Klassinen ›

velipesonen: Alright, sikäli kun puhutaan Sibeliuksen muotorakenteista, ne ovat minusta pitkästyttäviä eli mielenkiinnottomia
Minusta ei, etenkin verrattuna esim R.Straussiin joka on minun mielestäni niin puuduttavaa kuin voi olla. R.Strauss on mielestäni pahimpia pronssipääepäjumalia jota palvotaan mm. siksi että on puhunut saksaa ja säveltänyt pitkiä teoksia.

Tietääkseni on sangen muodikasta myös olla pitämättä Richard Straussista, koska Stravinskikaan ei pitänyt.

velipesonen: Tietääkseni on sangen muodikasta myös olla pitämättä Richard Straussista, koska Stravinskikaan ei pitänyt.
 
No älä nyt jo viiti, naurettavaa.

damn u: No älä nyt jo viiti, naurettavaa.
 
Korjatkaa jos olen väärässä, nähdäkseni 1900-luvun jälkipuoliskon musiikkielämässä kaksi suurinta mielipidejohtajaa (arvojohtajaa) olivat Igor Stravinski ja Pierre Boulez. Toki Straussista voi olla pitämättä ihan ominkin avuin.
 
Stravinski herjaa R.Straussia aivan erityisen myrkyllisin sanankääntein esim. Robert Craftin kirjassa.

Joo, mutta voi silti olla pitämättä Straussista ihan omin aivoin.
Vielä tämän vuosituhannen puolella muutamat muodikkaat nuoren polven säveltäjät puhuivat
minulle ihan selvinpäin Straussista ylistävään sävyyn.
Samoin monet opettajat Töölönkadulla.

damn u: Vielä tämän vuosituhannen puolella muutamat muodikkaat nuoren polven säveltäjät puhuivat minulle ihan selvinpäin Straussista ylistävään sävyyn.
Samoin monet opettajat Töölönkadulla.
 
Oikein hauska kuulla. Sama se minulle on mistä ihmiset pitävät, mutta näillä asioilla on tapana olla myös poliittisia ulottuvuuksia.

velipesonen: Alright, sikäli kun puhutaan Sibeliuksen muotorakenteista, ne ovat minusta pitkästyttäviä eli mielenkiinnottomia. Sopii verrata muutamiin aikalaisiinsa joita ovat esim. R.Strauss (s. 1864), Nielsen (1865) ja Debussy (1862). Jos nämä muotorakenteet kehkeytyvät hänen omaperäisestä melodisen materiaalin käsittelytavastaan, kuten olen ymmärtänyt, siihen omaperäisyyteen ei jää paljon muuta sisältöä kuin omaperäisyys itse.
 
Omaperäisyys itsessään ei oikein riitä herättelemään mielenkiintoa muunlaisessa kuin omnipotentissa, itseriittoisessa ympäristössä.
 
Toi on nyt sun omaa mielipidettä, että Sibeliuksen omaperäisyys ei ole millään tavalla merkittävää sorttia. Sulla on mielipiteeseesi täysi oikeus, mutta ei sen perusteella pitäisi mennä vetämään kovin tieteellisiä hypoteeseja. Tietenkin on totta ettei omaperäisyys itseisarvona ole kovin kiinnostavaa. Mutta onhan Sibelius nyt kuitenkin noteerattu muuallakin kuin Suomessa, eikä nyt varmaan pelkästään niiden ihailijoiden toimesta.
 
Näkemykseni on, että Suomi on varsinkin muutamana vuosikymmenenä II maailmansodan jälkeen pakottautunut turhan itseriittoiseen tilaan. Tälle on olemassa historiallisia ja väestöbiologisia selityksiä. Ilmapiirin avautuminen ja vapautuminen 1980-luvulta alkaen ei käsittääkseni riitä muuttamaan miksikään Sibeliuksen suggeroimaa, tai vaihtoehtoisesti hänen avullaan suggeroitua, kansallista musiikkikulttuuria.
 
Joo, historiallisista syistä Sibeliuksen painoarvo on varmasti saanut vähän vääristyneitäkin mittasuhteita, ja hänen näkemisensä suorastaan kansallisena sankarina sotien ja itsenäistymisen jälkeen varmasti on vaikuttanut varhaisiin tutkimuksiinkin, etenkin kotimaisiin. Mutta en mä nyt millään jaksa uskoa että se edelleen, 2010-luvulla, värittäisi kovin dominoivasti sitä keskustelua mitä Sibeliuksesta nykyään käydään, tai hänen analyyttistä tutkimustaan. On niistä ajoista nyt kuitenkin kohta 100 vuotta.

Käsittääkseni tutkimus etenee siten, että tutkijalla tai tutkimusryhmällä on hypoteesi, joka sitten verifioituu tai falsifioituu. Näin siis yksinkertaisesti. Mistä hypoteesit tulevat? Niitä syntyy yleensä asiaan paneutuneiden henkilöiden aivoissa. Heistä alkaa näyttää joltain ja he löytävät ilmiölle hyvässä lykyssä tieteellisen selityksen.
 
Mitä olennaista eroa on sillä, että tutkijan päässä syttyy ajatus että säveltäjän X tuotannossa on rakenne Y, ja sillä, että hän haettuaan teoreettista kantopintaa analysoinnin jälkeen osoittaa, että säveltäjän X tuotannossa on rakenne Y? Minusta ei muuta kuin että hän puhuu suulla suuremmalla sillä kertaa kun tulos on kirjoissa ja kansissa.
 
Mistä tutkija hakee teoreettisen pohjansa kun on kyse humanistisesta tutkimuksesta kuten musiikkitieteestä? Vanhempien, mielellään ja usein pakosti laitoksen johdon hyväksymien tutkimustulosten ja laajempien teorioiden joukosta. Ei suinkaan siitä mikä olisi ns. totta. Hän voi etsiä teoreettista pohjaa myös kiistanalaisemmasta suunnasta, mutta se ei korreloi totuuden kanssa mitenkään.
 
Kun musiikkitiede ei useinkaan ole tekemisissä ns. luonnontieteellisen totuuden kanssa, ei se usein ole tiedettäkään. Onko tässä kohtaa enää kummallista, jos tutkimuksen hypoteesi valikoituukin jonkin muun kuin tutkijan sisäisen ahaa-elämyksen perusteella? Ei ole kummallista eikä epätavallistakaan, taitaa olla varsin tavallista. Onko silloin myös mahdollista, että hypoteesiksi valitaan jokin epähypoteesi, joka määräytyy luonteeltaan viime kädessä poliittisen tarkoituksen perusteella? Kyllä se on täysin mahdollista, vieläpä uskoakseni varsin tavallista.
 
Koska humanisti ei, toisin kuin luonnontieteilijä, tavoittele totuutta muutenkaan, hänen täytyy tavoitella kollegoiden tai edes joidenkuiden heistä arvostusta. Avainkysymykseksi nousee usein ns. diskurssin hallinta eli suomeksi alanmukainen kielipeli ja sen toteuttaminen. Kirjallisen representaation adekvaatti sofistikoituneisuus, arvon skribentit.
 
On siis yhtä tyhjän kanssa mikä dominoi tutkimusta ja mikä ei, koska tutkimus on usein yhtä tyhjän kanssa, usein peräti vahingollista jos on kyse poststrukturalistisesta diskurssianalyysista. Väitteeni on koko ajan ollut, että sibeliaanisuus tai sibelianismi dominoi suomalaista musiikkielämää, eikä niinkään että jokin klikki kangistaa Sibelius-keskustelua tai tutkimusta.

velipesonen: Väitteeni on koko ajan ollut, että sibeliaanisuus tai sibelianismi dominoi suomalaista musiikkielämää, eikä niinkään että jokin klikki kangistaa Sibelius-keskustelua tai tutkimusta.
 
OK. Sibeliusta kuitenkin VOI analysoida samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin säveltäjää, myös ilman ennakkoasenteita. Jopa Suomessa. Vaikka sibelianismi kuinka dominoisi suomalaista musiikkielämää, ei kaikkea säveltäjästä lausuttua voi laittaa sen piikkiin. Se on yleistämistä ja aliarvioimista.

velipesonen: Oikein hauska kuulla. Sama se minulle on mistä ihmiset pitävät, mutta näillä asioilla on tapana olla myös poliittisia ulottuvuuksia.
 
Kyllä, ehdottomasti! Mitähän R.Straussista ajateltaisiin jos hän olisi suomalainen, ruotsalainen tai amerikkalainen säveltäjä?

sellisti: No, esim. Tapani Länsiö kirjoittaa näin: "Viimeistään 1900-luvun loppupuolella Sibelius on teemojen ja tekstuurien transformaatioon perustuvan muotokielensä ansiosta ymmärretty yhdeksi vuosisadan edistyksellisimmistä ja omaleimaisimmista säveltäjistä."
 
Enhän minä mitään tiedä, kunhan olen mennyt uskomaan viisaampiani. Mutta ole ihmeessä eri mieltä.
 

 
Eiköhän ennen kaikkea ole kyse vaan ihan kuulijan korvasta ja sen omista ihanteista. Jos niitä ovat sulle mm. Mozart, Schubert ja Delius niin en ihmettele jos koet Sibeliuksen raskaana ja paksuna.
 

 
Kysy jostain muualta. Täältä käsin asialle lienee vaikea tehdä mitään.
 
Sibben musiikin suurin heikkous on sen kyvyttömyydessä vaikuttaa tahtoon, affekteihin ja intohimoihin samalla välittömyydellä kuin sentään monien hänen aikalaistensa kompositoiden yhtenäiseen sisäiseen orgaaniseen näkyyn perustuvista tuotteista ilmenee ja kuvastuu kompleksisessa myöhäisromanttisen tonaalisen kromaattisen kielen mestarillisessa ja suvereenissa käsittelyssä jota sibbe ei osannut tai halunnut milloinkaan käyttää vaikkakin tapiolan amatöörimäieltä vaikuttava mitätön mptiivi saakin merkityksensä sen toisiinaan kokosävelisen, kromaattisen tai diatonisen habituksen transformaatioista, ku esim melartin rakentaa pitkälinjaisia kiinteästi laulavia temaattisia kaarroksia, jännitteitä ja niiden laukeamisia miloin hän ei käytä impressionistista muotokieltä jossa ei ole värisoinnun itsearvoisuudessa purkauspakkoa perussointukulkuihin kun sointuja ei käsitetty funktionaalisen harmoniaopin mukaan vai veikö mututuntuma harhapoluille sointuanalyysissäni hätäisesti rakennettuna hypoteesina.
 
En kiistä etteikö schubert, delius ja mozart olisi olleet kuten haydnkijn mutta melatin on pukinmäen suurmies ja sinfonisen arkkitehtonisen muotokielen täyudellisimpiä iklmentymiä suomessa joka omaa valtavaisan temaattisen skaalan ja polystylistikkona häsittämättömän runsaat keinovarat lhehkuvasta ja sydäntäpolttavasta lyyrillisyydestä riipaiseviin sielullisiin ekspressiivisiin kaipuun ja romanttisen intohimon soinnukkaisiin kieliin ja toisaalta voimakkaasn dramaattiseen ilmeitykseen polyfonisen kielen taidokkudesta puhumatta yhdistäessään koodassa kontrapunktisena taidonnäytteenä peräti 4 teemaa tihenmnettynä tai harvennettuna saa minut kiemurtelemaan hedonistisesta nautinnosta sinbe haaleaan sävytykseen ja sisäänpäinkääntyneeseen simppeliin modaalisuuteen verrattuna nauttiessani mitä moniaineksisimmasta melartinin 2. sinfoniasta mutta stenhammar osoittautuu fuugasäveltäjänä pohjolan aatelisiin 2. sinfonian finaalissa jota edes melatin 5. ei välttämättä ylitä mutta myös heikki aaltonen päättää hiroshima sinfonian fuugaan.
 
pieneksi kansakunnaksi meillä on hyvistä säveltäjistä runsauden pulaa jotka kukin omaavat persoonallisen omaleimaiseksi hiotuneen sävelkielen joka avaa aina uusia ovia tutkimattomaan sielumaailmaan ja siksi jonkun yhden kansalliseksi symboliksi nostetun säveltäjän kritiikitön palvonta on röyhkeää ja moraalisestikin väärin. järkyttävää että jopa ammattilaiset joilta edellyttäisi objektiivisuutta kulkevat laput silmillä ja harovat ilmaa sibben hahmon tavoittaakseen ollessaan sokeita koko muulle kulttuuriomaisuudelle joka homehtuu arkistojen kätköissä.

megatherium: Sibben musiikin suurin heikkous opn sen kyvyttömyydessä vaikuttaa tahtoon, affekteihin ja intohimoihin samalla välittömyydellä kuin sentään monien hänen aikalaistensa kompositoiden musiikillisista näyistä
 
Ja tämäkö ei ole kuuntelijasta kiinni..?

sellisti: Ja tämäkö ei ole kuuntelijasta kiinni..?
 
Kyllähän se periatteessa on niin että musiikin herättämä tunne, toisaalta subjektiivisempana toisaalta objektiivisempana kokemuksena on kuulijan asia joka vaihtelee kuuntelukerrasta toiseen. mutta tuntu käsittämättömältä etteä sibben musikin aikaansaana vaiktus tai senn puute eroaa niin paljon muiden saman aikakauden säveltäjien vaikutuksesta

Kuka katsoi Yle Teeman Suomalaiset sävelet -dokumentin äskettäin?
 
Siinä oli jakso suurin piirtein nimellä "Kansallisromantiikka - Säveltäjät Sibeliuksen varjossa"
 
Katsoin itse ohjelman ja sillä oli minuun vaikutus: Herätti lisämielenkiintoa Sibeliuksen ulkopuolelle suomalaisessa taidemusiikinhistoriassa!
 
Samalla se vahvisti velipesosen väitettä/faktaa siitä, että Siba dominoi tällä hetkellä suomalaista musiikkihistoriaa. Toisaalta tuli fiilis, että viulukonsertto on merkittävimpiä konserttoja ikinä, ja se taitaa olla lähes faktaa. Se on Sibeliuksen paras sävellys, IRO (in right opinion).
 
Sitten tämän keskustelun aiempiin käänteisiin. Viime aikoina olen oivaltanut tarkemmin sitä, miksi velipesonen arvostaa niin paljon Paul McCartneya. Kun tarkastelee sointuja ja melodioita, nousee Paul tällä hetkellä popsäveltäjistä Brian Wilsonin ylitsekin listoillani - tämä siitäkin huolimatta että B. Wilson (toisin kuin Paul) hallitsi melko laajoillekin kamarimusiikkikokoonpanoille orkestroimisen säveltämisen.
 
Paul oli yksinkertaisesti ja kiistämättä suuri melodikko, mutta then again... velipesonen nosti McCartneyn yli Mozartin ja Schubertin listallaan, mistä moni saisi agressiivisen kohtauksen.
 
Onko oikeasti sinusta Paul parempi säveltäjä kuin Wolfgang? :=)

JET: Onko oikeasti sinusta Paul parempi säveltäjä kuin Wolfgang? :=)
 
Kyllähän Paulin Liverpool Oratorio aina Mozartin oopperat hakkaa...

JET: Onko oikeasti sinusta Paul parempi säveltäjä kuin Wolfgang? :=)
 
Vihoviimeisen sanan asiassa voin sanoa sitten kun olen kuunnellut sillä korvalla kummankin koko tuotannon. En ole kuunnellut aivan kokonaan edes McCartneyn levytettyä tuotantoa Amadé Mozartista nyt puhumattakaan.
 
Minä arvostan kansanmusiikin muotorakenteita ja sointuajattelua ja muutenkin kansanomaisen musiikin suunnatonta arvokkuutta (silloin kun sitä on). Etnoksen puolesta Liverpool sijoittuu kolmen maan, Englannin, Walesin ja Irlannin, risteykseen. Irlanti on musiikin suurvalta ja näkyy ja kuuluu kaupungissa erittäin vahvasti. McCartneyn molemmat vanhemmat olivat irlantilaista sukua. Hänen isänsä oli puoliammattaimainen jazz- ja viihdemuusikko sekä multi-instrumentalisti kuten poikansakin. Lapsena McCartney oppi soittamaan useaa soitinta. Hänen isänsä oli anglikaani ja äitinsä katolinen, molempien riitusten sakraalimusiikki iskostui hänen päähänsä.
 
McCartneyn parhaita tekemisiä leimaa arkaainen arvokkuus, äärimmäinen melodinen viehkeys ja kekseliäisyys, bassolinjojen huikea omailmeisyys ja melodinen elastisuus ja kaikki nimenomaan ei-idiomaattisessa, ennalta-arvaamattomassa muodossa, jonka lähde saattaa olla irlantilaisessa musiikissa, en ole varma. Ainakin se on massiivisessa henkilökohtaisessa lahjakkuudessa.
 
Olisin halukas väittämään että näistä kahdesta Mozart eteni enemmän "by the book", vaikka tällainen vertailu vähän hankalaa onkin kun välissä on kaksi sataa vuotta. McCartneyn musiikki juuri olemuksellaan viestii elävän kekseliäisyyden voittoa pelkästä nokkeluudesta. Olemuksellaan eikä julistuksellaan.
 
Kyllä minä pidän McCarneya Mozartia parempana säveltäjänä, vaikka esimerkiksi edellä mainittu oratorio onkin raskassoutuinen ja sijaitsee sellaisella musiikillisen ilmaisun alueella joka ei McCartneylta taitu kaikkein parhaiten. Lisäksi olisin varovaisesti sitä mieltä, ettei Mozartin tunne ole täysin aito.

Mozartin 67. sinfonian (g-molli) ensimmäinen osa tai finaali eivät ole aitoa tunnetta? Lisään tähän romanttisen tosiasian: Mozart sävelsi teoksen tyttärensä kuoltua. Tai jos ei Grand Partitan tunne esim. Adagiossa ole aitoa, niin olen käsittänyt jotain väärin.
 
Kirjoitit hienosti mielipiteesi, silti - kuten arvaat - kaipaan perusteluja viimeiselle. Mozart sävelsi jo 8-vuotiaana tekemäänsä sinfoniadebyyttiin koskettavaa musiikkia, jossa ei ole mitään teeskentelevää. Viimeisen pianokonserton "viisaudeksi" nimitetty herkkä ja valtavan emotionaalinen lataus on tuotettu vähäeleisesti pienellä orkesterilla ja sisältää kohtia, joita vain elämää kokenut, kärsinyt ja iloinnut voi ymmärtää.
 
Vielä yksi esimerkki: viulukonsertto 3, kaikki osat. Ensimmäisessä osassa ja finaalissa juhlii sellainen elämänilo ja vilpittömyys, että Wagnerin määritelmä "Valon ja rakkauden henki" on tarpeellinen jo tässä vaiheessa sävellysuraa. Keskimmäisen Adagio-osan viulun laulu sen sikaan on jumalaista, särkevää ja toisaalta eräänlainen unimaailma: liian suloinen ja hellä ollakseen tosi. Tätä puoltako tarkoitit sanoessasi että Mozartin tunne ei ole aito?
 
Mozartin musiikissa on juuri käsittämätön tunteen elementti, ja se on minusta ihka aito.
 
McCartneyn irlantilaisjuuret ja suvun musikaalisuuden tiedostan; samoin hänen melodisen elastisuutensa ja huippu"teoksensa" (siis laulunsa): 1. Yesterday 2. Eleanor Rigby 3. Let It Be 4. Hey Jude jne. 5678..
 
Mutta ei näitä jalokiviä niin montaa ole. Michelle on hyvä, mutta asteen kevyempi kuin nuo edelliset. Toisaalta She Loves You ja All My Loving ovat vahvempia kuin Michelle ja lähenevät jo Hey Jude -tasoa. Yesterday on paras popsävelmä.
 
Don Giovannin Notte giorno faticar - mitä mieltä olet siitä? Elastista ja arvokasta vai ei? Ei koskettavaa eikä kaunista?

JET: Mozartin 67. sinfonian (g-molli) ensimmäinen osa tai finaali eivät ole aitoa tunnetta? Lisään tähän romanttisen tosiasian: Mozart sävelsi teoksen tyttärensä kuoltua. Tai jos ei Grand Partitan tunne esim. Adagiossa ole aitoa, niin olen käsittänyt jotain väärin.
 
Oletko varma, että tästä kannattaa väitellä tämän henkilön kanssa?
 
Jos otetaan tämä vertailu vakavasti, niin McCartneyn osakkeita voisi laskea kaiketi se, että pop-kappaleissa on aika vähän sitä melodiaa kuitenkin verrattuna vaikka ooppera-aarioihin (tai mihin tahansa klassismin tyylillä tehtyyn pätkään), joissa on monimutkaisemman rakenteen takia samassa aikamäärässä yleensä selvästi enemmän säveltämistä (ja ehkä laajemmin tämä, että tästä monimutkaisuudesta johtuen tietysti yleensä klasarin säveltäminen on jo lähtökohtaisesti hankalampaa, kun monimutkaisten kokonaisuuksien (kuten jo pelkän aarian) eri osasten balanssi muodostuu haasteeksi, mitä pop-musiikissa on paljon vähemmän)
 
Ja tietysti tämä voi vaikuttaa kanssa, että kuinka monipuolinen McCartney on verrattuna vaikka tähän Mozartiin? Mozartilla on niin paljon erilaisia taitoja alkaen vaikka orkestraatiosta, mitkä McCartneyltä puuttuvat... (saisiko myös pikasävellystaidosta, mitä Mozart sovelsi esim Linz-sinfoniaan, lisäpisteitä?) Toki pop-säveltäjälläkin on monipuolista osaamista, mutta onko se yhtä laajaa?

JET: Mozartin 67. sinfonian (g-molli) ensimmäinen osa tai finaali eivät ole aitoa tunnetta? Lisään tähän romanttisen tosiasian: Mozart sävelsi teoksen tyttärensä kuoltua. Tai jos ei Grand Partitan tunne esim. Adagiossa ole aitoa, niin olen käsittänyt jotain väärin.
 
...
 
Don Giovannin Notte giorno faticar - mitä mieltä olet siitä? Elastista ja arvokasta vai ei? Ei koskettavaa eikä kaunista?
 
Tuo Kolmannen Viulukonserton Adagio on minunkin suosikkejani Mozartin sävellysten joukossa. Minulla on mielestäni siitä eräs erittäin hyvä tshekkiläinen itä-blokinaikainen levytyskin jossain mutten nyt pystynyt löytämään sitä. Tarkoitatko 67. sinfonialla kuitenkin 40. sinfoniaa? Mozartin lapsuudenajan sävellyksiä en osaa kommentoida mitenkään. Mainitsemastasi Don Giovannin kohtauksesta en oikein osaa pitää, mitä nyt tietenkin myönnän että se on erittäin hyvin sävellettyä musiikkia, missä minkä hyvänsä nuotin vaihtaminen toiseen tai soittamatta jättäminen todennäköisesti huonontaisi lopputulosta.
 
Mozartilla minäkin erotan erityisesti joitain hitaita osia, joissa melodian vivahteikkuus on taitavan tulkitsijan esittämänä huippuluokkaa. Mutta olisin halukas tulkitsemaan Mozartin persoonaa hänen musiikkinsa välityksellä siten, että hänen sukupuolinen identiteettinsä lienee ollut vähäisen epämääräinen. Nykyajan suosikkiterminologiaa käyttääkseni heteronormatiivisuudeltaan puuttellinen. Tunnetta kenties on, mutta se on jotenkin erikoisella tavalla fokusoitua. Tämä on sama kuin että tunne on epäaito.
 
Olen tunnustautunut Beethovenin ihailijaksi ja on mahdollista että se vaikuttaa mielipiteeseeni Mozartista. Minusta on myös miellyttävämpää kuunnella ja soittaa Haydnin kuin Mozartin musiikkia.
 
McCartneyn Beatles-kappaleiden rankkaamisen suhteen tahtoisin tuoda esiin pari kappaletta jotka eivät esiinny listallasi, nimittäin Here, There And Everywhere ja For No One. Ensinmainittu voisi olla jonkun amerikkalaisen viihdesäveltäjän tekele, mutta ei ole, ilmeisesti siksi ettei niihin hommiin ole eksynyt ketään noin hyvää. For No One on lakonisuudessaan mykistävä. On siellä paljon muitakin, vaikkapa kiistanalainen In My Life, jonka kohdalla uskon McCartneya täysin hänen väittäessään säveltäneensä sen kokonaan Lennonin valmiina olleeseen sanoitukseen (George Martin sävelsi cembalolta kuulostavan pianosoolon itse).
 
She Loves You on puoliksi Lennonin kappale, ja onpahan varsinainen biisi kyllä. Musiikin tärkein vaikuttamisen tapa ihmiseen, eli se miten se kiinnittyy ja tunkee ihon alle, on hullaannuttaminen. Hullaannuttaminen voi olla monenlaista, ei vain sellaista joka saa pomppimaan tasajalkaa.

.Miten säveltäjän sukupuoli-identiteetin epämääräisyys vaikuttaa musiikkiin, sen tunneilmaisuun tai mihinkään muuhun?
 
No, persoona vaikuttaa tietysti; tietääkseni Macca oli varhain kiinnostunut alastomista naisista ja siksi hänen soinnutuksensa ovatkin pervoja. :-)
 
Jos rupee tosissaan vertailemaan, niin Mozart teki samassa iässä nykyrepertoaarisinfonian kuin McCartney sävelsi ekan tunnetun pikkulaulunsa: I saw her standing there. Tämä ei kerro kuin tilanteesta 17-vuotiailla säveltäjillä, mutta kuvaa mielestäni edes jotain.
 
Tuo Mozartin yhä sinfoniaorkkien soittama varhaiskypsä teos oli ensimmäinen kahdesta g-mollisinfoniasta, tunnetaan numerolla 25. Käsittääkseni yleiset opusnumerot ovat pääasiassa kuitenkin väärin; eikö "sinfonia 40" olekin oikeasti 67?
 
Sävellystekninen osaaminen menee tietysti Mozartile (oh really?), jonka uskomaton nopeus säveltäessä monimutkaista Jupiter-sinfoniaa on ihme. Mutta tää vertailu on epäreilua: Ei Macca saanut sellaisia koulutuksia.
 
Beethoven ja Bach tosiaan olivat sentään listallasi yli Maccan. :) Haydnista ei saa kyllä Mozartia parempaa, eikä sen koommin Maccastakaan, koska musiikissa on muutakin kuin melodiat. Ja Mozarthan muuten SIVUmennen mainiten OLI nerokas melodikko, mistä ei tarvitse ottaa todistus kuin vaikka Figarosta tai Don Giovannista, tai yhdestä näytöksestä Cosi fan tuttea - tai melkein mitä vaan Mozart-oopperaa.