Klassinen ›

Beethoven - kuten kaikki säveltäjät - luonnollisesti kypsyi säveltäjänä ajan myötä; ei hänen alkutuotantonsa kovin modernia olekaan, mutta loppupäästä löytyy kyllä sellaista "modernismia", että oksat pois! Esim. viimeiset pianosonaatit. Johtui se sitten kuuroudesta tai ei, mutta raivosihan joku kriitikko aikanaan jo 7. sinfonian kantaesityksen jälkeen, että "Nyt se Beethoven on menettänyt lopunkin järkensä." Eli ei kansa ihan kaikkea hänen tekemäänsä sentään heti ymmärtänyt. Kyllä, romantiikka oli tekemässä toki jo tuloaan, mutta sehän se sitä modernia musiikkia silloin juuri olikin, niin perinteiseltä kuin nykyään kuulostaakin. Beethovenin modernismi ei ilmene pelkästään sävelkielessä, vaan mm. aikaansa edellä olevissa muotorakenteissa ja orkestraatiossa

Beethoven - kuten kaikki säveltäjät - luonnollisesti kypsyi säveltäjänä ajan myötä; ei hänen alkutuotantonsa kovin modernia olekaan, mutta loppupäästä löytyy kyllä sellaista "modernismia", että oksat pois! Esim. viimeiset pianosonaatit. Johtui se sitten kuuroudesta tai ei, mutta raivosihan joku kriitikko aikanaan jo 7. sinfonian kantaesityksen jälkeen, että "Nyt se Beethoven on menettänyt lopunkin järkensä." Eli ei kansa ihan kaikkea hänen tekemäänsä sentään heti ymmärtänyt. Kyllä, romantiikka oli tekemässä toki jo tuloaan, mutta sehän se sitä modernia musiikkia silloin juuri olikin, niin perinteiseltä kuin nykyään kuulostaakin. Beethovenin modernismi ei ilmene pelkästään sävelkielessä, vaan mm. aikaansa edellä olevissa muotorakenteissa ja orkestraatiossa
 
Niin ehkäpä laajennettua sonaattimuotoa, joka Schubertinkin teoksissa näkyy persoonallisesti toteutettuna muotorakenteena ja seitsenosaista cis-mollikvartettia, jonka osat liittyvät toisiinsa ilman taukoa, voitaneen kaikenkaikkiaan pitää hänen pisimmälle vietynä teoksenaan. En nyt sanoisi niinkään, että loppupään teokset olisivat sen modernimpaa tavaraa kuin ns. keskikauden tuotantokaan, niin mielivaltaiselta kuin säveltäjän tuotannon jakaminen tarkkarajaisiksi "kausiksi" tuntuukin, sillä Beethovenhan otti niissä jälleen käyttöön barokkimestareilta perimänsä sävellysmuodon fuugan tai käytti uusbarokkityylistä fugatoa mm. "talon vihkiäiset"-alkusoitossaan monotemaattisesti etenevänä kontrapunktikudoksena, alkusoitossa, joka kauttaaltaan on muutoinkin hyvin Händel-vaikutteinen. Uusbarokkityyliset fuugathan kruunaavat viimeisenä osana muutamia hänen viimeisen kauden teoksiaan, mm. alunperin 13. B-duurijousikvarteton finaaliksi sävelletyssä Die Grosse Fugessa op, 133 tai Hammerklavier-sonaatin opus 106 finaalissa, sonaatin, jonka hän katsoi teettävän töitä pianistilla vielä 50 vuoden päästäkin taikka sonaatin opus 110 As-duuri finaalin Händel-vaikutteinen fuugaosa.
 
Eihän silti mikään täysiverinen romantikko ollut millään muotoa, vaikka mm. 9. sinfonian aloittavalla kuuluisalla tremololla oli kauskantoinen merkitys Brucknerin ja Mahlerin sinfonioissa esiintyvänä lähestulkoon maneerinomaisena tehokeinona tai finaalin herätteitä antava vaikutus Berliozin draamalliseen sinfoniaan "Romeo ja Julia". Ehkäpä hänen moderniutensa näkyy selvemmin ennemminkin laajennetuissa muodoissa kuin tekotavallisissa, uusien sävellysteknisten metodien käytössä. Hänhän käytti arkaaisia aineksia, mm. lyydiseen moodiin kirjoitetussa "parantuneen pyhä kiitoslaulu jumaluudelle" jousikvartetossa n:o 15 a-molli opus 132 tai hidastempoista fuugaa op. 131 cis-molli n:o 14 I-osassa, jolla hänen voi sanoa olevan kiitollisuuden velassa Bachille ja tämän Das Wohltemperierta klavierin I-osan fuugalle samassa sävellajissa, jonka Beethoven oli tuntenut nuoruudestaan saakka.

Beethoven - kuten kaikki säveltäjät - luonnollisesti kypsyi säveltäjänä ajan myötä; ei hänen alkutuotantonsa kovin modernia olekaan, mutta loppupäästä löytyy kyllä sellaista "modernismia", että oksat pois! Esim. viimeiset pianosonaatit. Johtui se sitten kuuroudesta tai ei, mutta raivosihan joku kriitikko aikanaan jo 7. sinfonian kantaesityksen jälkeen, että "Nyt se Beethoven on menettänyt lopunkin järkensä." Eli ei kansa ihan kaikkea hänen tekemäänsä sentään heti ymmärtänyt. Kyllä, romantiikka oli tekemässä toki jo tuloaan, mutta sehän se sitä modernia musiikkia silloin juuri olikin, niin perinteiseltä kuin nykyään kuulostaakin. Beethovenin modernismi ei ilmene pelkästään sävelkielessä, vaan mm. aikaansa edellä olevissa muotorakenteissa ja orkestraatiossa
 
Beethovenin musiikissa, joka on omalaatuinen ja hiukan naiivi sekoitus ammattilaisen kehittelytaitoja ja amatöörin yksinkertaisia motiiveja, herättää kuitenkin huomiota ennenkaikkea rytmisen elementin korostuminen melodian kustannuksella; rytmi onkin kapellimestarin näkövinkkelistä katsottuna vaikein asia saada myöskin Beethovenin musiikissa toimimaan.
 
Hänen rytmisesti korostunutta ja pelkistynyttä musiikillinen ilmaisuansa voisi tavallaan kutsua eräänlaiseksi perifeeriseksi rajatapaukseksi, lieveilmiöksi jopa väliinputoajaksi siirryttäessä kypsästä wieniläisklassismista romantiikan ajan tunnekylläiseen musiikilliseen ilmaisuun. Hienotunteisemmin ilmaistuna hän oli individualisti, joka muotoili teoksensa omaperäisten persoonallisten lakien mukaan. En ihmettele lainkaan "vääräleuka" Stravinskyn suustaan päästämää letkautusta, että Beethoven ei säveltänyt mitään musiikkia, mitä hän sillä tarkkaan ottaen lienee tarkoittanutkin.
 
Eikä ainakaan vanhakantaisten, arkaaisten ainesten ja sävellysmuotojen käyttämistä kovin edistyksellisenä ratkaisuna voida pitää minkään taidemuodon keskuudessa Avantgarden eturintamassa seisomisesta puhumattakaan. Pikemminkin aikamoisena takapakkina kenen tahansa säveltäjän taiteellisessa ja musiikillisessa kehityksessä ainakin satsiteknisesti ja tyylillisesti ajateltuna.
 
Jo Bach oli 1700-l. puolivälissä toivottoman vanhanaikainen säveltäjä kirjoittaessaan fuugia kun kontrapunktista vapaa tunteikasta melodisuutta korostava galantti tyyli valtasi alaa ja oli tuolloin modernia ja muodikasta.
 
Beethovenin modernisuus näkyy pikemminkin aiempiin wieniläisklassikoihin nähden kokoonpanoltaan suuremman orkesterin ja laajennettujen muotojen, ei niinkään uusien, käytön lisäksi hänen eettisessä asenteessaan ja yhteiskunnallisessa idealismissaan, millä taas ei ole juurikaan mitään tekemistä hänen musiikkinsa kanssa näyttämöllisten ja ohjelmallisten teosten aihevalintoja lukuunottamatta.
 
Beethovenin keksintäkyky kylläkin avasi pianolle ja orkesterille uusien rikkauksien ja sointujen maailman, mutta Schubertin soinnunkäyttö oli toisinaan tätäkin rohkeampaa.
 
Tietenkin voidaan ajatella, että Beethovenin musiikki hänen ihmisäänelle ja soittimille asettamina siihen aikaan kohtuuttomina pidettyinä vaatimuksina täyttäisi ainakin osittain modernismin kriteerit. Esim. Appasionata-ja Hammerklaviersonaattien olympolainen jyrinä tai Grosse Fugen repivät ja epätoivoisen kiihkeät sonoriteetit tai sopraanojen korkea tessitura Missa Solemniksessa jne.
 
Mutta valitettavasti täytyy näillä kohdin vain todeta, että ulkonaisten tehokeinojen käytöllä on vain niin kovin vähän tekemistä musiikin syvyysperspektiivin, taiteen mysteereistä suurimman, kanssa; alue, jolla Beethovenin musiikki ei jää vertailussa jälkeen yhdenkään hänen jälkeensä eläneen säveltäjän tuotannosta.
 
Tämä eräs arvostelija oli muuten Carl Maria von Weber, joka kenties 1. osan codan jauhavan basson vuoksi julisti Beethovenin kypsäksi hullujen huoneeseen, sama mies, "saksalaisen romanttisen oopperan luoja", jonka vaikutus Wagnerin uranvalintaan oopperasäveltäjänä oli ratkaiseva ja joka totesi Schubertin oopperasta A. ja E että: "ensimmäiset koiranpennut ja ensimmäiset oopperat pitäisi aina hukuttaa".