Klassinen ›

Jos oletetaan että kappaleen tulkinnan tuoma lisäinformaatio on laskettava kappaleen informaatioksi, sama pätenee myös esim. esitystilan kaikuun ja sen sellaiseen.
 
No jos oikein ruvetaan pikkutarkoiksi, niin sitten kyllä. Ja kyllähän esitystilan akustiikka vaikuttaa ihan suoraan tulkintaankin, vaikuttamalla siihen, miten soittajat kuulevat toisiaan ja oman instrumenttinsa ääntä.
 
Tässä olemme samaa mieltä. Minusta tulkinnallisia aineksia todellakin voidaan sisällyttää itse kappaleen informaatioon.
 
Ja jos tosiaan mennään esimerkiksi barokkimusiikkiin, niin on pakkokin. Monissa sen ajan ja vanhemmissa teoksissahan "partituuriin" on merkitty vain päämelodia ja sointumerkinnöiksi joko yksiääninen sävelkulku tai sitten esimerkiksi joka tahdin ykköselle sointu kokonuotteina. Muusikon tai muusikoiden oletetaan pystyvän synnyttämään asianmukaisen säestyksen näillä viitteillä.
 
Kuten ns. kevyen musiikinkin puolella.
 
hyvinkin tunnettua teoriaa käytännön elämään. Kaikki yksinkertaistukset joita malleja luodessa on tehty, eivät päde oikeassa elämässä, ja tämä tekee tieteellisen teorian sovittamisen uuteen ympäristöön enemmän kuin haastavasti.
 
Mallit ovat, väistämättä, yksinkertaistuksia. Niinpä niiden kohdalla on aina syytä muistaa että todellisuus on eri asia, oli kyse sitten informaatioteoriasta tai fysiikasta 8-)

Hyvä esimerkki historiasta tuo Haydn-juttu. Itse meinasin kirjoittaa vähän samalla tavalla, että musiikki on kansainvälinen kieli, jonka ymmärtämistä kansalliset rajat eivät rajoita.
 
Samaan aiheeseen liittyen muistui mieleeni koskettava tarina Beethovenista, kun tämä eräänä päivänä v. 1818 tai 1819 meni juuri lapsensa menettäneen paronitar Ertmannin luo, jolle oli omistettu 28. pianosonaatti. Sanaakaan sanomatta Beethoven istuutui pianon ääreen ja improvisoi tunnin ajan niin intensiivisesti, että paronitar puhkesi nyyhkyttämään, ei enää tuskasta vaan kiitollisuudesta. Kertoessaan myöhemmin kohtauksesta Mendelssohnille paronitar lisäsi:" Näin hän sanoi minulle kaiken sanottavansa ja loppujen lopuksi onnistui lohduttamaan minua."

Toki. Mutta minusta myös tulkinnan tuoma lisäinformaatio on täysin oleellinen osa musiikkiteosta. Tuskin väität, että esimerkiksi Herbert Karajanin & Berliinin filharmonikkojen ja Nicolaus Harnoncourtin & Concentus Musicus Wienin levyttämät versiot vaikkapa Brandenburgilaiskonsertoista ovat informaatiosisällöltään identtisiä?
 

 
Toisaalta kyllä, mutta toisaalta... voiko niitä tai onko niitä mielekästä erottaa? Etenkin jos ajatellaan periaatteessa kaikille (jonkun musiikkityylin harrastajille) tuttuja teoksia. Antonio Vivaldin "Vuodenajat". Bordleaux Bryantin "Love Hurts". Dale Hawkinsin "Suzie Q". George Gerschwinin "Summertime". Meidän mielikuvaamme näistä teoksista - ja sitä kautta miten me kuulemme ne JA miten niitä soitetaan - ei muokkaa ainoastaan säveltäjän alkuperäinen sävellys, vaan myös kappaleiden esitystraditio, joka on muokkautunut teoksista tulkintoja tehneiden esittäjien myötä - ja Vivaldin tapauksessa myös sen yli sadan vuoden ajanjakson myötä, jolloin teosta EI esitetty, koska sitä pidettiin anteeksiantamattoman vanhanaikaisena.
 
Tällöin teosten informaatiosisältöön kuuluu erottamattona myös tulkintaan liittyviä aineksia.
 

 
Osa, aivan varmasti. Osa musiikista. Osa teoksista. Osa teoksen informaatiosisällöstä. Mutta mikään teos, vanha tai uusi, ei voi olla irrallaan ympäröivästä maailmasta, ympäröivästä kulttuurista.
 
Barokkimusiikin löytäminen uudestaan 1800-luvulla on oiva esimerkki. Toistasataa vuotta vanhoja sävellyksiä ei suinkaan käyty esittämään sellaisina kuin säveltäjä oli ne tarkoittanut. Soittimisto oli eri, periaattessa samankaltaisten soittimienkin (kuten viulujen) rakenne, käyttö ja soundi oli muuttunut hyvin toisenlaiseksi.
 
Edesmennyt kirjailija Wolfgang Hildesheimer tuntuu "Mozart"-tutkielmassaan kritisoivan aika voimakkaasti tällaisten alkuperäissoittimin eli periodisoittimin musisoivien "barokkiyhtyeiden" tulkintatyyliä kirjoittaessaan "meidän reagoivan allergisesti huonomaineiseen uskollisuuteen teosta kohtaan" tarkoittaen erilaisten "collegiumien", "cameratojen", "consortien", "consentusten", "akatemioiden" "musisointia, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen rekonstruoida kuvitellun alkuperäismiljöön ja soittaa alkuperäissoittimin mahdollisuuksien mukaan kynttilän valossa. Tarkoitamme puhtausintoilijoiden "eläytymisen" tuloksia silloin kun menneen esityskäytännön tutkiminen on muodostunut maniaksi ja jäljittely laiksi. Uskomme, että Mozart, joka pyrki alituisesti parantamaan soitintekniikkaa eikä ollut juuri koskaan täysin tyytyväinen olisi pitänyt nykyistä konserttiflyygeliä parempana kuin sen aikuista Walter-vasaraklaveria. Tiedämme ettei yksikään orkesteri voinut olla hänelle riittävän suuri jne.
 
Myönnänkin omalta osaltani kernaasti että eräältä klassista musiikkia soittavalta radio-kanavalta kuulemani Harnoncourtin, eräs kuuluisimpia puhtausintoilijoita, johtama Mozartin 40. sinfonia on erityisesti hitaan osan kohdalta suorastaan kammottavan huono orkesterin yhteissoinnista tuuliajolle eksyneiden käyrätorvien raikuvine ja päällekäyvine tuuttauksine. Niiden tulisi pikemminkin antaa orkesterin soinnille täyteläinen soinnullinen tausta orkesterin, tässä tapauksessa jousiston, yhteissointiin saumattomasti sulautuen, mutta Harnoncourtin kyseisessä levytyksessä ne tuntuvat pikemminkin ikään kuin tavoittelevan konserttimestarin tai melodiaäänenjohtajan vakanssia kuin primadonnan osasta kilpailevat laulajattaret rouva Sydän ja neiti Hopeasointu Mozartin "Teatterinjohtaja"-laulunäytelmässä KV 486, jossa kumpikin yrittää laulaa toisensa kumoon:"Ich bin die erste sängerin!", johon herra Linnunlaulu vihdoin:" Piano, piano, pianissimo, pianissimo!". R. Straussin laatimien kapellimestarin kultaisten ohjeiden n:o 5 kuuluu:" Älä toisaalta milloinkaan kadota käyrätorvia ja puupuhaltimia näkyvistäsi; jos vielä kuulet ne, ne soittavat silti vielä liian kovaa".
 
Tai mahdollisesti Harnoncourt koettaa elvytellä itsenäisen äänenkuljetuksen barokkihyveitä, jolloin kapellimestari on vanhan musiikin esityskäytäntöihin perehtyneenä sopivasti unohtanut käsillä olevan musiikin klassismin aikakauden uudet virtaukset, galantin tyylin, joka suosii kontrapunktin sijasta melodisen linjan yksinkertaisuutta, äänenkuljetuksen vapautumista ja rytmin hienosyistä tematiikkaa ts. melodiaäänen keskeisyyden vastakohta polyfoniselle tyylille.
 
En toki kiellä etteikö Harnoncourt olisi johtanut monia suorastaan loistokkaitakin levytyksiä Mozartin teoksista, orkesterisävellyksistä oopperoihin, esim. Postitorviserenadi KV 320, mahd. Haffnerserenadi KV 250, Ryöstö Seraljista, Cosi fan tutte, Il ré Pastore (turboahdettua tulkintaa Lucio Sillasta voisi kritisoida 3-4 upean aarian poisjättämisestä, jotka ovat mukana Leopold Hagerin vaisummassa oopperan kokonaislevytyksessä). Lisäksi radiosta kuulemani konserttiäänitys Schubertin oratoriosta Lazarus teki suuremman vaikutuksen kuin yksikään 3 omistamastani levytyksestä kyseisestä teoksesta. Näiden teosten esityksistä eivät kaikki kuitenkaan ole toteutettu autenttisin soittimin musisoivia orkestereita käyttäen.
 
Mozartin 40. g-mollisinfoniaan palatakseni suosittelen Böhmin sekä Wienin että Berliinin filharmonikkojen kanssa tehtyjä levytyksiä kyseisestä teoksesta (Bruno Walterin tulkinta lienee legendaarisimpia). Karl Böhmistä, 80-luvulla kuolleesta itävaltalaisesta kapellimestarista, ohjaaja Otto Schenk on todennut mm. Cosi fan tutte-oopperaproduktiota luodessaan: "Musiikki kumpuili orkesterisyvennyksestä niin luonnollisesti ja vaivattomasti, että syntyi aivan sellainen vaikutelma kuin Mozart itse olisi istunut kapellimestarin paikalla. Kuulija saattoi luottaa siihen, että hän kuuli luonnollista ja autenttista Mozartia tuon maagisen tahtipuikon loihtimana ilman vähäisintäkään vaikeutta. Böhm johti hyvin pienin liikkein, niin että vaikutti aivan siltä kuin musiikki olisi tapahtunut itsestään ja juuri oikeassa tempossa".
 
Orkesterin johtaminen näet vaatii asian objektiivista hallintaa, ei omaa tempautumista (mikä tuntuu olevan tähtikapellimestareille niin ominaista kuten myös palvelevan tähtikapellimestarkulttia). R. Straussin laatimista kapellimestarin 10 kultaisesta ohjeesta n:o 2 kuuluu:"Johtaessa ei saa hiestyä; vain yleisön tulee lämmetä".

"2. Claude E. Shannon, The Mathematical Theory of Communications. Bell System Technical Journal, July & October 1948, 92 pages."
 
Shannonin jutuilla ei ole mitään tekemistä inhimillisen informaation kanssa ei semantiikan. See liittyy vain
signaalien koodaamiseen. Jätetään se siis elektroniikka- ja teleinsinööreille.
 
Siitä, sisältääkö absoluuttinen musiikki mitään semanttista informaatio on keskustelu iät ajat ja kysymys on toistaseksi ratkaisematon.
 
Eli musiikka ei ainakaan toistaiseksi voida peustellusti pitää kielenä, koska sillä on vain syntaksia, mutta ehkä ei semantiikkaa.

Jätetään se siis elektroniikka- ja teleinsinööreille.
 
Eli minulle siis!!!

"Nuoteilla on ainakin yhtä määrätty tehtävä kuin sanoilla, vaikka sanat eivät niitä voikaan korvata" (Mendelssohn)

"Nuoteilla on ainakin yhtä määrätty tehtävä kuin sanoilla, vaikka sanat eivät niitä voikaan korvata" (Mendelssohn)
 
Seuraa seksuaalista harrastetoimintaa erään välimerkin kanssa:
 
Kyllä, mutta konkreettisilla äänillä vielä enemmän, kuin nuoteilla(huomattava ero).

Hoksasin vähän jälkijunassa toverien erittäin mielenkiintoisen keskustelun. Ehkä parempi näin, joten en ehtinyt sotkemaan väliin.
 
Wittgensteinilaisen kielipeliajattelun mukaan puheen tarkoitus ei ole välittää tietoa vaan saada sosiaalisia vaikutuksia aikaan (korjatkaa: aina menee vikaan kun koittaa väittää mitä W tarkoitti). Tämä pätee ehkä vielä paremmin musiikkiin: ei säveltäjä/esittäjä koita siirtää informaatiota vaan saada kuulijan päässä tapahtumaan jotain merkityksellistä. Ja se merkityksellisyys vaihtelee kuulijasta riippuen: saman esityksen mieli/merkitys/sanoma voi olla eri innostuneille kuulijoille erilainen.
Oli sitten kyse runosta, vitsistä, biisistä, artikkelista tai mistä vaan, yleisin (?) tapa ryssiä homma on tunkea siihen liikaa informaatiota. Runon, vitsin jne hiominen on usein sitä, että poistetaan epäolennaisuuksia (hälyä).
Eli voisiko sanoa että olennaista on saada esitykseen useita tulkintoja mahdollistavaa informaatiota mahdollisimman tiiviisti pakattuna?

Juu, myöhässä minäkin vaikka keskosena synnyin. Tässä kuitenkin yksi näkökulma.
 
Jos oletetaan että kappaleen tulkinnan tuoma lisäinformaatio on laskettava kappaleen informaatioksi, sama pätenee myös esim. esitystilan kaikuun ja sen sellaiseen.

No jos oikein ruvetaan pikkutarkoiksi, niin sitten kyllä. Ja kyllähän esitystilan akustiikka vaikuttaa ihan suoraan tulkintaankin, vaikuttamalla siihen, miten soittajat kuulevat toisiaan ja oman instrumenttinsa ääntä.
 
Näkisin kyseessä olevan JPekan mainitseman subjektiivisen tulkinnan. Merkityssuhteet aikaan, paikkaan ja ihmisiin ovat minulle aina tärkeitä metatason määreitä musiikkia kuunnellessani. Ei liene muillakaan musiikin kuuntelijoilla harvinainen toi: "Kuka tässä soittaa?" tai "Mikä levytys/orkesteri?" Hyvin suurelle osalle ihmisistä kappaleen tulkinta ja esitys ovat todempia kuin kappaleen alkuperäinen nuotinnos.
 
Musiikki liikuttaa meissä sellaisia asioita, joita lienee toistaiseksi mahdotonta mitata pelkästään määrällisin menetelmin. Olisiko tässä syy myös siihen miksi populaarimusiikin puolella levy-yhtiöt voivat vain aavistella tulevia hittejä, ei koskaan tietää? Musiikin viisasten kivi on syvällä jossakin humanismin pellossa, eikä kiillotettavana luonnontieteilijällä. Sinä päivänä kun voit esittää musiikin soittamisen ja kuuntelemisen minulle kaavana, minä lopetan molemmat. Ei siksi, etteikö näitä voisi tehdä puhdasta kokeilunhalusta kumpaakin, vaan siksi, että olen maistanut elämää molempien takana. Vaikkakin... loppuun vielä adaptaatio siitä kuuluisasta filosofisesta, kylmän loogisesti pääteltävästä dilemmasta koskien erästä puuta: Jos musiikki soi maahan tippuneesta (levy)soittimesta metsässä, jossa kukaan ei ole kuulemassa, soiko musiikki?

Seuraa seksuaalista harrastetoimintaa erään välimerkin kanssa:
 
Kyllä, mutta konkreettisilla äänillä vielä enemmän, kuin nuoteilla(huomattava ero).
 
Eiväthänhän sanat välttämättä ole puhuttuja vaan voivat olla yhtä hyvin kirjoitettujakin. Tietenkin nuoteilla ja sävelillä on vissi ero, sillä niiden (soivien sävelien) aikaansaamiseksi tarvittaneen jonkinlainen musiikillinen instrumenttikin, ts. soitin, jonka kielien värähtelyn taikka tarkasti ottaen niiden synnyttämät ääniaallot kuulemme korviemme kuulohermojen kautta aivojemme kuulokeskuksessa soivina sävelinä eli musiikkina eikä hälynä tai metelinä tai jotakin siihen suuntaan.

Punktuaatiokopulatiivisella 8-) linjalla jatkaakseni...
 
Eiväthänhän sanat välttämättä ole puhuttuja vaan voivat olla yhtä hyvin kirjoitettujakin.
 
Sanat kyllä - mutta nuotit vastaavat pikemminkin kirjaimia kuin sanoja. Ja kirjaimet ja äänteet ovat melkoisen eri asia.

Punktuaatiokopulatiivisella 8-) linjalla jatkaakseni...
 

 
Sanat kyllä - mutta nuotit vastaavat pikemminkin kirjaimia kuin sanoja. Ja kirjaimet ja äänteet ovat melkoisen eri asia.
 
Mutta jos sanat ovat kirjoitettuja, niin tottahan kirjaimetkin, merkit, joista sanat muodostuvat ja jotka vastaavat jotakin tiettyä ja sovittua äännettä. Sanat sinällään kuten niiden tarkasti rajattu, mutta rajallinen ja käsitteinen merkityskin ovat, paitsi maahan sidottuja, joka tapauksessa keksittyjä, sovittuja, toisinaan toisesta kielestä lainailtuja ja mukailtujakin. Mitään absoluuttista ja konkreettista tosiolevaista merkitystä niillä ei ole, korkeintaan puherytmiä lukuunottamatta ne ovat ääneen lausuttuna pelkkää sävelkorkeudeltaan määrittelemätöntä hälyä, sävelillä sitäkin enemmän, sillä ne eivät väitä olevansa mitään muuta kuin säveliä, jotka muodostavat sanoista riippumatta täysin oman erillisen ja kuin henkisemmän ja puhtaamman kaikesta aineellisesta ja maailmallisesta, joiden ilmaisemiseksi sanat ja kieli on kehitetty, vapaamman autonomisen maailmankaikkeutensa. Musiikin muodossa ajatteleminen perustuu pelkästään omaan materiaaliinsa, ei mihinkään aiheella vieraaseen käsitteistöön, vaan sointivärien vuoksi lähes äärettömään määrään säveliä, ja sen muotoutuminen on äärimmäisen eriytynyttä ja tarkkaa.

Mutta jos sanat ovat kirjoitettuja, niin tottahan kirjaimetkin, merkit, joista sanat muodostuvat ja jotka vastaavat jotakin tiettyä ja sovittua äännettä.
 
Mnjoo, jos sekä kirjoittaja että lukija sattuvat olemaan suunnilleen samanikäisiä ja kotoisin samasta kylästä niin ehkä suurinpiirtein...
 
sävelillä sitäkin enemmän, sillä ne eivät väitä olevansa mitään muuta kuin säveliä, jotka muodostavat sanoista riippumatta täysin oman erillisen ja kuin henkisemmän ja puhtaamman kaikesta aineellisesta ja maailmallisesta, joiden ilmaisemiseksi sanat ja kieli on kehitetty, vapaamman autonomisen maailmankaikkeutensa.
 
Urgh, nyt on aivan pakko vääristellä erästä itseäni parempaa kirjailijaa:
 
"Te ette pitäisi Platonista, sir. Hänen filosofiansa on pohjimmiltaan epätervettä."
 
Itseni on - suhteellisen monenlaisiin musiikkeihin ja jossain määrin myös kulttuuriantropologiaan perehtyneenä - vaikea ajatella musiikin yhteydessä tuollaista platonilaista absoluuttiajattelua. En purematta niele myöskään duchampilaista "milloin on taidetta" -ajattelua. Joten päädyn väistämättä eräänlaiseen subjektivismiin: "Tuntuuko tämä minusta taiteelta juuri nyt?"
 
Ja toisaalta: Jos musiikki - millainen musiikki tahansa - yritetään riisua siihen, sen syntyyn ja esittämistraditioihin liittyvästä sosiaalisesta ja kulttuurillisesta kontekstista, menetetään myös itse musiikista jotakin täysin oleellista.
 
sointivärien vuoksi lähes äärettömään määrään säveliä
 
Kyllä niitä säveliä on aivan ääretön määrä ilman sointivärejäkin. Itse asiassa jo yksiviivaisen c:n ja yksiviivaisen cisin välissä on ääretön määrä säveliä - tosin ihan niin montaa niistä ei erota edes muihin kuin kaksitoistasäveljärjestelmään kouliintunut korvakaan 8-)
 
.

Mnjoo, jos sekä kirjoittaja että lukija sattuvat olemaan suunnilleen samanikäisiä ja kotoisin samasta kylästä niin ehkä suurinpiirtein...
 

 
Urgh, nyt on aivan pakko vääristellä erästä itseäni parempaa kirjailijaa:
 
"Te ette pitäisi Platonista, sir. Hänen filosofiansa on pohjimmiltaan epätervettä."
 
Itseni on - suhteellisen monenlaisiin musiikkeihin ja jossain määrin myös kulttuuriantropologiaan perehtyneenä - vaikea ajatella musiikin yhteydessä tuollaista platonilaista absoluuttiajattelua. En purematta niele myöskään duchampilaista "milloin on taidetta" -ajattelua. Joten päädyn väistämättä eräänlaiseen subjektivismiin: "Tuntuuko tämä minusta taiteelta juuri nyt?"
 
Ja toisaalta: Jos musiikki - millainen musiikki tahansa - yritetään riisua siihen, sen syntyyn ja esittämistraditioihin liittyvästä sosiaalisesta ja kulttuurillisesta kontekstista, menetetään myös itse musiikista jotakin täysin oleellista.
 

 
Kyllä niitä säveliä on aivan ääretön määrä ilman sointivärejäkin. Itse asiassa jo yksiviivaisen c:n ja yksiviivaisen cisin välissä on ääretön määrä säveliä - tosin ihan niin montaa niistä ei erota edes muihin kuin kaksitoistasäveljärjestelmään kouliintunut korvakaan 8-)
 
.
Jaa-a, esteettisiltä kriteereiltäni ole kyllä pikemminkin "taidetta taiteen vuoksi"-näkemyksen kuin "taidetta-sen-vuoksi-mitä-sen-yhteiskunta-oli-kerran" ideologian, vankkumaton kannattaja, sillä emmehän voi olettaa, että luomisaktissa alitajuisena prosessina taideteoksen synnyttänyt sisäinen näky tai elämys vastaanottajansa saavuttaessaan tämän samastuessa tekijän kanssa, ole enää siinä vaiheessa riippuvainen tekijänsä kulloiseenkin yhteiskunnalliseen kontstektiinsa, sosiaaliseen kerrostumaan sijoittumisesta taikka muista ulkoisista , kulttuurisidonnaisista, maailmanpoliittisista tai yhteiskunnallisista mullistuksista riippuvainen, jotka ovat vallinneet säveltäjän luomisprosessin aikana, koska muussa tapauksessahan suuri taide ei olisi ajatonta, yli aikojen ulottuvaa, emmekä lopulta tuntisi eilispäivän säveltäjiä edes nimeltä.
 
Sellaisella näkemyksellä on mielestäni ainoastaan taidetta trivialisoiva ja latistava tendenssi, tai mitä suuremmassa määrin siihen lyö leimansa vallitsevat olot ja säveltäjän yhteiskunnallinen asema, säveltäjän tehtävä hyödykkeiden tuottajana, jonka laadun määrää vallassa olevan turmeltuneen ja vanhoillisen aristokraattisen yhteiskuntakerroksen maku; oletettavasti sitä taantumuksellisempia ja sovinnaisempia ovat myös tällöin taiteen tuotteet, jotka on sovitettu ennakkolaskelmissa palvelemaan vain tiettyä käyttöyhteyttä ja tarvetta (kuten Bachin taantumuksellinen kirkkomusiikki), jotka seuraavana päivänä heitetään pois hyödyttömänä kuten vanha sanomalehti tarkoituksensa ja tehtävänsä viimeiseen pisaraan saakka palvelleena ja täyttäneenä.
 
Schubertkin loi teoksiaan vapaana taiteilijana jossakin Wienin takapihalla (jossa olen käynytkin), jota ei useinkaan tule ajatelleeksi hänen parhaita teoksiaan kuunnellessaan, usein sisäisestä pakosta ja spontaanista oikusta päivin ja öin, jotka eivät usein kelvanneet edes kustantajalle tai sitten hän möi parhaiden laulujensa kaikki oikeudet mitättömästä summasta kuollen lopulta köyhänä kuin kirkon rotta; klisee tämäkin, totuus on hiukan toisenlainen, jota ei useinkaan tule ajatelleeksi hänen parhaita teoksiaan kuunnellessaan.
 
Totuus ja vankkumaton mielipiteeni on, että ulkoisilla kulloisenakin historiallisena aikakautena ja ajankohtana vallitsevilla olosuhteilla hyvin epätodennäköisesti on uusia musiikillisia virtauksia ja tyylisuuntia synnyttävää tendenssiä tai merkitystä, ei sen enempää atanaalisuuden kuin wieniläisklassismin tai romantiikankaan synnyssä, sanovat viisaat mitä tahansa. yhtään vähemmän viisas Glenn Gould sanoi:" Ja minusta näyttää että on suuri erehdys liittää aikamme musiikin fantastiseen siirtymään totaalinen yhteiskunnallinen merkitys". "siitäkin syystä että musiikki on aina abstraktia eikä sillä ole allegorisia sivumerkityksiä".
 
Ikään kuin ulkoisten yhteiskunnallisten olosuhteiden ja taiteen sisäisten lakien järjestelmälliselle laajentumisprosessille voisi ylimalkaan vetää minkään moisia saati tiiviitä paralleeleja. "Koska on hirvittävän vaarallista esittää monimutkainen sosiaalinen argumentti selittämään muutosta, joka on olemukseltaan taiteen sisäinen proseduuri".
 
Aivan yhtä teennäistä on yrittää selittää Schubertin taiteen sisäistä olemusta ja emotionaalista latausta, "lämpöä" ja "sielukkuutta" "salaiseksi"? tai alitajuiseksi potestiksi kuri-ja sensuuriyhteiskunnan kylmyydelle. Olennaisempaa on pikemminkin ottaa huomioon sitä edeltäneet musiikinhistorian olosuhteet ja nähdä se taiteen välttämättömänä sisäisen pakon sanelemana orgaanisena kehitysprosessina, sillä jokainen taitaelija on aina muutoksen tilassa. Muuten hän ei olisi taiteilija. Haydnin viimeiset oratoriot jo 1800-luvun taitteessa, viimeiset jousikvartetot ja sinfoniat, puhumattakaan Mozartin romantiikkaa ennakoivasta tuotannosta, olivat jo 1700-luvun puolella osoittaneet musiikin tulevan suunnan. Musiikki, vaikkakin on kaikkein nopeimmin kehittyvä taiteenlaji reagoimaan varmasti myös yhteiskunnallisiin muutoksiin, ei kuitenkaan millään muotoa edellytä näitä muutoksia.

Lukekaa psykologia lehden tämän vuoden 3 tai 4(en muista kummassa) numerosta hyvä artikkeli aihetta sivuten.
 
Megatherium: kuinka suuren nautinnon saavutat partsia tihratessasi verrattuna kappaleen kuuntelemiseen? Minä itse luen kyllä joskus partsia kappaletta kuunnellessani, mutta hyvin harvoin. Tulee turhan analyyttinen olo ja ei oikeasti tule keskityttyä itse sanottavaan, vaan siihen, kuinka se on sanottu.

Lukekaa psykologia lehden tämän vuoden 3 tai 4(en muista kummassa) numerosta hyvä artikkeli aihetta sivuten.
 
Megatherium: kuinka suuren nautinnon saavutat partsia tihratessasi verrattuna kappaleen kuuntelemiseen? Minä itse luen kyllä joskus partsia kappaletta kuunnellessani, mutta hyvin harvoin. Tulee turhan analyyttinen olo ja ei oikeasti tule keskityttyä itse sanottavaan, vaan siihen, kuinka se on sanottu.
 
Täytyy sanoa, että harvemmin. Koulussa sitä muistaemma joskus harrastettiin, mutta on vaikea ellei mahdotonta keskittyä intensiivisesti musiikin kuuntelemiseen partituuria samanaikaisesti selailemalla. Tästä tulikin mieleeni eräs tarina suuresta Leonard Bernsteinista, joka valmistautuessaan erään kerran Beethovenin yhdeksännen sinfonian esitykseen päätti lukaista teoksen partituurin parissa tunnissa läpi noin vain hiukan selailemalla muistiaan virkistääkseen päivällisen jälkeen ennen nukkumaanmenoa klo 12, tuttu teos kun oli, niin kuin varmasti meille monelle muullekin, mutta puoli tuntia myöhemmin hän olikin vielä sivulla 2 ja klo puoli 2 yöllä ei vielä likimainkaan finaalissa saakka, koska teoksesta löytyi hänellekin niin paljon uusia asioita. Tuttu teos Beethovenin 9. on meille monelle muullekin vaikk`emme johtajan korokkeella koskaan seisoisikaan, eikä kyllä välttämättä mieli tekisikään, sen verran vaativaa ja vastuullista työtä se on. Bernstein oli kyllä hyvin innoissaan tutustuessaan johonkin uuteen kantaesitystä vaille olevaan teokseen verraten lukukokemustaan dekkariin:" Herra paratkoon sitä jännitystä"; mitä tapahtuu kohta tai juuri nyt tai miten kaikki päättyykään jne.

Täytyy sanoa, että harvemmin. Koulussa sitä muistaemma joskus harrastettiin, mutta on vaikea ellei mahdotonta keskittyä intensiivisesti musiikin kuuntelemiseen partituuria samanaikaisesti selailemalla.
 
Minulle partsi ei tuota paljoakaan elämyksiä. Niiden sijaan tulee keskityttyä siihen, millä keinoin elämyksiä tuotetaan ja se ei liene musiikin tarkoitus muuten, kuin sävellyksen ja tulkinnan opetuskäytössä.