Klassinen ›

Täydellinen saavutus? Nuo mielikuvitukserttomat sekvenssit! Yäk! Niin en tarkoita että musiikin suuruus olisi suorassa suhteessa sen motiiviseen lihaksikkuuteen, mutta jotenkin idea-köyhältä ja väsyneen neron vasemman käden hieman onnettomalla rutiinilla piirretyltä Requiemin musiikki minusta vaikuttaa. Pikemminkin tuon mainitsemasi Vesperae de confessoren KV 339, v. 1780, Laudate Dominum-osaa edeltävä synkeä, edeltävän vesperin, vesperae de Dominican KV 321, vastaavaa Laudate Pueri Dominum-osaa polyfoniselta satsiltaan ankarampi fugato psalmiin 112/113 sävellettynä stile antico, jonka teeman nousevien kvinttien ja vähennetyn laskevan septimin muodostamaa kuviota Mozart käytti myöhemmin Requiemin Bach-tyylisessä Kyrie Eleison-fuugassaan ja jollaista Bach ja Händel olivat käyttäneet vakituisena, vaikkakin kieltämättä stereotryyppisenä sanastona barokin aikansa eläneessä fuugataiteessa. Tuntuu siltä, että vasta Mozart nimenomaan Vesperissään kykeni antamaan sille jotakin uuttaluovaa ja ainutkertaista sisältä kumpuavaa merkitystä, emotionaalista sisältöä, sisäisen tapahtuman musiikilliseen muunnokseen viittaavaa tekstin aiheen innoittamana.
 
No niin. Makuasioistahan tässä puhutaan edelleen. En todellakaan tarkoittanut, että Mozartin Requiem on hänen täydellisin saavutuksensa sävellystekniseltä ja teoreettis-analyyttiseltä yms. kannalta. Ainoastaan sen vaikutelman perusteella, jonka sen kuuleminen ja soittaminen on minuun tehnyt, olen sitä mieltä, että se on hänen täysipainoisin ja hienoin teoksensa. En voisi kuvitella, että Mozart sävelsi Requieminsa mitenkään "vasemmalla kädellä" hutaisten, tietäen miten kunnianhimoisesti hän suhtautui siihen ja miten tärkeää hänelle oli saada teos valmiiksi ennen kuolemaansa. Jos teoksessa jotain epätäydellistä on, niin korkeintaan Süssmayrin kynänjälki, joka ei kaikilta osin varmasti vastaa mestarin tasoa, etenkään niissä pätkissä, joiden luomiseen Mozart ei ehtinyt antaa hänelle juurikaan ohjeita.
 
Olen siis henkilökohtaisesti tätä mieltä, en väitä että se on absoluuttinen totuus.

No niin. Makuasioistahan tässä puhutaan edelleen. En todellakaan tarkoittanut, että Mozartin Requiem on hänen täydellisin saavutuksensa sävellystekniseltä ja teoreettis-analyyttiseltä yms. kannalta. Ainoastaan sen vaikutelman perusteella, jonka sen kuuleminen ja soittaminen on minuun tehnyt, olen sitä mieltä, että se on hänen täysipainoisin ja hienoin teoksensa. En voisi kuvitella, että Mozart sävelsi Requieminsa mitenkään "vasemmalla kädellä" hutaisten, tietäen miten kunnianhimoisesti hän suhtautui siihen ja miten tärkeää hänelle oli saada teos valmiiksi ennen kuolemaansa. Jos teoksessa jotain epätäydellistä on, niin korkeintaan Süssmayrin kynänjälki, joka ei kaikilta osin varmasti vastaa mestarin tasoa, etenkään niissä pätkissä, joiden luomiseen Mozart ei ehtinyt antaa hänelle juurikaan ohjeita.
 
Olen siis henkilökohtaisesti tätä mieltä, en väitä että se on absoluuttinen totuus.
 
Soittaessa on mahdotonta antautua täysipainoisesti ja yksinomaan musiikin vietäväksi, koska samoin kuin orkesterin johtamisen, sen tulee olla objektiivisesti hallittua eikä liioin vaadi taikka edellytä saatikka salli omaa subjektiivista tempautumista. Pikemminkin tuo argumenttisi suurimmasata vaikutuksesta on seurausta musiikin suhteellisesta sisällöttömyydestä ja tunneköyhyydestä soittoprosessi-tai aktin puitteissa. Itse asiassa Mozart kuivittelikin saavansa teoksen valmiiksi seuraavana vuonna kun olisi tervehtynyt vakavasta sairaudestaan perustuen käsikirjoituksen merkintään. Mutta kyllähän tosiaan käyrätorven soittaja Ramm ja oboisti Lange tai toisinpäin, mozartin ystävät Münchenin orkesterista, joka siihen aikaan oli Euroopan paras, olivat Idomeneon esityksen jälkeen mielettömän ihastuksissaan Mozartin musiikista ja totesivat etteivät koskaan ole kuulleet musiikkia, joka olisi tehnyt heihin suuremman vaikutuksen ja täytyy näin Mozart-spesialistina sanoa että kyllähän Idomeneossa taiteellisen luomistyön laatu ylittää selkeästi Requiemin tason, ainakin useimmiten; alkusoitto ja muutamat aariat ovat ovat jossain määrin soninnaisia ja musiikillisesti heikohkoja: Teoshan kuuluu ajallisesti samaan satoon ja ajanjaksoon, vuoteen 1780-1781, kuin mainitsemasi Laudate Dominum Vesperae de Confessoresta olettaisin, siis KV 339? Vesperin KV 321 Laudate Dominum on koloratuuriaaria sopraanolle jousien ja urkujen säestyksellä, teoksen musiikillisesti heikointa antia. Myös Eybler? osallistui Requiemin täydentämiseen, mutta koska katsoi olevansa kykenemätön saattamaan työn päätökseen, luovutti Konstanze Requiemin Süssmayrille, jonka käsialaa ovat ainakin Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei, muttajotka hän on säveltänyt ainakin osittain mahdollisesti Mozartin luonnosten pohjalta, jotka eivät ole säilyneet.

Soittaessa on mahdotonta antautua täysipainoisesti ja yksinomaan musiikin vietäväksi, koska samoin kuin orkesterin johtamisen, sen tulee olla objektiivisesti hallittua eikä liioin vaadi taikka edellytä saatikka salli omaa subjektiivista tempautumista. Pikemminkin tuo argumenttisi suurimmasata vaikutuksesta on seurausta musiikin suhteellisesta sisällöttömyydestä ja tunneköyhyydestä soittoprosessi-tai aktin puitteissa.
 
Ei salli omaa subjektiivista tempautumista??? Instrumentalistina olen kyllä aivan eri mieltä. Jos tuo pitäisi paikkansa, niin sellaista kuin "tulkinta" ei olisi olemassa. Jos jokainen suhtautuisi esittämäänsä musiikkiin vain objektiivisesti, niin jokainen esitys olisi tylsä ja persoonaton. Muusikon subjektiivinen suhde musiikkiin (vaikkei se aivan "tempautumiseen" asti yltäisikään) sanelee sen, miten hän kappaleen esittää. Muuten hän ei tee muuta kuin tuottaa kuuluviin paperille merkityt nuotit ja se ei ole mistään kotoisin. Eli nimenomaan musiikkia esitettäessä subjektiivinen puoli on tärkein.
 
Ja sanottakoon, että mielipiteeni Mozartin Requiemista ei siis perustu pelkästään sille kokemukselle, jonka sain sen soittamisesta, vaan olen toki kuullut ja kuunnellut teosta paljon aiemminkin, ja muodostanut mielipiteeni siitä jo silloin.

Ei salli omaa subjektiivista tempautumista??? Instrumentalistina olen kyllä aivan eri mieltä. Jos tuo pitäisi paikkansa, niin sellaista kuin "tulkinta" ei olisi olemassa. Jos jokainen suhtautuisi esittämäänsä musiikkiin vain objektiivisesti, niin jokainen esitys olisi tylsä ja persoonaton. Muusikon subjektiivinen suhde musiikkiin (vaikkei se aivan "tempautumiseen" asti yltäisikään) sanelee sen, miten hän kappaleen esittää. Muuten hän ei tee muuta kuin tuottaa kuuluviin paperille merkityt nuotit ja se ei ole mistään kotoisin. Eli nimenomaan musiikkia esitettäessä subjektiivinen puoli on tärkein.
 
Ja sanottakoon, että mielipiteeni Mozartin Requiemista ei siis perustu pelkästään sille kokemukselle, jonka sain sen soittamisesta, vaan olen toki kuullut ja kuunnellut teosta paljon aiemminkin, ja muodostanut mielipiteeni siitä jo silloin.
 
Paitsi joidenkin sellaisten säveltäjien musiikin tulkitseminen sallii mielestäni tuon nimittämäni "esittäjien oman tempautumisen", joka suorastaan vaatii tunneperäistä liioittelua, kuten Mahler, lukuunottamatta kuitenkaan esim. objektiivista wieniläisklassikkojen, barokkisäveltäjien tai neoklassikkojen jne. taidetta, joita esitettäessä tulisi pyrkiä vapautumaan kaikesta musiikkia romantisoivasta näkemyksestä, tämä koskee tietenkin ennen muuta kaikkea autenttisuusintoilua, ilman että sitä katsottaisiin 1800-luvun ruusunpunaisten silmälasien läpi.
 
Requiemin 1. osa, Introitus ja requiem aeternam, on ainoa Mozartin miltei kokonaan orkestroima sielunmessun osa, sillä jo siinä näkyy jonkun muun kuin Mozartin kynän jälki. Sitä paitsi Joseph Eyblerin ja Süssmayrin soitinnus ja tyyli on melko raskaasti kuormitettua ja instrumentointi karkeasyistä. Dies irae-osasta lähtien Mozart orkestroi valmiiksi oikeastaan vain vokaaliosuudet sekä basso continuon, joinekin harvoine viittauksine muihin instrumentteihin. Miten mielestäsi 1. osan kontrapunktinen motettityyli ja halpahintaiselta tehontavoittelulta vaikuttavat orkesterin jyrkät pisteelliset rytmit sulautuvat taiteellisesti sopusointuisaksi kokonaisuudeksi?
 
Joka tapauksessa Requiem KV 626, jättää jollakin tavoin hyvin teatraalisen ja raskassoutuisen, toisinaan liioitellun ja häiritsevän mahtipontisenkin vaikutelman, jolla Mozart on alitajuisesti pyrkinyt kompensoimaan teoksen emotionaalista tyhjyyttä. Requiemista puuttuu Mozartille ja hänen teoksilleen muutoin niin ominaista luonnollisuutta ja spontaanisuutta, ja mikäli teos ei omaisi sitä kuormittavaa raskasta ja sentimentaalista historiallista painolastia ja henkilökohtaista tragiikkaa, joka väreilee mukana emotionaalisen lisän muodostamana äänenä, joka ei kestäisi määrittämistä, se olisi tuskin lähestulkoonkaan siinä erityisasemassa, jonka se mielestäni on ansaitsemattomasti saanut Mozartin, kieltämättä jokseenkin epätasaisessa, kirkkomusiikkituotannossa.
 
Wagnerin Mozartin musiikissa näkemää "valon ja rakkauden henkeä" siitä on turha etsiä, ei häikäisevää kristallista kirkkautta tai tekstuurin läpikuultavuutta, sillä Requiemista paistaa läpi tuskin mitään muuta surun, pimeyden, epätoivon ja kuoleman henki sentimentaalisesti värittyneenä joinekin pienine valonpilkahduksineen, väsyneen säveltäjän viimeisiä ja epätoivoisia yrityksiä saneerata talouttaan tarttumalla vaikeissa olosuhteissa kaikkiin saatavilla oleviin tilauksiin ylirasituksen uhallakin terveyden ilmeiseksi vahingoksi; jälki on sitten sen mukaista.
 
Samoin 1. osan jousien 16-osakuvioiden myötäilemä sopraanosoolo te decet hymnus jättää yllättävän persoonattoman ja laimean vaikutelman, joka on hyvin harvinaista Mozartin kaltaiselle suurelle musiikkidramaatikolle.
 
Monet varhaisemmat messut, litaniat ja vesperit ovat vastaavasti skandaalimaisen ylenkatsottuja ja laiminlyötyjä Requiemin esitystiheyteen nähden, joista monet sisältävät objektiivisesti katsottuna menestyksellisempää musiikkia ilman minkään teoksen henkilökohtaisessa suosikin asemassa pitämistä ja pinttyneitä ja lukkoonlyötyjä subjektiivisia asenteita, uskomuksia ja käsityksiä, aivan kuin kysymyksessä olisivat uskonasiat eivätkä taiteen välittämät syvät tunneperäiset kokemukset.
 
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että messuista viimeistään Mozartin jo 17-vuotiaana säveltämä Missa in honorem SSmae trinitatis KV 167 on kokonaisuutena taiteellisesti Requiemia merkittävämpi saavutus ja sanottakoon, että nautin enemmän jopa Mozartin 13-vuotiaana säveltämän ns, Dominicus-messun KV 66 kuuntelemisesta Requiemia enemmän.
 
Korjaus Sulho Rannan toimittamaan Sävelten mestareita-teokseen: Uusi Baijerin, ent, Pfalzin, vaaliruhtinas Karl Theodor, totesi Idomeneon esityksen jälkeen, että koskaan aiemmin ei ollut kuullut musiikkia, joka olisi tehnyt suuremman vaikutuksen. Harjoitusten yhteydessä hän oli ilmeisesti sanonut Mozartille: En tiennytkään että noin pienessä päässä syntyy noin suuria ajatuksia.
 
Mainitsemani Münchenin oopperan hoviorkesteri oli siis tuolloin Euroopan kuulu entinen Mannheimin orkesteri kapellimestarinaan Christian Cannabich. Baijerin vaaliruhtinaan Maxilmilian III kuoltua ja sitä reuranneen Itävallan ja Preussin välisen "Baijerin perimyssodan" seurauksena kruunua tavoitellut Karl Theodor siirrätti hovinsa Mannheimista Müncheniin mukana mm. kuuluisa orkesteri. Jotta Mannheim ei olisi täysin autioitunut sinne jätettiin kansallisteatteri.

Vaikka barokin ja wieniläisklassismin ajan musiikin esittämiseen ei ollenkaan sovi romantiikan aikakaudelle tyypillinen ylisentimentaalisuus (mistä olen siis samaa mieltä), ei se suinkaan tarkoita, että barokki- ja wieniläisklassinen musiikki olisivat jotenkin tunneköyhää tai "absoluuttista" musiikkia. Liika on toki liikaa, mutta joskus tuntuu, ettei täysin objektiivinen tai kaikesta subjektiivisuudesta vapaa tulkinta tee ollenkaan oikeutta esim. Bachin musiikille.
 
No niin, olemme Requiemista selvästi niin eri mieltä, että turha siitä on kiistellä. Meillä molemmilla on oikeus mielipiteeseemme, eikä kumpikaan niistä ole väärä, koska sellaisia ei musiikista puhuttaessa ole kuin "oikea" ja "väärä". Minusta Mozartin Requiem on kaikessa synkkyydessään, surumielisyydessään, valottomuudessaan ja mahtipontisessa tuhon julistamisessaankin hieno kokonaisuus ja vaikuttava testamentti yhdeltä historian merkittävimmältä sävelnerolta. Valtaosa Mozartin tuotannosta sitä paitsi on juuri sitä iloista, huoletonta, valoisaa ja kepeätä, joten tämä teos on hurja kontrasti sille elämänkatsomukselle.
 
En minä sitä sen paremmin perustele, saati sitten mene musiikinteoreettisiin yksityiskohtiin. Myönnän, ettei kaikki Requiemissa kenties ole sävellysteknisesti joidenkin muiden teosten tasoa, mutta tällä kohdalla uskon ilmeisesti mieluummin tunteitani kuin analysointikykyäni. Tuskin suuri nero itsekään on kuolinvuoteellaan, kuumehoureissaan ja epätoivoisena teoksen valmiiksi saamisesta vatvonut joka ikistä detaljia. Miten siinä tilassa musiikki voisi olla luontevaa ja spontaania??

Vaikka barokin ja wieniläisklassismin ajan musiikin esittämiseen ei ollenkaan sovi romantiikan aikakaudelle tyypillinen ylisentimentaalisuus (mistä olen siis samaa mieltä), ei se suinkaan tarkoita, että barokki- ja wieniläisklassinen musiikki olisivat jotenkin tunneköyhää tai "absoluuttista" musiikkia. Liika on toki liikaa, mutta joskus tuntuu, ettei täysin objektiivinen tai kaikesta subjektiivisuudesta vapaa tulkinta tee ollenkaan oikeutta esim. Bachin musiikille.
 
No niin, olemme Requiemista selvästi niin eri mieltä, että turha siitä on kiistellä. Meillä molemmilla on oikeus mielipiteeseemme, eikä kumpikaan niistä ole väärä, koska sellaisia ei musiikista puhuttaessa ole kuin "oikea" ja "väärä". Minusta Mozartin Requiem on kaikessa synkkyydessään, surumielisyydessään, valottomuudessaan ja mahtipontisessa tuhon julistamisessaankin hieno kokonaisuus ja vaikuttava testamentti yhdeltä historian merkittävimmältä sävelnerolta. Valtaosa Mozartin tuotannosta sitä paitsi on juuri sitä iloista, huoletonta, valoisaa ja kepeätä, joten tämä teos on hurja kontrasti sille elämänkatsomukselle.
 
En minä sitä sen paremmin perustele, saati sitten mene musiikinteoreettisiin yksityiskohtiin. Myönnän, ettei kaikki Requiemissa kenties ole sävellysteknisesti joidenkin muiden teosten tasoa, mutta tällä kohdalla uskon ilmeisesti mieluummin tunteitani kuin analysointikykyäni. Tuskin suuri nero itsekään on kuolinvuoteellaan, kuumehoureissaan ja epätoivoisena teoksen valmiiksi saamisesta vatvonut joka ikistä detaljia. Miten siinä tilassa musiikki voisi olla luontevaa ja spontaania??
 
Käsiala on kuitenkin niin selkeää, että yhtään ainoata nuottia ei kuitenkaan olle voitu kirjoittaa makuulla. Sen sijaan Mozart lähimpine ystävineen lauloivat osia Requiemista säveltäjän ollessa vuoteenomana hänen itsensä laulaessa tenoria heikolla äänellään. Ja kuolihan hän tosiaan puhaltaen poskensa pullolleen kuin Requiemin viimeistä pasuuna-tai patarumpufinaalia esittääkseen. C-mollimessuun KV 427 sisältyy mielestäni Requiemin sävelkielen peruspessimismiä synkempiäkin sävyjä, mm. henkeäsalpaavaan Qui tolliksen 8-ääniseen polyfoniakudokseen g-mollissa taikka alun majesteettiseen Kyrie Eleisoniin, jotka koen myös verrattomattomasti edellistä syvällisempänä, kohottavampana, mutta ennen muuta järkyttävämpänä musiikkina.

Hankala uskoa, että noin hyvän maun vastaisia ihmisiä on ollut(ja ehkä on vieläkin joku) olemassa.
 
Kyllähän "When the saints" on originaalisti harras negro spiritual, jossa on vielä harvoin soitettu verse-osa.
Jos sen soittaa "originaalityylisesti" niin ei siinä ole mitään hyvän maun vastaista.

Käsiala on kuitenkin niin selkeää, että yhtään ainoata nuottia ei kuitenkaan olle voitu kirjoittaa makuulla. Sen sijaan Mozart lähimpine ystävineen lauloivat osia Requiemista säveltäjän ollessa vuoteenomana hänen itsensä laulaessa tenoria heikolla äänellään. Ja kuolihan hän tosiaan puhaltaen poskensa pullolleen kuin Requiemin viimeistä pasuuna-tai patarumpufinaalia esittääkseen. C-mollimessuun KV 427 sisältyy mielestäni Requiemin sävelkielen peruspessimismiä synkempiäkin sävyjä, mm. henkeäsalpaavaan Qui tolliksen 8-ääniseen polyfoniakudokseen g-mollissa taikka alun majesteettiseen Kyrie Eleisoniin, jotka koen myös verrattomattomasti edellistä syvällisempänä, kohottavampana ja ennen muuta järkyttävämpänä musiikkina.
 
Helkkari, lainasin vahingossa omaa tekstiäni, arvoisaa Sellistiä piti lainaamani:
 
Mozartin henkilökohtaisesta testamentista en ole niinkään tietoinen, mutta hänen musiikillisena testamenttina, jota oletan sinun tarkoittavan, taikka joutsenlauluna näkisin pikemminkin hänen pianokonserttonsa n:o 27 B-duuri KV 595, oopperan Taikahuilu, motetin Ave Verum Corpus tai jopa klarinettikonserton A-duuri, mutta joka tapauksessa minkä muun viimeisten vuosien suurimuotoisen teoksen tahansa kuin kreivi Walsegg-Stuppachin Mozartilta tilaaman Requiemin, joka ensin mainitun tarkoituksena oli esityttää omissa nimissään vaimonsa hautajaisissa tämän muistoa kunnioittaen, kuten sitten tekikin ja teoksen aitoudesta ja alkuperästä kiisteltiin vuosikymmeniä.
 
En yiedä missä määrin ylimalkaan on perusteltua ja soveliasta Requiemin kohdalla edes puhua niinkään mistään ikään kuin valmiista, täydellisestä ja reaalisesta teoksesta saatikka suuresta mestariteoksesta, pahasti keskeneräinen torso kun sattuu olemaan. Ei Schubertin (7.) e-molli/E-duuri D 729 sinfoniaakaan lasketa hänen numeroitujen sinfonioidensa joukkoon kuuluvaksi vallitsevan uuden standardointiohjekäytännön mukaan. Miksi siis myöskään Mozartin Requiemilla tulisi olla jonkinlainen erivapaus tai privilegiumi luonnosasteelle jääneiden keskeneräisten teosten standardointikäytäntöä ajatellen?
 
Eikös jo Einsteinkin todennut, että 1. osan päättävä Kyrie eleison-fuuga on oppinut kaksoisfuuga, koulumaisen virheetön ja että kukaan muu säveltäjä ei olisi tuolloin uskaltanut laskeutua niin syviin ja synkkiin harmonisiin kuiluihin. Pikemminkin mielestäni Mozartin intuitiossa, sisäisessä näkemyksessä Requiemin kohdalla olisi ollut toivomisen varaa kuin nähdä siinä sävellysteknisiä puutteita.
 
Luonnehtisin hiukan omapäisesti Requiemia kutsumalla sitä nimellä: sisäänpäinkääntynyttä sentimentaalista peruspessimististä itkuvirsimusiikkia, jonka 1. osan ja Lacrymosan (he itkevät) viulujen kevyet huokaukset on häpeilemättömästi plagioitu oopperan Don Giovanni 2, näytöksen tertsetosta, jossa Don petollisesti herättää tuskaansa valittavan Donna Elviran rakkauden henkiin, sillä Don Giovannin tuli esittämän Donna Elviran osaksi tulleen vääryyden johdosta tuskaa teeskennellen Mozartin kirjoittaessa vielä partituuriin:"Haltioituen ja ikään kuin itkien", ikään kuin sankari olisi aikonut toteuttaa seuraavalla hetkellä 3-kertaan ilmaisemansa aikeen: "mŽuccido", "Tapan itseni": Mozart joka päiväsi Requiemin, kummallista kyllä, jo etukäteen, liimasi sen alkuun merkinnän: Requiem. di me(!) W:A:Mozart mpr 792 eli omistus itselle ja vuosiluku 1792. "Mozart ei tietenkään voinut omistaa teostaan salaiselle tilaajalle, joten kenties ilmaisu di me (itselleni) on paljon vähemmän dramaattinen kuin kuolemanenteisiin uskovat haluavat ajatella". Vastaavaa toivetta "henkiinherättämisestä" Mozart lienee elätellyt omassa mielessään juuri ennen viimeistä henkäystään. Tyylikriittinen analyysi osoittaisi melkoista identtisyyttä Requiemin ja muutaman muun d-molliteoksen välillä.
 
Requiem on suurelta osaltaan teatterikielellä sanottuna aiheen huomioon ottaen ylinäyteltyä musiikkia, josta puuttuu jopa Mozartin 12-13 vuoden iässä säveltämille teoksille ominaista tuoreutta ja luonnollisuutta.

Schubertin lyyrinen offertorium Salve Regina D 676 sopraanolle ja orkesterille tai vaikkapa Schubertin syyskuun 8. päiväksi v. 1828 Wienin pyhän kolminaisuuden kirkon kellojen vihkiäisiin säveltämä "Glaube, Hoffnung und Liebe" D 954 kuorolle pianon tai puhaltimien säestyksellä. Tai miksei hänen saksalainen requieminsä, Deutsche requiem, D 621, joka noudattelee hänen yksinkertaisinta homofonista kuoro-ja kirkkomusiikkityyliään. Tätä teosta ei ilmeisesti milloinkaan ole edes levytetty.

Dimmu Borgen
 
Suosittelen biisiä buritania

Jospa lopetetaan tuo Requiem-keskustelu, se alkaa mennä saman jauhamiseksi ja etääntyä aika kauas viestiketjun alkuperäisestä aiheesta.

Pidän säkkijärven polkasta suunnattomasti, mutta en minä sitä hautajaisiini halua. Tai ehkäpä sittenkin.
 
Aivan, jos kerran vainaja nimenomaan toivoo jotain kappaletta (olkoon vaikka säkkijärven polkka), niin mielestäni on loukkaavaa, jos tämä korvataan jollain "tunnelmallisemmalla" tai "klassisemmalla" esityksellä tms..

Jospa lopetetaan tuo Requiem-keskustelu, se alkaa mennä saman jauhamiseksi ja etääntyä aika kauas viestiketjun alkuperäisestä aiheesta.

As you wish! Lopetettakoon siis keskustelu Mozartin kiistellyimmästä (mestari)teoksesta tähän. Mitä wieniläisklassiseen aikakauteen tulee olen harvemmin kuullut puhuttavan saati soitettavan Michael Haydnin Requiemia vuodelta 1771, jota Tammen Musiikkitietosanakirja ylistää "ylevyydessään mahtavaksi teokseksi", Haydnin, jonka muuten varsin sovinnaiseksi luonnehdittuna kirkkomusiikinsäveltäjänä kirjoitti peräti 32 messua ja paljon muita lyhyempiä teoksia. Mozartin 13-vuotiaana säveltämä Te Deum KV 141 on käsittääkseni melko tarkalleen nuotti nuotilta tai ainakin tahti tahdilta kopioitu tai jäljennetty Michael Haydnin vastaavasta sävellyksestä eikä siksi liene juuri mikään ihmekään, että teos on varsin monotonista ja tylsänpuoleista musiikkia.

Aivan, jos kerran vainaja nimenomaan toivoo jotain kappaletta (olkoon vaikka säkkijärven polkka), niin mielestäni on loukkaavaa, jos tämä korvataan jollain "tunnelmallisemmalla" tai "klassisemmalla" esityksellä tms..
 
Mä olen tilannut hautajaisiini jo Bachin D-molli toccata ja fuugan.
Sehän ei ole "normaalia" hautajaismusiikkia, mutta jos uskaltavat jättää soittamatta, tulen kummittelemaan.

Itse olen joskus soittanut joitain kauniin surumielisiä kehtolauluja. Tosin ne sopivat ehkä paremmin muistotilaisuuteen, kuin kirkkoon.

Mozart sävelsi Grabmusik-nimisen, mikäli nyt oikein muistan, kantaatin jo 11 vuoden ikäisenä, joka saattaisi sävellyksenä hyvinkin sopia hautajaisten yhteyteen soitettavaksi. Jotakin tällaista tarkoitusta varten lienee alunalkaen luultavasti syntynytkin eli piinaviikolle v. 1767.
 
Kantaatin syntyhistoriaan liittyy tarina siitä kuinka arkkipiispa Schrattenbach sulki nuoren Wolfgangin nuottipaperin, kynän ja oratoriotekstin kanssa eristyksiin viikoksi, koska epäili jonkun muun (Leopoldin?),todellisuudessa säveltäneen Mozartin nimiin aiemmin merkityt teokset.

Me soitetaan semmosta kamariorkas ku Ombra mai fu
-oopperasta Xerxes ja se on G.F.Händelin.

Itse oon soittanu hautajaisissa viululla ainakin Ave marian ja Händelin Largon. Albinonin Adagio saa kyllä kyyneleet aina silmiin..

Itse oon soittanu hautajaisissa viululla ainakin Ave marian ja Händelin Largon. Albinonin Adagio saa kyllä kyyneleet aina silmiin..
 
Onko tässä Ave Mariassa kysymys mahd. Gounod`n sovituksesta Bachin preludista vai Schubertin liedistä. Lukuisia muitakin vaihtoehtoja varmasti löytyy mm. Mozartin eräs 3-ääninen kaanon KV viisisataaviisikymmentäjotain, mutta sitä lienee viululla vähän hankala soitaa, arvelisin.

Jep. Ave Maria -niminen sävellys löytynee noin tuhannelta säveltäjältä. Pieni tarkennus ei tosiaan olisi pahitteeksi, ellet sitten aina ennen keikkaa vasta valitse, kenen Ave Marian kulloinkin soitat... =)