Klassinen ›

Oikeastaan toivoisin, että vanhemmat olisivat työntäneet sinne musiikkikoulun pääsykokeisiin jo silloin viisivuotiaana. Eivät ne silloin sitä ymmärtäneet ja nykyään harmittelevat hölmöyttään. Seurauksena se, että perustasoa tahkotaan nyt aikuispuolella (vanha kettu ei opi helposti uusia temppuja!)
 
Joo, toivoin n. viisivuotiaana viulua joululahjaksi ja sain vain palapelin, jossa kissa istuu viulukotelossa. Reilua. Muskarissakin osoitin lahjakkuutta musiikkiin säveltämällä ja esittämällä ensimmäisen biisini "Muskarissa on tylsää". Juuri tuon ikäisenä olin kateellinen naapurin Villelle, joka oli jo kanteleryhmässä, minä vaan pienien ryhmässä. Kateus eikun vain kasvoi kun Ville sai sellon ja alkoi soittaa sitä.
 
Nyt ollaan kumpikin musiikkilukiossa, Ville soittaa selloa vieläkin (3/3 suoritettu äsken) ja minä kontrabassoa (2/3 toivottavasti vihdoin) Eli voi sitä vanhanakin oppia, vaikka aloitti 8 vuotta myöhemmin, jos vaan tyhmyyttä ja tahtoa riittää.
 
Olen edelleen katkera.

Markus Kajo kertoi joskus tästä jotain hienoa, jonka idea oli suunnilleen:
Lähes jokainen maailman ihminen on joskus lapsuudessaan käynyt pianotunneilla, vaikkei olisi koskaan pianon soittamisesta kiinnostunutkaan.
Tämä johtuu useimmiten vanhempien painostuksesta.
Vanhemmatkin ovat joskus lapsuudessaan käyneet pianotunneilla.
Heilläkään ei välttämättä ollut riittänyt innostusta pianoläksyjen kunnolla harjoittelemiseen, joten eipä heistäkään näin ollen koskaan oikein hyviä pianisteja tullutkaan.
Tästä heille jäi kuitenkin trauma, mieleen täyttämätön aukko.
Kun lapsen vanhemmat kohtaavat toisensa, menevät naimisiin ja saavat lapsen, laittavat he lapsensa pianotunneille paikkaamaan tätä aukkoa.
Lapsellakaan ei välttämättä siis riitä innostusta pianon soittamiseen, ja aikuistuttuaan ja oman lapsen saatuaan laittaa hän tämänkin pianotunneille.
Tämä kierre ei tietenkään jatku vain eteenpäin, vaan myös ties kuinka kauas taaksepäin.
Lopulta törmäämme itse Aatamiin ja Eevaan.
Ja mitäs kautta he sitten ovatkaan pianotunneille päätyneet? Hmm..:)

Mut pakotettiin pianotunneille.
Se oli sellainen hirvitys, että en kuitenkaan halunnut lasteni sellaista kokevan.
 
Meillä on kuitenkin piano ja kun soittelin, halusivat myös soitella ja molemmat halusivat itse pianotunneille.
Kävivät muutaman vuoden, poika vaihtoi soitinta, mutta palasi takaisin ja on nyt puoliammattilainen.
Tyttökin lopetti pianonsoiton, mutta jatkaa muuten aktiivisena musiikinharrastajana, laulaa erilaisissa jengeissä.
 
Eli kummallekin oli tarjolla, mutta ei mitään pakotetta, ainoa mitä painostin, että jos tunneilla käy, pitää vähän läksyjäkin opetella, mutta lopettaa saa milloin tahansa.

No ei mua varsinaisesti pakotettu. Kysyttiin, mitä soitinta haluisin soittaa ja kun sähkökitaraa ei saanut vielä niin nuorena niin se oli sitten piano.
 
Mutta, siinä vaiheessa kun mulla alko se marina että 'en halua mennä soittotunnille, siellä on ihan tyhmää, haluan lopettaa soittamisen', siinä vaiheessa sanottiin että kyllä sää nyt menet sinne soittotunnille etkä sää mitään lopeta.
 
Ja niistä olen lähinnä kiitollinen, soitto kun jatkuu vieläkin. Onneksi eivät vanhemmat antaneet lopettaa.

Pahus kun mua ei pistetty pienenä soittotunneille. :(
 
!
Onko nyt hyvä?!

Ei siitä pakottamisesta mitään hyötyä ole. Ratkaiseva tekijä on se, onko ihmisotuksella kiinnostusta musiikkiin. Jos sitä on, ei tarvitse kuin löytää maikka, joka pystyy tukemaan kiinnostusta ja ohjaamaan eteenpäin - eli ei laiteta reggaediggaria soittamaan humppaa tai Mozartia.

Minua vanhemmat eivät pakottaneet pianon soittoon millään muotoa, pikemminkin potkivat persuksille silloin, kun itku kurkussa harjoittelin/en harjoitellut. Joskus teiniangstissani meinasin hakea lekan ja vähän viritellä pianoani, mutta onneksi isä esti toiminnallaan senkin vinkeen.
 
Enemmän motivaatiotani söi myöhempien aikojen opettajani, joka vaati minulta suoraan sanottuna aivan vitun paljon enemmän kuin mihin pystyin tuolloin. Siksi kai jätinkin soittamisen. Toisinaan kaduttaa, mutta ei mulla tällä hetkellä olisi aikaa soittamiselle.

Minua vanhemmat eivät pakottaneet pianon soittoon millään muotoa, pikemminkin potkivat persuksille silloin, kun itku kurkussa harjoittelin/en harjoitellut. Joskus teiniangstissani meinasin hakea lekan ja vähän viritellä pianoani, mutta onneksi isä esti toiminnallaan senkin vinkeen.
 
Enemmän motivaatiotani söi myöhempien aikojen opettajani, joka vaati minulta suoraan sanottuna aivan vitun paljon enemmän kuin mihin pystyin tuolloin. Siksi kai jätinkin soittamisen. Toisinaan kaduttaa, mutta ei mulla tällä hetkellä olisi aikaa soittamiselle.
 
Mä olen onneks alottanut niin pienenä, että opettajat eivät ole mielipiteitään sanoneet mulle vaan vanhemmilleni.. Myöhemmin nimittäin olen saanut kuulla, että ensimmäinen opettaja sanoi samaa kuin musiikkiopistolla sanoivat pääsykokeiden, 1/3:n ja 2/3:n jälkeen äidilleni: 'Ei tästä pojasta pianistia tule, ei tästä koskaan tule tarpeeksi taitavaa teknisesti soittamaan vaikeampia kappaleita'
 
No, onneksi minulle ei kerrottu, 3/3:n jälkeen nimittäin opettajillakin muuttui ääni kellossa. Ensimmäinen opettajakin sanoi minulle, ettei koskaan niiden ensimmäisien vuosien jälkeen olisi uskonut että pystyisin soittamaan tällä tasolla..
 
Mutta pianoa tuskin enää soittaisin, ellen 2/3:n jälkeen olisi saanut sivuaineeksi sähkökitaraa. Tämän vissiin opettajatkin älysivät, sillä Äänekosken kaupungin leikattua musaopiston kuluja olin yksi niistä kolmesta oppilaasta, joka sai pitää sivuaineen.
Hyvää vastapainoa wieniläisklassismin soittelulle, vetää heviä säröllä.. Mutta sitten kun tuolla pop/jazz -puolella olen kitaraa soitellut, olen siellä päätynyt myös bändeihin soittelemaan koskettimia, siitä on ollut selvä hyöty pianonsoitossakin.

Aloitin 5-vuotiaana pianonsoiton intoa tihkuen. Sitten myöhemmin noin 10-vuotiaana itkin joka kerta mentäessäni konservatorioon. Teoria-tunnit oliva täyttä helvettiä. Äiti ei pakottanut harjoittelemaan, mutta ei kuitenkaan antanut mun lopettaa soittamisen. 10-14 vuotiaana kävin kiltisti konservatoriossa vaikka en siitä pitänyt. 15-vuotiaana heräsin ikään kuin koomasta ja tajusin kuinka hienoa musiikki on! Oikeastaan se tapahtui siksi, koska pianonsoitonopettajani vaihtui. Opettajaksi sain kannustavan ihmisen joka antoi uutta näkökulmaa kaikelle! Aloin harjoitella tuntikausia päivässä ja nyt vuotta myöhemmin panostan niin paljon musiikkiin, että tavoitteena ois päästä Sibelius-Akatemian musiikkikasvatukseen..
Tuntuu aivan hirveältä ajatella että meinasin lopettaa pienempänä, ja kiitän ikuisesti äitiä että ei antanut mun tehdä sitä!
Vanhempien kannustus on tärkeetä, mutta se ei todellakaan saa mennä överiksi! Jos on vanhempien asettama harjoittelupakko motivaatio menee nollaan, se on selvä..

Aloitin 5-vuotiaana pianonsoiton intoa tihkuen. Sitten myöhemmin noin 10-vuotiaana itkin joka kerta mentäessäni konservatorioon. Teoria-tunnit oliva täyttä helvettiä. Äiti ei pakottanut harjoittelemaan, mutta ei kuitenkaan antanut mun lopettaa soittamisen. 10-14 vuotiaana kävin kiltisti konservatoriossa vaikka en siitä pitänyt. 15-vuotiaana heräsin ikään kuin koomasta ja tajusin kuinka hienoa musiikki on! Oikeastaan se tapahtui siksi, koska pianonsoitonopettajani vaihtui. Opettajaksi sain kannustavan ihmisen joka antoi uutta näkökulmaa kaikelle! Aloin harjoitella tuntikausia päivässä ja nyt vuotta myöhemmin panostan niin paljon musiikkiin, että tavoitteena ois päästä Sibelius-Akatemian musiikkikasvatukseen..
Tuntuu aivan hirveältä ajatella että meinasin lopettaa pienempänä, ja kiitän ikuisesti äitiä että ei antanut mun tehdä sitä!
Vanhempien kannustus on tärkeetä, mutta se ei todellakaan saa mennä överiksi! Jos on vanhempien asettama harjoittelupakko motivaatio menee nollaan, se on selvä..
 
Itselläni vähän samantapainen tilanne. Opettaja vaihtui kun olin 14-vuotias, ja siinä sitten innostuin pianonsoitosta. Sitä ennen se oli ollut lähes pakkopullaa, ja meinasin monta kertaa lopettaa. Onneksi en tullut siihen päätökseen.

Itselläni vähän samantapainen tilanne. Opettaja vaihtui kun olin 14-vuotias, ja siinä sitten innostuin pianonsoitosta. Sitä ennen se oli ollut lähes pakkopullaa, ja meinasin monta kertaa lopettaa. Onneksi en tullut siihen päätökseen.
 
Itselläni meni niin päin, että meinasin lopettaa kun opettaja vaihtui. Se oli niin mukava.

Mulla taas aivan päinvastoin. Vanhempani eivät ole lainkaan kiinnostuneita musiikista..ainakaan minun esittämästä. Veljeni pistettiin pienenä laulutunneille, ja oltiin niin ihastuneita hänen äänestään. Kukaan ei muhun koskaan kiinnittänyt huomiota.
Halusin sitten 10 vuotiaana pianotunneille, ja olin siellä vuoden. Mutta kesäloman jälkeen sekin lopahti, kun kukaan ei kannustanut jatkamaan. 17 vuotiaana innostuin laulamisesta ja hakeuduin laulutunneille. Nekin sain maksaa itse, eikä kukaan tullut kuuntelemaan konsertteja. Kotona vaan v...uiltiin laulamisestani. Tosi kannustavaa!
Laulua en kuitenkaan lopettanut, vaan nyt lauleskelen konsalla, musiikkiopistossa tosin, kun taidot eivät riitä vielä pidemmälle. Samalla teen teorioita. Olen kyllä sen verran päättänyt, etten vanhemmilleni mitään koskaan laula!

Ala-asteella oli pakko opetella soittamaan nokkahuilua. Musiikinopettajakin oli täysi hirviö. Ämmä säesti polkuharmonilla ja piti soittaa jotain Fur Eliseä. Jäi niin kauheat traumat että mieleni tekisi ydinpommittaa kaikki maailman nokkahuilutehtaat.
 
Koska olen näin traumaattinen lapsi, soitan rumpuja. Niihin on kiva purkaa nokkahuilupatoutumia.

Ala-asteella oli pakko opetella soittamaan nokkahuilua. Musiikinopettajakin oli täysi hirviö. Ämmä säesti polkuharmonilla ja piti soittaa jotain Fur Eliseä. Jäi niin kauheat traumat että mieleni tekisi ydinpommittaa kaikki maailman nokkahuilutehtaat.
 
Koska olen näin traumaattinen lapsi, soitan rumpuja. Niihin on kiva purkaa nokkahuilupatoutumia.
 
Toi ala-asteen nokkahuilufiksaatio oli kyllä aika kauheeta. Monenkohan orastavan musiikinharrastajan motivaatio sillä onnistuttiin tuhoamaan..? Luokalla ei kumminkaan keskimäärin ollut kovin monta, jotka siitä pelistä onnistuivat jotenkin siedettävän äänen saamaan, joten ne yhteissoittotuokiot olivat kaikkea muuta kuin musiikista nauttimista. Onneksi siitä perinteestä ollaan taidettu nyttemmin luopua.

Toi ala-asteen nokkahuilufiksaatio oli kyllä aika kauheeta. Monenkohan orastavan musiikinharrastajan motivaatio sillä onnistuttiin tuhoamaan..? Luokalla ei kumminkaan keskimäärin ollut kovin monta, jotka siitä pelistä onnistuivat jotenkin siedettävän äänen saamaan, joten ne yhteissoittotuokiot olivat kaikkea muuta kuin musiikista nauttimista. Onneksi siitä perinteestä ollaan taidettu nyttemmin luopua.
 
Ei tuossa oo mitään järkeä, varsinkin mitä oon kuullut että nimenomaan esim. puhallinsoittajat ei saa noista kunnon ääntä. Jos on jo oppinut miten soittimesta saa äänen ja sitten tuo nokkahuilu toimiikin täysin eri tavalla niin... Poikakaverin veljet ei koskaan osanneet noita koneita soittaa (luokan huonoimpia) ja nyt on kumpikin ammattilaisia.

Toi ala-asteen nokkahuilufiksaatio oli kyllä aika kauheeta.
 
Hah hah. Niin oli ;)
 
Ohessa suora lainaus kuvauksestani:
 
Poimin saksofonin kaksi vuotta sitten pitkällisen haikailun jälkeen ja haalittuani kokoon riittävästi rahaa. Sitä ennen karmeita soittokokemuksia muovisesta nokkahuilusta ala-asteella.
 
Ei onneksi vienyt kokonaan kiinnostusta soittamiseen, mutta lykkäsi sitä kyllä aika kauas tulevaisuuteen :)

Mut pakotettiin joskus 4-vuotiaana alottamaan pianonsoitto ja aloin pitämään siit vast muutama vuos sitten ku löys Debussyn :)

Onneksi siitä perinteestä ollaan taidettu nyttemmin luopua.
 
No kyllä mina ainakin pari vuotta sitten jouduin sitä vielä soittelemaan... prkl!

8:n vanhana pakotettiin viulun varteen ja se oli yhtä tuskaa koko paletti. Inhosin opettajaa ja sekään ei varmaan digannut meikäläisestä. Kitara taas oli toistakymmentä vanhana erittäin mieluinen tuttavuus.

Tokalla luokalla alotin musiikkikoulussa pianon soiton, opettajasta en tykännyt eikä muutenkaan ollu mun soitin. En heti uskaltanu vanhemmille sanoa että en tykkää nii sinnittelin vähän aikaan mutta eiköhän neki sitte jo huomannu että ei oo ton soitin ;) ei vaan, taisin mä vähä jotai marista siitä opettajasta, sitte peruutettiin pianotunnit. Mutta tosiaankaan en ole koskaan joutunut verenmaku suussa soittamaan. Ite olin innokkaasti pyrkimässä musiikkiopistoon muutaman vuoden pianonsoiton lopettamisen jälkeen ja soittimenkin sain iha ite valita ;).
 
Tiiän kyllä yhden perheen jossa rusinoilla houkuteltiin soittotunnille :D.. toisaalta on niiltä tullu sitte kyllä myöhemmin levyjä ja ovat musiikin alalle suuntautuneet, mutta oma mielipide on että ketään ei saa kyllä pakottaa.
Harrastuksen pitää olla mieluista ja semmosta josta oikeesti on innoissaan.
Eihän pienet lapsetkaan kaikesta tykkää.
 
Ite en ole kyllä katunu hetkeäkään että musiikkiharrastuksen alotin. On se vaan niin mahtavaa. (: