Klassinen ›

Entisaikaan, kauan sitten, musiikkiin oli tapana tehdä huipennuksia. Ne olivat sellaisia kohtia musiikissa, jossa koko koneisto pauhaa ja monta säveltä soi yhtä aikaa. Silloin tuntui kuin taivas repeäisi. Tähän huipennukseen oli tapana kiivetä jotain reittiä, välillä nopeasti, välillä hitaammin. Kovin nopealla etenemisellä ei kuitenkaan päässyt kovin korkealle. Erityisesti arvostettiin sellaista sävelniekkaa, joka pystyi asettamaan nuotit sellaiseen järjestykseen, että mahdollisimman korkea huippu tavoitettiin ja matka sinne oli monella tapaa mahdollisimman mielenkiintoinen.
 
Sitten tuli toiset ajat. Joku keksi vakavissaan väittää, että häntä kiinnostivat vain nämä huiput, eikä hän halunnut säveltää muuta. Hän tutki huippujen rakenteita suurennuslasilla ja löysi sieltä uusia muotoja, joille perusti oman ilmaisunsa. Hänen musiikkinsa on pelkkää huippua eli vailla huippua, vailla matkantekoa huipulle, vailla oikeastaan mitään. Paitsi ääntä se pitää. Nykypäivänä hänen seuraajansa ovat vakavasti otettavan taiteilijan asemassa, vaikkeivät heidän tekosensa ole taidetta nähneetkään.
 
En usko että mus. ilmaisu jonka ytimenä on jokin muu kuin sävelkorkeuksien, konsonanssin ja dissonanssin välinen ero ja tämän eron kirkas tajuaminen ja hyödyntäminen, olisi mistään kotoisin. Ei se ole musiikkia edes. Niinpä otan evästääkseni jäsen Engstrandia: Kaikkea ei pidä hyväksyä mutta hyvin monta asiaa pitää suvaita.

mihin nykymusaan siis tarkalleen ottaen viittaat?

Haiskahtaa Teosto -palkitulta...
 
Klassinen musiikki ei ole kuollut, se vain haisee kummalliselta.

Pesonen taitaa vähän hassutella.

Pesosen kertoma kyllä on kyllä tuttua, ei omassa musiikissa, mutta läheltä olen seurannut juuri noin tapahtuneen.
 
Jari E:lle sen verran että minusta asenteesi sinänsä on oikein hieno ja arvokas. Haluat nähdä vaivaa tutustuaksesi uuteen musiikkiin. En myöskään arvostele sitä pidätkö jostakin vai et.
Sitä paitsi en muista itsekään pitäneeni yhdestäkään kuulemastani T.T.:n biisistä.

UMU eli Uuden Musiikin Uskovaiset...
 
Tulipa mieleen anekdootti opiskeluajoilta kun silloinen tuttu, nykyinen musiikin maisteri oli
monta päivää oikeasti masentunut ja sanoi syyksi sen että oli hetkellisesti menettänyt uskonsa uuteen musiikkiin.

kokarek: Pesonen taitaa vähän hassutella.
 
Tapanani on toki harrastaa huumoria, jopa tällä palstalla. Tällä kertaa harrastan huumoria kahdessa kohtaa:
 
- käytän kerran sanaa "taantumuksellinen" kun olisi tarkoituksenmukaisempaa sanoa "konservatiivinen"
- en ole ymmärtävänäni viittausta itänaapuriin vaan puhun naapurikunnasta
 
Ns. sokraattinen ironia sitten näiden jatkeeksi ja päälle. Nykyaika näyttää luoneen huumorille täysin sokean sukupolven, onnea kaikille! Matkanne ei tule olemaan helppo!
 
Huumori on siis täysin rajallista ja spesifiä, eikä esim. äsköinen menneisiin haikaileva kirjoitukseni sisällä huumoria, minkä eräänä muotona hassuttelu tunnetaan. Toisin sanoen kirjoitukseni on kulttuurillinen sodanjulistus.

velipesonen: Toisin sanoen kirjoitukseni on kulttuurillinen sodanjulistus.
 
Itse asiassa Rautavaaran tuoreimmat, erittäin tonaaliset sinfoniat ovat niin "taantumuksellisen" miellyttäviä, että välillä ihan tulee mieleen John Williamsin hollywoodilainen elokuvamusiikki.
 
En tiedä, jotenkin näyttää siltä, että se mitä Debussy, Fauré, Ravel, Koechlin, Villa-Lobos, Bax ja kumppanit tekivät 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jatkuu nyt pikemminkin jazzissa, bossanovassa, viihdemusiikissa ja elokuvamusiikissa kuin "taidemusiikissa". Toisaalta on ollut Stockhauseneita, jotka ovat luoneet taidemusiikkia, jolla oikeastaan ei ole juuria klassisessa.
 
Jenkkiläisestä näkökulmasta viime vuosisadan merkittävin KLASSINEN sävellyksenopettaja oli Nadia Boulanger. Hän teki huikean uran opettamalla monia, paljon ja pitkään, käyttäen apunaan varsinkin J. S. Bachin musiikkia. Minusta on mielenkiintoista, että Legrand, jonka Boulanger avoimesti arvioi lahjakkaimmaksi oppilaakseen, päätyi jazz-pianistiksi, viihdemuusikoksi ja elokuvasäveltäjäksi. Mielenkiintoista, kuinka Jean-Michel Damasen klassinen musiikki noudattaa kevyen viihdemusiikin arvoja tai kuinka Lili Boulanger on Herbie Hancockin suosikkisäveltäjiä tai kuinka Villa-Lobos sävelsi kunnianhimoisimman orkesteriteoksensa elokuvaan tai kuinka jazz imi harmonisia piirteitä Debussyltä tai Ravel myöhemmin piirteitä bluesista ja jazzista. Darius Milhaud, joka taisi muuttua aidoksi jazzmieheksi, sanoi Burt Bacharachille: "Älä pelkää säveltää sellaista, mikä jää ihmisten mieliin niin että sitä ruvetaan viheltämään. Älä välttele melodioita." :D

Tästä keskustelusta tulee mieleen väkisin sellainen hassu ristiriita, kärjistetty tosin mutta kumminkin, että usein klasarimuusikoita moititaan siitä että ne vain soittavat toisten 100-400 vuotta sitten säveltämää musiikkia eivätkä tee omia biisejä. Luovuuden puutteestahan moinen kielii, koulutus sen varmaan on aiheuttanut. Samaan aikaan sitten toisaalta todetaan että nykymusiikki on paskaa eikä sitä pitäisi säveltää koska ei sitä kukaan halua kuunnella kun paras taidemusiikki on sävelletty 100-400 vuotta sitten. Yritä siinä sumplia sitten.
 
No, vakavasti puhuen: erilaisia nykysäveltäjiä on niin valtavasti, että ei voi mitenkään niputtaa kaikkea mitä nykyään tehdään niin että heittää muutaman säveltäjänimen jotka ei itseä miellytä ja toteaa perään että miksei nykyään sävelletä hyvää musiikkia, kyllä pitäisi olla säveltäjillä tulosvastuuta. Etsikää sitten joitakin muita säveltäjiä, kyllä sieltä pitäisi sellaisiakin löytyä joista tykkää, etenkin kun nykyään ei ole mitään tiettyä tyyliä jonka mukaan kaikkien pitäisi säveltää vaan kaikki on tavallaan sallittua.

sellisti:
 
erilaisia nykysäveltäjiä on niin valtavasti, että ei voi mitenkään niputtaa kaikkea mitä nykyään tehdään niin että heittää muutaman säveltäjänimen jotka ei itseä miellytä ja toteaa perään että miksei nykyään sävelletä hyvää musiikkia, kyllä pitäisi olla säveltäjillä tulosvastuuta.
 
niin, sitä minäkin ihmettelin että mihin tällä nyt viitataan kun nykymusiikista on vaikea löytää yhtä ainutta tyyliä
varmasti löytyy myös esim. hyvin romanttiseen - siis sanan alkuperäisessä merkityksessä - säveltämiseen sitoutuneita säveltäjiä jotka ei kuulosta juuri lainkaan "modernille"
eihän esim uusklassismi tai sarjallisuus ole pitkään aikaan enää olleet "päivän sana"

damn u: Vielä tuosta ymmärtämisestä josta sitten editoin aiempaan viestiin...
 
Jotta musiikki olisi julkisen tukemisen arvoisesti ymmärrettävää, pitäisikö se olla ymmärrettävissä:
a) mahdolisimman suuren kuulijakunnan osalta
b) mahdollisimman helposti (1. kuuntelukerta? 3. kuuntelukerta?) jne
c) mahdollisimman harvan kuulijan osalta mahdollisimman monen kuuntelukerran jälkeen?
 
Huomasit varmaan itsekin, että mopo karkasi käsistäsi ? En ole vaatinut, että julkisesti, verorahoin tuetulle klassiselle musiikille pitäisi olla populistislähtöinen hyväksymiskomitea, joka tutkisi sävellyksen mainitsemasi hyväksymiskriteerit.
 
Sävis kertoi sivistyksen mittariksi sen, että on hedelmällinen kulttuuri-ilmapiiri. Ei huono mittari. Mielestäni hedelmällisyyteen kuuluu yhtä lailla kehujen ja kannustuksen ohella kritiikki ja arvostelu, ja näistä oppiminen. Onko siis hedelmällistä "kieltää" nykysävellysten arvostelu vedoten taiteen vapauteen, eli mitä vain saa tehdä, mutta arvostelu osoittaa arvostelijan vanhoillisen ajatusmaailman, joka ei hyväksy erilaisuutta ja muutosta ?
 
Tulosvastuu tulee lähteä säveltäjistä itsestään. En tarkoita tällä sitä, että säveltäjien pitää alkaa ajatella viihdyttävänsä mahdollisimman monia. Mutta verorahoin tuetaan säveltäjää ja verorahoin esitetään hänen teoksiaan verorahoin rakennetussa pyhätössä. Minunkaltainen kriittinen kuuntelijako pitäisi olla vain hiljaa ja hyväksyä verorahoilla oikeutuksen saanut sävellys ?
 
Uudistuminen on taiteen elinehto. Hedelmällistä vain on taiteijoiden miettiä onko esim. nykytaidenäyttelyssä veren, sperman, kusen ja paskan tunkeminen tehosekoittimeen oikeutettua uudistumista, koska aiheuttihan sekin keskustelua ja sai kansainvälistä huomiota taiteeseen.

jani engstrand: verorahoin esitetään hänen teoksiaan verorahoin rakennetussa pyhätössä
Musiikkitalon konserttisalin akustiikkaan kohdistuu suuria odotuksia.
 
EDIT: Lienee sittenkin viisainta olla sanomatta siitä sen enempää.

Näitä erikoislaatuisia metodeja ja erikoislaatuista materiaalia hyödyntävät taiteilijat tekevät useimiten yhden perusvirheen: He asettavat taiteensa näytille niin kuin se olisi taidetta. Toisin sanoen he esittävät asiansa sitten kun ovat ensin varmistuneet siitä, että se tapahtuu taiteen perinteisessä kontekstissa. Sitten on hyvä pelehtiä pellevaatteet päällä ja huutaa "Is this art? You decide."
 
Niin olisi myös sellaisen musiikin, joka ei kuulosta musiikilta, tekijän mielestäni tarpeen asettaa tekemisensä todelliseen testiin ja esittää asiansa taiteen kontekstista riippumatta. Hänen pitäisi alistua ja altistua sille, että kaikki ihmiset eivät huomaisi hänen aikaansaannoksensa olevan edes tarkoituksellisesta ihmisen toiminnasta lähtöisin.
 
Muutama välkympi yksilö sitten saattaisi pitääkin siitä. Tässä olisi sekin hyvä puoli, että kulttuurijengi eli helppoheikit eivät välttämättä edes tajuiaisi jotain olevan tekeillä. Silloin nousee esiin kysymys kätkemisestä. Taiteen tekijä onnistuu siis tekemään taidetta, jonka olemassaoloa kaikki eivät edes huomaa mutta joka noudattaa jotain perinteistä taiteen mediumia, kuten musiikin tapauksessa ääntä. Taiteilijan täytyy jossain vaiheessa päättää, alkaako hän tarkoituksellisesti pimittää tekemisiään, jotka pimittyvät muutoinkin aivan itsestään. Pimittäimen on esillepanon viimeinen aste.
 
Savolaisten mielestä kommunikaation tarkoitus on todellisten ajatusten kätkeminen.
 
Jos erilaiset musiikkiin liittyvät jännevälit ja jännitykset ovat käsityskykymme ylä- tai alapuolella, kuuluuko sellainen musiikki enää konserttisaleihin lainkaan? Mielestäni ei kuulu. Sitä voisi esittää mielummin vaikka liukuportaissa.
 
Nykyisin kovin moni taiteilija kertoo halustaan viestiä ohikiitävän hetken tunnelmaa. Kaikki heistä eivät tule ajatelleeksi, että se on ainoa tunnelma jonka viestiminen ei edellytä minkäänlaista taitoa.

velipesonen: Näitä erikoislaatuisia metodeja ja erikoislaatuista materiaalia hyödyntävät taiteilijat tekevät useimiten yhden perusvirheen: He asettavat taiteensa näytille niin kuin se olisi taidetta. Toisin sanoen he esittävät asiansa sitten kun ovat ensin varmistuneet siitä, että se tapahtuu taiteen perinteisessä kontekstissa.
 
Toi on yksi. Toinen hassu on se kun museokuraattori määrittelee uuden ismin, esim. altermodernismi http://www.tate.org.uk/britain/exhibitions/altermodern/ , ja sitten valitsee teokset tämän isminsä sisälle. Et niinku täh.

Melkein kuka tahansa säveltäjä, joka on liian ennalta arvattava ja "sovinnainen".
 
Ei välttämättä riitä, vaikka olisi aikanaan ollut kuinka omaperäinen ja radikaali tahansa. Jos se kuulostaa minun korvaani vuonna 2009 tylsältä ja moneen kertaan kuullulta, niin sitten kuulostaa. Jos haluan kuulla helppoa musiikkia, kuuntelen poppia tai rokkia. Klassinen toimii minulle abstraktina pakotienä pois kevyemmän musiikin maanläheisyydestä. En hae siitä rintalastaa pakahduttavia romanttishenkisiä elämyksiä vaan yleensä toisenlaisia kokemuksia. (Eikä tämä silti toki tarkoita, etteikö mikään romanttinen kelpaisi.)
 
Nykysäveltäjistä: ihmettelen monien nykysäveltäjien uudelleen herännyttä intoa kierrättää ikivanhoja ideoita - "postmoderni leikki" jossa pahimmillaan yhdistellään eri tyylilajeja yleisöä kosiskelevaksi sillisalaatiksi ei saa minua innostumaan. Sanotaan nyt tästä esimerkkinä vaikkapa Hakolan kitarakonsertto. Ihan lupaava alku, yhtäkkiä siirappista romantiikka, ja kas - sitten ollaankin Espanjassa! Okei, sarjallisuus meni ehkä liian pitkälle kaikessa dogmaattisuudessan, mutta ei kai heilurin tarvitse heilahtaa toiseen ääripäähän, jossa "kaikki käy", jotta aina vain lyhytjänteisemmäksi käyvä yleisö viihtyy?
 
Toinen hiljattain kokemani suuri pettymys oli Rautavaaran uusi lyömäsoitinkonsertto, joka oli kaikessa sovinnaisuudessaan ja melodia-aiheidensa epäkekseliäisyyssä lähes puuduttavaa kuultavaa. Ei sillä että yli 80-vuotiaan enää mitään nuorta radikaalia tarvitsisi leikkiäkään.

anttipi: Nykysäveltäjistä: ihmettelen monien nykysäveltäjien uudelleen herännyttä intoa kierrättää ikivanhoja ideoita - "postmoderni leikki" jossa pahimmillaan yhdistellään eri tyylilajeja yleisöä kosiskelevaksi sillisalaatiksi ei saa minua innostumaan. Sanotaan nyt tästä esimerkkinä vaikkapa Hakolan kitarakonsertto. Ihan lupaava alku, yhtäkkiä siirappista romantiikka, ja kas - sitten ollaankin Espanjassa! Okei, sarjallisuus meni ehkä liian pitkälle kaikessa dogmaattisuudessan, mutta ei kai heilurin tarvitse heilahtaa toiseen ääripäähän, jossa "kaikki käy", jotta aina vain lyhytjänteisemmäksi käyvä yleisö viihtyy?
 
Ei tuohon aina syynä ole populistinen yleisön kosiskelu. Ymmärtääkseni säveltäjä säveltää sellaista musiikkia josta tykkää. Eivät kaikki koe tarpeelliseksi keksiä jotain uutta ja ennenkokematonta, eikä se liene mahdollistakaan. Nykyään tuntuu aika usein siltä että kaikki mahdollinen musiikissa on jo keksitty, kun mikä tahansa ääni voi olla musiikkia jos säveltäjä niin haluaa, jopa hiljaisuus, ja se hyväksytään. Ei ole ihme että monet silloin haluavatkin katsoa taaksepäin ja miettiä löytyisikö sieltä jotain inspiraation lähdettä sen sijaan että pitää aina vaan yrittää mennä sinne missä kukaan ei ole ennen käynyt. Toki toiset tekevät sen taitavammin kuin muut. Vanhojen ideoiden kierrättäminen sinällään on halpa ratkaisu, mutta jos niistä osaa tehdä toimivan ja luontevan osan omaa sävelkieltään ja jopa sitä kautta saada aikaan jotain piristävän erilaista, niin sehän toimii jo paljon paremmin. Eikös esim. se nyt ole jo vuosikymmeniä sitten hylätty ääridogmi ettei nykymusiikissa saa esiintyä kolmisointuja..? Mutta siinä olen kanssasi samaa mieltä että on lähtökohtaisesti tylsää kuunnella musiikkia josta tulee sellainen olo että tämä on tehty jo monesti aiemmin, jopa paremminkin.

sellisti: Ei tuohon aina syynä ole populistinen yleisön kosiskelu. Ymmärtääkseni säveltäjä säveltää sellaista musiikkia josta tykkää.
 
Mutta sitä minä ihmettelen, mistä säveltäjä repii motivaationsa, jos hän jo lähtökohtaisesti ikään kuin heittää hanskat tiskiin uuden keksimisen suhteen (vaikka, totta tosiaan, likipitäen kaikki onkin jo keksitty). Minkäänlaista käytännön kokemusta klassisen säveltämisestä minulla ei ole, mutta ihmettelen, eikö "postmodernien" pastissien säveltäminen ala tuntua tässä vaiheessa 2000-lukua jo liian moneen kertaan kolutulta?
 
Hauskaa ja hassuahan se voi olla - siis ainakin sävesepon (tai -sirpan) itsensä mielestä. Totinen säveltäjä on minulle kuulijana kuitenkin paljon hauskempi tuttavuus: esim. 70-luvulla läpilyöneet ranskalaiset spektralistit, jotka tosissaan ja nuoruuden innolla kapinoivat sarjallisuuden dogmaattisuutta vastaan (luomalla tilalle ihan yhtä lailla rajatun dogminsa tapittamalla pelkästään spektrogramejaan). Tai musiikkielämän täyskäännökseen itsevarman idealismin voimalla uskonut Korvat auki -porukka 70-80-lukujen vaihteen Suomessa. Missä on 2000-luvun idealismi ja vallankumoushenki?
 
Alaa on vallannut siloteltu, populaarikulttuurin puolelta pr-kikkoja lainaava markkinalogiikka. Ja kyllähän monet säveltäjät ymmärtävätkin auliisti myöntää kaupallisuuden merkityksen nykypäivänä. Pakkohan se on, kun konserttiyleisöt marginalisoituvat ja keskittymiskyky riittää keskimäärin 15 minuutin teoksiin. Lisäksi teoksessa pitää olla heti hiffattavissa oleva tarttumapinta, mutta kuitenkin pitäisi luoda jotain omaa. Esim. Kalevi Aho pohdiskeli juuri tätä ristiriitaa Minna Lindgrenin tv-ohjelmassa.

pitääkö kaiken suhteen olla aina niin helvetin kriittinen vai voiko oikeasti asioista nauttiakin?

rkellu: pitääkö kaiken suhteen olla aina niin helvetin kriittinen vai voiko oikeasti asioista nauttiakin?
 
Olen havaitsevinani sanamuodossasi kriittisyyttä?

anttipi: Mutta sitä minä ihmettelen, mistä säveltäjä repii motivaationsa, jos hän jo lähtökohtaisesti ikään kuin heittää hanskat tiskiin uuden keksimisen suhteen (vaikka, totta tosiaan, likipitäen kaikki onkin jo keksitty). Minkäänlaista käytännön kokemusta klassisen säveltämisestä minulla ei ole, mutta ihmettelen, eikö "postmodernien" pastissien säveltäminen ala tuntua tässä vaiheessa 2000-lukua jo liian moneen kertaan kolutulta?
 
Eihän se nyt tarkoita etteikö mitään uutta voi musiikkiinsa keksiä vaikkei aivan kehityksen eturintamassa kulkisikaan. Onhan musiikki niin loputon suo, että aina niitä samoja vanhoja säveliä voi uuteen järjestykseen laitella ja sijoitella sekaan sopivasti jotain uuttakin jos taitaa. Kautta historian toisia säveltäjiä on pidetty uudistusmielisinä ja toisia vanhanaikaisina. Mutta ilman muuta vanhan kierrättäminen sinällään on tässä vaiheessa enää yksinomaan tylsää.
 
Hauskaa ja hassuahan se voi olla - siis ainakin sävesepon (tai -sirpan) itsensä mielestä. Totinen säveltäjä on minulle kuulijana kuitenkin paljon hauskempi tuttavuus: esim. 70-luvulla läpilyöneet ranskalaiset spektralistit, jotka tosissaan ja nuoruuden innolla kapinoivat sarjallisuuden dogmaattisuutta vastaan (luomalla tilalle ihan yhtä lailla rajatun dogminsa tapittamalla pelkästään spektrogramejaan). Tai musiikkielämän täyskäännökseen itsevarman idealismin voimalla uskonut Korvat auki -porukka 70-80-lukujen vaihteen Suomessa. Missä on 2000-luvun idealismi ja vallankumoushenki?
 
Nykyään tuntuu kova sana olevan tyylien sekoittelu. On cross-overia ties mihin suuntaan; maailmanmusiikkiin, klezmeriin, rockiin, folkiin, jazziin jne. Voi hyvinkin olla että se tekee tästä ajasta tavallaan pysähtynyttä kehityksen suhteen, mutta en ihmettelisi jos samalla pinnan alla kuplisi ja joku keksisi kaiken tämän sekamelskan keskellä - jopa sen ansiosta - ennen pitkää jotain todella uutta, josta voisi fokusoitua uusi kiinnostava suunta musiikille.
 
Alaa on vallannut siloteltu, populaarikulttuurin puolelta pr-kikkoja lainaava markkinalogiikka. Ja kyllähän monet säveltäjät ymmärtävätkin auliisti myöntää kaupallisuuden merkityksen nykypäivänä. Pakkohan se on, kun konserttiyleisöt marginalisoituvat ja keskittymiskyky riittää keskimäärin 15 minuutin teoksiin. Lisäksi teoksessa pitää olla heti hiffattavissa oleva tarttumapinta, mutta kuitenkin pitäisi luoda jotain omaa. Esim. Kalevi Aho pohdiskeli juuri tätä ristiriitaa Minna Lindgrenin tv-ohjelmassa.
 
Joo, tämä on kyllä huono suuntaus. Taidemusiikin syntymästä aina johonkin 1900-luvulle asti kuunnelluin musiikki oli sitä uusinta uutta, siitä ihmiset olivat kiinnostuneimpia. Kaikkea muuta pidettiin jo vanhentuneena, vaikka se olisi sävelletty vain 10 vuotta aiemmin. Muistuttaa kovasti nykyistä populaarikulttuuria. Tilanne on taidemusiikin puolella kääntynyt aivan päälaelleen, ainakin ns. suuren yleisön käytöksestä päätellen, enkä mitenkään jaksa uskoa että se johtuisi yksinomaan siitä millaista musiikkia nykyisin sävelletään. Ajan henki vain tuntuu olevan nyt tällainen; lyhytjänteinen ja kiireinen, vailla kykyä tai halua keskittyä ja hiljentyä johonkin joka vaatisi hitusen enemmän aikaa kuin pinnallinen ja helppo populaariviihde. Ja viimeksimainittua löytyy myös sieltä taidemusiikin puolelta.
 
Siinä ei ole mitään vikaa, jos taidemusiikkia halutaan tuoda tavallaan lähemmäksi suurta yleisöä ja pois sieltä etäisen korkealta elitistiseltä jalustalta, jossa moni varmasti näkee sen olevan. Mutta se on vaikea laji, jossa täytyy olla tarkkana. Jalo tavoite kääntyy helposti itseään vastaan, sillä jos taidemusiikkia popularisoidaan liikaa ja tavallaan aletaan pureskella valmiiksi kuluttajalle - oli sitten kyse yltiöpopulistisesta säveltämisestä tai jonkun vanhan uudelleensovittamisesta populaarimpaan muotoon - niin samalla sitä suurta yleisöä etäännytetään aina vaan kauemmaksi siitä mitä se taidemusiikki "oikeasti", "vakavasti otettavasti" on. Lainausmerkit siksi, etten tarkoita että sen taidemusiikin oikeasti pitäisi olla siellä elitistisessä baabelin tornissaan kenenkään vahingoittamattomissa. Mutta sitä, mikä siinä taidemusiikki-termissä on perinteisesti tarkoittanut sitä "taidetta", ei pitäisi päästää hapattumaan ja laimentumaan vain siksi että suuri yleisö saataisiin pidettyä tyytyväisenä.