksi.

Kai se menee niin että tavaraa on jo aikuisella ihmisellä päässä niin paljon että uuden sisäänymppääminen on hitaampaa kuin pienellä lapsella. Ja toisaalta uutta tavaraa on joka suunnasta tarjolla niin paljon että priorisointia tarvitaan. Musikaalisuuden kannalta ratkaisu voisi olla se että yrittää täyttää elämänsä musiikilla mahdollisimman läpikotaisesti. Mitä suurempi osa sisääntulevasta datasta kytkeytyy musiikkiin, sitä suuremmalla todennäköisyydellä jotain musikaalista ymppäytyy tajuntaan :)
 
Noista autisteista sen verran että osoittavat sen mihin kaikki ihmiset periaatteessa pystyisivät jos musiikki todella olisi se "elämän tarkoitus" (tm).

Noista autisteista sen verran että osoittavat sen mihin kaikki ihmiset periaatteessa pystyisivät jos musiikki todella olisi se "elämän tarkoitus" (tm).
 
Tämä On off-topicia: kuulimpa sellaisesta autistisesta (savant?) lapsesta, joka jo kolmivuotiaana piirteli upeita kolmiulotteisia kuvia lyijykynällä. Sosiaaliset taidot eivät kuitenkaan koskaan kehittyneet lähellekään "normaalia". Muksulla ei siis ollut hajuakaan elämisen perustaidoista, kun taas vanhempansa pitivät häntä nerona.
 
Kuvitellaampa, että olisi mahdollisuus pystyä tällaisiin suorituksiin (vaikkapa musiikissa), mutta ei olisi mitään sosiaalisia taitoja. Kuka ihme niistä saavutuksista silloin iloitsisi, osaisitko itsekään? Olisiko "geenien ohjaama" musikaalisuus silloin hienoa?

Kuvitellaampa, että olisi mahdollisuus pystyä tällaisiin suorituksiin (vaikkapa musiikissa), mutta ei olisi mitään sosiaalisia taitoja. Kuka ihme niistä saavutuksista silloin iloitsisi, osaisitko itsekään? Olisiko "geenien ohjaama" musikaalisuus silloin hienoa?
 
Ei kai tuossa joidenkin autistien hämmästyttävässä musiikillisessa lahjakkuudessa lienekään kysymys varsinaisesti geeneistä, vaan ennemminkin sen sairauden tai "tilan" tuottamasta pääsystä johonkin sellaiseen aivolohkoon, mitä "terve" ihminen ei osaa käyttää.

Itse asiassa normaalit ihmiset ja autistit pääsevät käyttämään tismalleen samoja aivolohkoja. Autisteilla aivolohkot vain ovat suuressa epätasapainossa normaaliin verrattuna. Esim. Einsteinin (joka tosin ei ollut autisti vaan aspergerin syndroomainen, joka on lievempi vaiva) loogis-matemaattiset ja spatiaaliset aivojen osat olivat 15% keskivertoa kookkaammat. Nuo ylimääräiset olivat kuitenkin muualta pois.

Aha, OK. Mielenkiintoinen asia tuokin.

Itse asiassa normaalit ihmiset ja autistit pääsevät käyttämään tismalleen samoja aivolohkoja. Autisteilla aivolohkot vain ovat suuressa epätasapainossa normaaliin verrattuna. Esim. Einsteinin (joka tosin ei ollut autisti vaan aspergerin syndroomainen, joka on lievempi vaiva) loogis-matemaattiset ja spatiaaliset aivojen osat olivat 15% keskivertoa kookkaammat. Nuo ylimääräiset olivat kuitenkin muualta pois.
 
Tuollainen häsikä kuin Snyder on tutkinut noita savantistisia autisteja, ja useita sellaisia tapauksia jotka ovat muuttuneet vasta jonkun onnettomuuden jälkeen tuollatavalla autistisiksi. Se vähän viittoisi siihen, että ei ole välttämättä synnynnäisestä aivojen kokoon viittaavasti hommasta kyse.
 
Tuolla oli hauskaa läppää: http://www.cognitiveliberty.org/neuro/TMS_NYT.html