Klassinen ›

Olen soittanut 20 vuotta klassista pianoa, mutta silti Sibeliuksen viulukonsertto d- molli on saanut minut sekaisin.
Debussy ei ole niinkään kolahtanut, mutta Rahmaninov ja SZIMANOVSKI kylläkin.
 
Nyt teen konepainotteista ja rockvivahteista pianolaulusössöö, johon sekoitan klassista musiikkia. Saa nähdä mitä siitä syntyy. Tuskin ainakaan "HITTIKAMAA".. Onneksi klassinen musiikki on pitänyt tulkinnan voimaa yllä.

Tekikös sibelius jonkun nykymusiikissa ambientmaiseksikin luonnehdettavissa olevan kappaleen/sävelteoksen jossa oli lintujen laulua myös mukana, ja pirun taakse lyödyt jouset...? Kuulin tuon nimittäin joitakin vuosia sitten ihan vahingossa, ja jäi harmittamaan kun en ole enää löytänyt.
 
Einojuhani Rautavaara: Cantus Arcticus
 
Tätäkö hait?

Olen soittanut 20 vuotta klassista pianoa, mutta silti Sibeliuksen viulukonsertto d- molli on saanut minut sekaisin.
Debussy ei ole niinkään kolahtanut, mutta Rahmaninov ja SZIMANOVSKI kylläkin.
 
Nyt teen konepainotteista ja rockvivahteista pianolaulusössöö, johon sekoitan klassista musiikkia. Saa nähdä mitä siitä syntyy. Tuskin ainakaan "HITTIKAMAA".. Onneksi klassinen musiikki on pitänyt tulkinnan voimaa yllä.
 
Ranskalaisesta impressionismista ja myöhemmin puolalaisesta kansanmusiikista vaikutteita saaneen mystikon Karol Szymanowskin 3. sinfonia, oliko se nyt nimeltään "Yön laulu" tai jotakin sekä hänen muistaakseni II viulukonsertto ovat kieltämättä varsin vaikuttavia ja omalaatuisia teoksia. Rahmaninovin musiikki (I sinfonian finaali on vaikuttava) mielestäni edustaa hiukan sellaista melko tyypillistä venäläistä sentimentalismia tai sentimentoa niinkuin Sibelius sanoisi ja jollaista hän itsekin viljeli tsaikovskimaisen tyylin merkeissä osittain kahdessa ensimmäisessä kansallisromanttisia tuntoja koskettelevassa kieltämättä melodisesti kekseliäässä ja inspiroituneessa sinfoniassaan hitaita osia ehkäpä lukuunottamatta, jotka tuntuvat olevan melko säännönmukaisesti Sibeliuksen sinfonioiden kompastuskivenä taikka Akilleen kantapäänä vaikkeivät ne päätösosia toki olekaan Tsaikovskin 6. h-mollisinfonian pateettisen tavoin, jossa voinemme hyvästi jättönä elämälle aistia ja tuntea kuolemaan vihityn ihmisen murheen ladattuna jännitystä ja sisältöön painavuutta Sibeliuksen sinfonioihin nähden suuremmalla intensiteetillä luoden johdonmukaisesti siitä sinfonian kenties merkittävimmän osan. Tämä oli jossain määrin vain looginen päätelmäni kaiken kuulemani ja muistamani johdosta; Tasaikovski fani en ole, enkä siksi tule. 5.sinfonia muodostaa tässäkin suhteessa pienen poikkeuksen.

Sattumalta eilen kuuntelemistani teoksista suurimman järkkymisen ja muutoksen, ts. vaikutuksen, olotilassani sai aikaan ranskalaisen "Les Six"-ryhmän tuotteliaimman ja kokeellisimman säveltäjän Darius Milhaudin (1892-1974) kuoroteos "Les Choéphores", "The Choephoroe" tai "Juoman kantajat"? opus 24, jota kuunnellessani tuntui kuin joku suurempi voima olisi ottanut minut valtaansa ja erityisesti kuoro-jaksojen valovoimainen säteily täyttänyt sieluni sanoinkuvaamattomalla riemulla.
 
Välittömästi tämän puolituntisen (32'00) teoksen perään kuulemani Honeggerin V sinfonia "Di tre re" sekä Albert Rousselin baletti "Bacchus et Ariane" pitivät minua edelleen tiukasti pihdeissään, että tuntui kuin olisin menettänyt kaiken itsekkäitä tarkoitusperiä ruokkivan tahdon voimani ja ikään kuin halvaantunut musiikin lumoavan vaikutuksen nujertamana, kykenemättä liikkumaan tai tekemään muuta kuin antamaan vain musiikin estottomasti virrata itseeni ja alistua tahtoani suuremman voiman, korkeamman ja kokonaisvaltaisemman psyko-fyysisen tunnetilan valtaamaksi ja kahlitsemaksi.
 
Tämä kaikki tuntuu sikäli ironiselta, että tavallaan sattuman oikusta tulin alkaneeksi kuunnella ensin mainittua teosta, sillä jo siinä vaiheessa tarkoituksenani oli lopettaa siltä illalta musiikin kuunteleminen, sulkea CD-soitin ja keskittyä muihin askareisiin sekä iltapalan syömiseen, mutta sitä tulikin nautittua lopulta musiikillista ja henkistä ravintoa sävelten siivin suurien ranskalaisnerojen tarjoilemana: Bon appétit.

Itse olen löytänyt erittäin vaikuttavan säveltäjän melko läheltä: sibelius. ennen kuin kuulin miehen tuotantoa kunnolla uskoin että kehut olivat vain ns "kotiinpäin vetämistä" mutta aivan mahtavaa musiikkia on tehnyt.
 
mutta yksi vaikuttavimmista teoksista romantiikasta on beethovenin piano konsertto 3 c-molli.
 
Debussyn musiikkiin kannattaa myös ehdottomasti tutustua.
lähtevän vaikutuksen minuun tekivät erityisesti debussyn piano preludit.
 
Niitä juuri kuuntelinkin viimeksi eilen, Claude Debussyn kokoelmat Préludes I ja II pianistina Walter Gieseking.
 
Mikäli haluaa tulla hypnotisoiduksi ja päihtyä älyllisestikin haastavasta impressionistisesta pianomusiikista, joka stimuloi muutakin kuin pianistin kosketusaistia (Preludit kun vaativat uudenlaista koeketinväripalettia sekä uutta poljintekniikkaa), suosittelen itsekin siinä tapauksessa nimenomaan Debussyn kokoelmia Préludes I ja II.
 
Schuberthan ennakoi jo lähes 100 vuotta aikaisemmin tämänkaltaista sävelkieltä, jos niin uskaltaa sanoa, imprestionistisessa tunnelma-tai tuokiokuvassaan liedissään Die Stadt postuumisti julkaistusta Die Schwanengesang-yksinlaulukokoelmasta D 957. Alennuksessa keskihintaisesta EMin Great recordings of the century-kokoelmasarjan äänitteestä kyseisistä Debussyn pianoteoksista Walter Giesekingin visionäärisinä tulkintoina v. -53 ja -55 monofonisina äänityksinä taltioituina ei joudu maksamaan 10 euroa enempää.
 
Aina kun Preludeja alkaa ajan kanssa kuunnella tuntuu siltä, että niiden hypnoottista voimaa on aina yhtä vaikea vastustaa ja ne vievät keskittyneen kuuntelijan väkisinkin mukanaan.
 
Mutta kyllä minun täytyy sanoa että Schubertin tanssit kaikessa yksinkertaisuudessaan ja melodisessa viehättävyydessään ovat sitten ihania, vaikkei niitä aina tulkinnallisina napakymppisuorituksina saisi kuullakseenkaan. Kaikkia näitä tansseja, joita on säilynyt n. 450 ja joista miltei jokainen edustaa mikrokosmoksen tavoin Schubertin taidetta, on milloinkaan kokonaisuudessa tuskin tullut edes levytettyä.

Richard Straussin sinfoniset runot.