Klassinen ›

Mitäs muuten pidätte Joaquin Rodrigon kitaralle ja orkesterille 1954 säveltämästä konsertonomaisesta teoksesta "Fantasia para un Gentilhombre" ("Aatelismiehen fantasia")?

Eihän fantasia ole mikään yhtenäinen sävellysmuoto.
 
(Pikemminkin se ei ole yksiselitteinen sävellysmuoto),
vaan pikemminkin varsin vapaamuotoinen, minkä jo pelkkä nimikin kertoo. Mutta kyllä ainakin wieniläisklassisimin aikana säveltäjät yleensä pyrkivät sovittamaan ja työstämään yleensä pianolle säveltämänsä fantasiat johonkin valmiiseen muotokaavaan yleensä sonaattimuodon ääriviivoja kunnioittaen, kuten esim. kahteen edeltäjäänsä, D1, D1B, verrattuna Schubertin nelikätinen fantasia pianolle D 9, g-molli, joka rakenteeltaan ei ole enää siinä määrin muodosta piittaamattoman oikullinen sävellajista toiseen vapaan improvisatorisesti vaeltavan fantasian tavoin, johon myös C.P.E.Bach viittasi aihetta käsittelevissä kirjoituksissaan. Mozartin keskeneräiseksi jäänyt d-mollifantasia pianolle KV 397, antaa myös hyvän kuvan tuntikausia itsekseen pianon ääressä autuaassa itseunhossa improvisoineen säveltäjän diffuuseista struktuureista, joita hän ei yleensä merkinnyt muistiin. Tunnemmehan aikalaisten kuvaukset:"Verratonta!"

Tai niin ikään Bachin kromaattista fantasiaa d-mollissa (BWV 903), joka useimmiten esitetään cembalolla.
 
Fantasia-sanan kontekstista ketjun ensimmäisessä viestissä päätellen luulen kuitenkin, että kysyjä ei tarkoittanut fantasiaa sävellysmuotona, vaan musiikkityylinä, joka luo mielikuvia jonkinlaisista fantasiamaailmoista, tässä tapauksessa keskiaikaisin vaikuttein (esimerkiksi nk. fantasiakirjallisuus ja fantasiaroolipelit usein sijoittuvat tai ovat sijoittuvinaan keskiajan tienoille). Jos tästä on kyse, en välttämättä suosittelisi hakemaan sopivaa musiikkia klassiselta puolelta, vaan vaikkapa tietyntyyppisten (yllättäen keskiaikaistyylisiin fantasiamaailmoihin sijoittuvien) elokuvien tai tietokonepelien soundtrackeista.
 
Miten olisi Disneyn Fantasia-piirroselokuvan soundtrack lukuisine elokuvan kautta nuoremmallekin polvelle tunnetuksi tulleine klassisen musiikin hitteineen, jos poislasketaan Ponchiellin Tuntien tanssi oopperasta, oliko se La Gioconda?, tai jotain sinne päin tai edes Paul Dukas`n erästä 1900-luvun orkesterimusiikin merkkiteosta Noidan oppipoika, jossa Mikkikin seikkailee. Jäljelle jäävät Leopold Stokowskin orkestroimat Bachin Toccata ja fuuga d-molli sekä Modest Mussorsgkyn Yö autiolla vuorella, välisoitto oopperasta Sorotsinskin markkinat, joka Rimsky-Korsakovin orkestroimana versiona on mielestäni musiikillisesti huomattavan epälooginen, mutta ehkäpä uskollisempi säveltäjän tarkoitusperille.

Ohhoh. Eipä ole Hörhö tutustunut keskiajan musiikkiin, joka on tosi monipuolista ja vaihtelevaa. Vai onko kyseessä pilke silmäkulmassa heitetty provokaatio? :)
 
Niin tai näin, keskiajan musiikki (joka tyylillisesti ehti kehittyä uskomattoman paljon n. 1000 vuoden elinkaarensa aikana) peittoaa monimutkaisuudessaan helposti nykymusiikinkin. Yksiäänistä???? Sitäkin, mutta myös moniäänistä. Ja mitä rytmiikkaan tulee, prolaatiotahtilajit ja -jaot ovat jo jotain sellaista, joita nykyään tasa-/kolmijaolla tylsistetyt ihmiset eivät edes pysty tajuamaan, saati itse sitä tuottamaan.
 
Ehkäpä Hörhö tarkoittikin 1100-luvun etelä-ranskalaisten ritarilaulajien Trubaduurien esittämiä yksinkertaisia maallisia laulelmamuotoja erotuksena rinnalla kehittyneestä kirkollisesta moniäänisyydestä. "Kirkollisilla moniäänisillä sävellyksillä oli yhteinen yleisnimi organum ja järjestelmä oli hyvin yksinkertainen: moniäänisyys saatiin syntymään rinnakkaisista kvarteista. Tästä ilmeisesti kreikkalaiseen intervalliteoriaan perustuvasta tavasta kehittyi sitten hiukan vapaampi organum, sellainen, jossa molemmat äänet voivat aloittaa ja lopettaa sävelmän tai säkeen yksiäänisesti ja välille sallittiin, erikoisesti ylinousevaa kvarttia, ns. tritonusta, kartettaessa (kutsuttiin keskiaikana nimellä "paholainen musiikissa"), jokunen yhtäaikaa soiva sekunti tai terssikin." Kehitys käy alunperin homofoonis-luonteisesta säestysäänestä eri äänien itsenäisyyttä oleellisena piirteenä pitävään polyfoniaan.

Minusta nuo mainitsemasi intervallisuhteet kuulostaisi enemmän renesanssin polyfonialta. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta tuo mainitsemasi organum tarkoittaa urkupistettä, eli yhtä staattista ääntä, joka oli lähes ainut polyfoninen elementti keskiajan kirkollisessa musiikissa.

Hörhö:
 
Keskiajan musiikissa on kirjallisten lähteiden mukaan esiintynyt moniäänisyyttä eli organumia jo 800-luvulta lähtien. Koska tuolta ajalta ei ole jäänyt nuottikirjoituksia (käytössä oli tuolloin varsin viitteellinen neuminotaatio), ei ole varmaa, millaista moniäänisyyttä tällöin on ollut. Voisi ainakin olettaa, että melodiaa on säestetty esim. rinnakkaisilla oktaaveilla.
 
Ensimmäiset moniääniset nuottikirjoitukset ovat 1100-luvun alusta. Tällöin organum oli kehittynyt jo kantamuodostaan, ja musiikissa esiintyi mm. rinnakkaisia kvinttejä ja kvartteja. Suunnilleen 100 vuotta myöhemmin Ranskassa, Notre Damen koulukunnassa polyfoniaa edelleen kehittivät musiikilliset johtohahmot Leoninus ja Perotinus. Leoninus sävelsi pääasiassa 2-äänistä, seuraajansa Perotinus jo 4-äänistäkin musiikkia, ja sallittujen intervallien lukumäärä oli laajentunut jo huomattavasti rinnakkaisista kvinteistä ja kvarteista, varsinkin Perotinuksen kohdalla.
 
1100/1200-lukujen vaihteen Notre Damen koulukunnan (joka siis vaikutti lähinnä nyk. Ranskan alueella) jälkeen ympäri Eurooppaa vallitsi 1200-luvun Ars antiqua (vanha taide) -suuntaus, jota eri maissa tosin toteutettiin eri tavoin. 1300-lukua hallitsi Ranskan Ars nova (uusi taide) ja Italian Trecento (= 1300). Ars novan suuria nimiä oli mm. Guillaume Machaut, jonka Messe de Notre Dame on jo todella polyfonista ja monipuolista, kaikkea muuta kuin yksiäänistä lurittelua ;) Italian Trecenton vastaavia suuria nimiä oli Francesco Landini, joka tunnetaan varsinkin Vireali- ja Ballata -tyylien kehittäjänä. Landini loi myös periaatteita vasta paljon myöhemmin käyttöön otetulle säkeistöajattelulle.
 
1300-luvun lopulla, Machautin ja Landinin kuoltua alettiin hitaasti siirtyä renessanssin puolelle. Etelä-Ranskassa ehdittiin kuitenkin vielä elää varsin lyhytikäinen, mutta musiikinhistoriallisesti erittäin mielenkiintoinen Ars subtilior (äärimmäinen taide) -kausi. Tämä n. 30-40 vuotta kukoistanut kausi oli iso irtiotto Ars novasta, ja tuon ajan musiikin harmoniset ratkaisut kuulostavat välillä hätkähdyttäviltä jopa nykykorvaan. Dissonansseissa ym. nimittäin löytyy. Tämä "äärimmäinen taide" herättikin katolisessa kirkossa sen verran närää, että kirkko määräsi erään Etelä-Ranskalaisen luostarin, jossa lähes kaikkia Ars subtiliorin kauden nuottikäsikirjoituksia säilytettiin, poltettavaksi. Jostain kumman syystä luostarin munkit olivat päättäneet siirtää käsikirjoitukset muualle vain pari viikkoa ennen tätä tuhoiskua. Noiden munkkien ansiosta jälkimaailma ylipäätään on edes tietoinen tuosta mielenkiintoisesta keskiakaisen musiikin kehityksen huipentumasta.
 
1400-luvun aikana musiikissa siirryttiin lopullisesti keskiajalta renessanssiin. Tuon ajan ja taitekohdan säveltäjistä mainittakoon Guillaume Dufay, joka aloitti säveltämisen vielä aivan myöhäisen keskiajan periaatteiden mukaisesti, mutta hänen myöhäistuotantonsa on jo vahvasti renessanssityylistä (vrt. esim. Beethovenin kehitys klassismista romantiikkaan). Dufayn musiikista onkin vaikea sanoa, onko se keskiajan vai renessanssin musiikkia. Pääasiassa kyse on lähinnä makuasiasta.
 
Tähän loppuun täytyy vielä huomauttaa, että näiden mainitsemieni musiikillisen ajattelun valtavirtojen lisäksi Euroopasta löytyi myös paljon muita musiikillisia tyylisuuntia. Esim. Brittein saarilla oli jo varhain 1000-luvun alussa varsin pitkälle kehittynyt polyfoninen musiikki, joka erosi täysin keski-Euroopan tuon ajan ankarasta organumista. Itseasiassa Briteissä oltiin käytetty jo täysin tonaalisia sointujakin tuohon aikaan, mutta ilman tonaalista funktiota, ts. modaalisuus oli kuitenkin vallitsevaa.
 
Ns. Alankomainen koulukunta oli myös oma lukunsa keskiajan Euroopassa. Johtavia nimiä oli Johannes Ockeghem, jonka upeaa teosta Prolaatiomessu on nykyihmisen vaikeaa ellei jopa mahdotonta esittää rytmisesti oikein. Messun jokainen ääni nimittäin kulkee aivan omassa tahtilajissaan, välillä täysin ilman minkäänlaista suhdetta muihin tahtilajeihin. Tai pikemminkin, ilman suhdetta meidän rytmiajattelumme mukaan. Messussa käytetyt (ja muutenkin keskiajan Euroopan musiikissa vallinneet) prolaatiotahtilajit ja -rytmit nimittäin toimivat aivan eri periaatteella kuin meidän rytminen ajattelu.
 
Prolaatiorytmiikassa mikä tahansa aika-arvo voidaan jakaa joko kolmeen (täydellinen) tai kahteen (epätäydellinen) seuraavaksi lyhempään aika-arvoon. Tämä tarkoittaa samaa, kuin me jakaisimme esim. puolinuotin joko kolmeen tai kahteen neljäsosanuottiin. Nykyään jako tapahtuu aina kahteen, kolmeen jako ilmaistaan epäjakona, triolina. Prolaatiorytmiikassa aika-arvot kuitenkin pysyivät saman mittaisina (ei muodosteta triolin tyylistä epäjakoa), joten tämä vaikutti väistämättä tahtien pituuteen.
 
Tässä vasta hyvin pintapuolinen katsaus keskiajan musiikkiin. Nyt en ehdi enempää kirjoittaa, mutta kuten varmasti huomaat, keskiajalla tapahtui musiikissa paljon. Suosittelen kaikille tutustumista tähän erittäin mielenkiintoiseen vaiheeseen länsimaisen taidemusiikin historiassa!

Minusta nuo mainitsemasi intervallisuhteet kuulostaisi enemmän renesanssin polyfonialta. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta tuo mainitsemasi organum tarkoittaa urkupistettä, eli yhtä staattista ääntä, joka oli lähes ainut polyfoninen elementti keskiajan kirkollisessa musiikissa.
 
Ehkäpä se alkujaan juontaa juurensa keskiajan musiikista, vaikka sanana tarkasti ottaen merkitseekin soitinta, yleensä urkuja sekä kirkollista moniäänistä sävellystä.

Valtavat kiitokset mklamille. Pitääpä ottaakin itseä niskasta kiinni ja alkaa opiskelemaan lisää.

Myös esim. Richard Straussin sinfonisia runoja voi hyvinkin kutsua fantasioiksi, kuten esim. loisteliasta Don Quixotea, "Fantastisia muunnelmia ritariluonteisesta teemasta suurelle orkesterille" opus 35 Cervantesin romaaniin pohjautuen, jonka surumielistä ritaria edustaa soolosello, uskollista aseenkantajaa Sancho Panzaa sooloviulu ja Don Quixoten kuviteltua naisrakkautta Dulcinea del Tobosoa soolo-oboe. Realistisena musiikillisena taustana ovat mm. mäkättävä lammas, tuulimyllyn siivet, uskonnollinen kulkue ja rehevä maalaiseukko.

Richard Straussin Don Quixotessa Sancho Panzaa edustaa sooloalttoviulu. Teos on mahdollista kuulla huhtikuussa 23. päivä RSO:n konsertissa Helsingissä kultturitalolla sooloalttoviulustina Ilari Angervo ja soolosellistinä Martti Rousi. Että ei ne pikkuviulistit sentään aina ihan joka paikkaan pääse...

Richard Straussin Don Quixotessa Sancho Panzaa edustaa sooloalttoviulu. Teos on mahdollista kuulla huhtikuussa 23. päivä RSO:n konsertissa Helsingissä kultturitalolla sooloalttoviulustina Ilari Angervo ja soolosellistinä Martti Rousi. Että ei ne pikkuviulistit sentään aina ihan joka paikkaan pääse...
 
Harmillisia käännösvirheitä koskien säveltäjiä, jotka eivät kuulu suurimpiin lemppareihini. pahoittelen. Niin ja kyseessä oli kai pyhiinvaeltajien uskonnollinen kulkue, jonka kimpuun Don Quixote hyökkäsi jälleen kerran huonolla menestyksellä, kun oli näkevinään heidät paholaisen hahmossa tai jotai siihen suuntaan. Taisi luulla heitä pahantekijöiksi. Heidän laulunsa ei kai miellyttänyt Donin esteettistä ja kaunosieluista taideaistia.