Klassinen ›

Tämä luulo on kyllä väärä. Sibelius-Akatemiassa soittajien perusopintoihin kuuluu musiikkianalyysi, jossa käydään läpi myös uudemman musiikin analysointiin käytettäviä välineitä. Toki säveltäjillä ja teoreetikoilla näitä analyysiopintojakin on enemmän, mutta kuitenkin.
 
Ei ole luulo vaan tieto. Minulle akatemian musiikkianalyysi ei tarjonnut tarpeeksi työkaluja orkesterisoittajan pakkiini. Uuden musiikin analyysi nyt jäi muutaman hassun sävelrivin löytämiseen. Itse koin paljon enemmän ahaa-elämyksiä musiikinhistorian luennoilla Länsiön besserwisserismin säestyksellä.

Heh, onhan se niin hauskaa tapella (okei, keskustella..) klasari- ja poppimuusikoiden eroista.. Kyllä se vaan helpompaa olisi, jos ei tällaista jaottelua edes tarvitsisi tehdä..
 
Mutta mä tuon oman kantani tähän kertoen, että oon työskennellyt aikalailla molempien "tyylien" muusikoiden kanssa, ja kyllä suoraan sanottuna molempien työskentelytavoista mun mielestä löytyy todella kummallisia tapoja. Ja tarkoitan nyt siis negatiivisia.
 
Että niin.

Ensinnäkin, katson tätä asiaa orkesterimuusikon näkökulmasta, ja olen perillä nykymusiikin kentästä. Monesti sooloteokset (ja soololle+orkesterille) ovatkin juuri tietylle esittäjälle alunperin tehty ja kanssakäyminen onkin tässä suhteesssa hyvin aktiivista hedelmällistä. Minulla ei ollut tarkoitus viitata juuri sarjallisuuteen puhuessani epäidiomaattisesta kirjoituksesta, puhuin ihan nykytilanteesta.
 
Ehkä kuitenkin uusia ilmaisutapoja etsittäessä (rapatessa roiskuu?) orkesterimuusikko turhaantuu tämän tästä, kun säveltäjät tarjoavat toisinaan soittajille sellaisa käytännössä mahdottomia asioita:puhaltajille soittimen ambituksen ylä/alapuolelle meneviä säveliä, pitkiä fraaseja ilman luonnollisia hengitytaukoja, jousille taas vaikka noita epäinhimillisiä keinotekoisia huiluääniä, lyömäsoittajille liian nopeita soittimienvaihtoja - sellaisia asioita, joita suuret orkestroijat eivät olisi koskaan juuri tehneet. Eniten ehkä vaivaa se asia, että säveltäjän musikaalisen eleen tuottaminen orkesterilla komplisoituu usein, esim. tarpeettomaan rytmiseen monimutkaisuuteen, usein tulee olo että eleet on nähty toimivan vain kirjoituspöydällä muttei ole tarpeeksi ajateltu sitä pulttisoittajaa.
 
Tietenkin on säveltäjiä, jotka aktiivisesti esittävät musiikkia, silt koen että i soitintuntemus on säveltäjillä osin vajavaista, itsekin kyllä uskon että tilanne paranee, ja hyvin orkestereille kirjoittajien määrä lisääntyy.
 
Tuolla viittauksellani sarjalliseen musiikkiin tarkoitin lähinnä sitä, että Suomessa nykymusiikki on ollut viime vuosiin saakka aikalailla jälkisarjallista. Jälkisarjallisuudessa stemmojen idiomaattisuutta ei ole pidetty kaikkein tärkeinpänä sävellyksen ominaisuutena. Tämä asia on muuttumassa pikkuhiljaa, koska Heinisen valtakausi akatemian sävellysprofessorina on päättynyt.
 
Meillä kahdella on tietysti hieman eri katsantokanta näihin asioihin. Minä kun olen vielä opiskelija, niin vaihdan paljon ajatuksia näistä asioista nimenomaan muiden sävellysopiskelijoiden kanssa. Uskoisin, että tämä sukupolvi, joka juuri nyt opiskelee sävellystä, tulee viemään nykymusiikkia idiomaattisempaan suuntaan soittajan kannalta. Tähän asiaan olen kyllä huomannut tulleen muutosta myös jo "vanhempien" säveltäjien töissä.

Ei ole luulo vaan tieto. Minulle akatemian musiikkianalyysi ei tarjonnut tarpeeksi työkaluja orkesterisoittajan pakkiini. Uuden musiikin analyysi nyt jäi muutaman hassun sävelrivin löytämiseen. Itse koin paljon enemmän ahaa-elämyksiä musiikinhistorian luennoilla Länsiön besserwisserismin säestyksellä.
 
Tämä on kyllä ikävä kuulla. Minulla on ollut käsitys, että analyysikursseilla käydään myös suht kattavasti uuden musiikin analysointitapoja. Milloin olet muuten ollut akatemialla? Jos tähän asiaan olisi tullut muutos?

Huoh ... ihmisiä vaan on moneen junaan, minun nähdäkseni se minkälaisen musiikin parissa touhuaa ei ole se määrittelevin tekijä.
 
Nuoteista soittaminen ja improvisointi eivät ole toisiansa poissulkevia tai kumoavia taitoja, eikä niitä mitenkään voi laittaa mihinkään järjestykseen.
 
Nuotinlukutaito on olennainen taito esim. orkesteriympäristössä. Tai voihan sitä mennä istumaan vaikka ykköshuilun pallille ja vetää vaikka fantastisen sinfonian huilustemman ulkoa ja ylpeillä sillä että meikä ei tartte lappuja. Ei siinä ole kyse muusta kuin siitä että nuottia käytetään muistin tukena että voi suunnata kaiken energiansa soittamiseen eikä muistelemaan sitä kuinka monta tahtia taukoa tähän nyt tulikaan. Korvat pitää olla auki joka tapauksessa. Niin, entäs sitten vaikkapa barokkimusa jossa nuottikuvaan ei kirjoitettu kaikkea, annettiin esittäjälle siimaa ... itse lasken improvisoinniksi myös tulkinnalliset asiat
 
Toisaalta, jatsari vetää enimmäkseen ilman lappuja korvat auki pikkubändissä. Tämä ympäristö taas lähtee siitä että lappuja ei ole ja eletään hetkessä. No mitenkäs sitten big band-soittajat, nehän lukee lappuja. Niiltä on varmaan luovuus tapettu kun on laput silmillä. Ainiin muttakun sehän on jatsia, no sitten niiden täytyy olla kovia soittajia.
 
Heti kun mennään tarpeeksi kovalle tasolle, silloin kaikki tällainen turhanpäiväinen jupina klasareiden/jatsareiden keskinäisestä paremmuudesta jää pois ja voidaan vaan tehdä musaa.
 
Oma vilpitön mielipiteeni on, että kaikki ne joilla on varaa tosissaan dissata toisia muusikoita/säveltäjiä/sovittajia edustamansa genren lähtökohdista, ovat vaan vielä niin keskentekoisia oman muusikkoutensa kanssa että kaikki em. mielipiteet ja vastakkainasettelut voi rauhassa jättää ihan omaan arvoonsa.

Eli haaste kuuluu näin: minä pystyin jazz pianistina soittamaan erittäin vaativan piano teoksen tyylin mukaisesti niin yrittäkääpä te klasarit soittamaan jazz musiikkia tyylinmukaisesti ;D enkä puhu nyt bluesista vaan jazz musiikista!!!
 
Mikä tämän haasteen tarkoitus on? Liittyykö tämä nyt vielä edelliseen, jossa puhuttiin kahden musiikkityylin eroista? Sä rupesit nyt puhumaan yhtäkkiä itsestäsi ja todistelemaan omaa osaamistasi.
 
Onneksi olkoon tosiaan, jos olet vallankumousetydin kunnialla selvittänyt, mutta kuka sulle kertoi, että tulkintasi oli tyylinmukainen? Vai päättelitkö sen ihan itse? Tarkoitukseni ei ole vähätellä soittotaitoasi, mutta "tyylinmukainen" tarkoittaa muutakin, kuin että teoksen saa menemään näyttävästi oikein.

Tämä on kyllä ikävä kuulla. Minulla on ollut käsitys, että analyysikursseilla käydään myös suht kattavasti uuden musiikin analysointitapoja. Milloin olet muuten ollut akatemialla? Jos tähän asiaan olisi tullut muutos?
 
Tietysti sopii toivoa että tilanne olisi parantunut akatemiallakin, itse kävin kurssini siinä 90-luvun puolivälissä - hyvinkin mahdollista että opetus ottaa nykyään käytännön vielä paremmin huomioon.

Huhhuh, mitä tekstiä... :) Lykkään mielipiteeni joukkoon. Toivottavasti ketään ärsyttämättä.
 
Tuosta teorian opiskelusta klassisella puolella musiikkiopistoissa sanoisin, että tällä hetkellä tilanne on paranemassa. Näiden teoreettisten perusteiden soveltamista käytäntöön otetaan paljon enemmän huomioon. Tehdään itse biisejä ja pidetään sävellyskonsertteja kavereille ja vanhemmille (seurannut pikkuveljen mopisto-uraa). Mutta toki parannettavaa riittää... Koko koulutuskaaren alueella.
 
Mitä ketjun alkuperäiseen aiheeseen eli improvisointiin tulee, mulle ei sitä ole koskaan opetettu erikseen. Paitsi se lyhyt aika, jonka poikien kanssa jazzia vähän soitettiin. Klassisen musiikin puolella aikoinaan improvisointikykyä on tarvittu esimerkiksi konserttojen kadensseissa. Niissähän tarkoitus oli, että solisti esitystilanteessa luo "soolon". Nykyään ne kirjoitetaan etukäteen... Tai ainakin mietitään :) Kadenssinkin rakentaminen toimii kuten improilu jazzin tms. saralla, eli voidaan käyttää biisin teemoja hyväksi, varioida niitä. Ylipäätään fiilistelyä, sointujen pohjalta, asteikkoja.
 
Opettaessani huilunsoittoa tulee tutkittua aina uudet huilukoulut tarkkaan. Yksi parhaita uudistuksia niissä on ollut improvisoinnin tuominen soitonopiskeluun alusta asti. Esimerkkiharjoituksia on jonkun opitun asteikon sävelten käyttäminen helpon sointupohjan päälle. Annetaan vinkkejä, mihin säveleen kannattaa lopettaa tms. Toisenlaisia harjoituksia ovat eri luonnonäänten matkiminen tai luokassa kuuluvien äänten toistaminen. Klassisella puolella improvisointia (siinä mielessä kuin kevyen musiikin puolella asia mielletään) ei ole juurikaan opetettu, mielestäni juuri siitä syystä että musaa on nuotteina niin järkyttävän paljon. Tämän ns. tradition murtaminen vie aikansa. Ja toisaalta, minkä tahansa uuden ääniharjoituksen keksiminenhän on myös improilua :)
 
Itse käsitän kaikki muusikot vaan muusikkoina. Kuvataiteilijatkin on maalareita ja vaikka mitä, tekevät kukin tyylillään. Jokainen soittakoon mitä haluaa. Eiköhän kaikelle musiikille löydy paikkansa jne. Tähän laimeaan filosofointiin on hyvä lopettaa x)

Aina joskus sitä miettii miten helppoa on huippulahjakkailla sokeilla muusikoilla kun he eivät ole eläessään nähneet nuottiviivastoa. He ovat paras esimerkki siitä että musiikki todellakin on aivan jotain muuta kuin pallukoita paperilla (mustaa valkoisella).
 
Uskon itse siihen että klassisen ja kevyenmusiikin opetusmetodit muuttuvat paremmiksi vuosi vuodelta. Klassisen musiikin koulutuksessa tullaan vielä joku päivä siirtymään improvisoimisen suuntaan.

Aina joskus sitä miettii miten helppoa on huippulahjakkailla sokeilla muusikoilla kun he eivät ole eläessään nähneet nuottiviivastoa. He ovat paras esimerkki siitä että musiikki todellakin on aivan jotain muuta kuin pallukoita paperilla (mustaa valkoisella).
 
Uskon itse siihen että klassisen ja kevyenmusiikin opetusmetodit muuttuvat paremmiksi vuosi vuodelta. Klassisen musiikin koulutuksessa tullaan vielä joku päivä siirtymään improvisoimisen suuntaan.
 
Klassista musiikkia (ainakin pianomielessä) on harrastettu 400 vuotta. Kevyt musiikki on vähän tuoreempaa. Mä luulisin että koulutuksen metodit menee toiseen suuntaan.

Aina joskus sitä miettii miten helppoa on huippulahjakkailla sokeilla muusikoilla kun he eivät ole eläessään nähneet nuottiviivastoa. He ovat paras esimerkki siitä että musiikki todellakin on aivan jotain muuta kuin pallukoita paperilla (mustaa valkoisella).
 
Uskon itse siihen että klassisen ja kevyenmusiikin opetusmetodit muuttuvat paremmiksi vuosi vuodelta. Klassisen musiikin koulutuksessa tullaan vielä joku päivä siirtymään improvisoimisen suuntaan.
 
Klassista musiikkia (ainakin pianomielessä) on harrastettu 400 vuotta. Kevyt musiikki on vähän tuoreempaa. Mä luulisin että koulutuksen metodit menee toiseen suuntaan.

Aina joskus sitä miettii miten helppoa on huippulahjakkailla sokeilla muusikoilla kun he eivät ole eläessään nähneet nuottiviivastoa. He ovat paras esimerkki siitä että musiikki todellakin on aivan jotain muuta kuin pallukoita paperilla (mustaa valkoisella).
 
No tavallaan joo. Mutta kyllähän nuoteista soitettaessakin se perimmäinen idea on ihan muu kuin vain toistaa ne "pallukat paperilla". Niiden takaa pitää löytää se musiikin ydin ja oma, persoonallinen tulkinta. Se joka ei siihen pysty ei ole kummoinen muusikko, genrestä riippumatta.
 
Klassisen musiikin koulutuksessa tullaan vielä joku päivä siirtymään improvisoimisen suuntaan.
 
Kyllähän sitä jo onkin opetuksessa mukana, mutta enpä usko että siitä klassisessa ihan niin merkittävää osaa opetusta koskaan tulee kuin esim. jazzissa. Ihan genren erojen takia. Toki se opetuksen osana laajentaa luovaa osaamista ja musiikin ymmärtämistä.

Eli haaste kuuluu näin: minä pystyin jazz pianistina soittamaan erittäin vaativan piano teoksen tyylin mukaisesti niin yrittäkääpä te klasarit soittamaan jazz musiikkia tyylinmukaisesti
 
Joo, mutta minä osaan sen vallankumousetydin soittamisen ohella leipoa pullaa ja lindstöminpihvejä, ja olen muuten tosi hyvä tetriksessä. Yhtä relevanttia tämän keskustelun kannalta.
 
Ja tosiaan, kuka sanoi että soitit Chopinia tyylinmukaisesti? Osaatko soittaa Bachia ja Mozartia ja Bartókiakin tyylinmukaisesti? Klassinen ei ole yhtä kuin joku yksi tyyli, kuten ei varmaan jazzkaan.
 
Kertokaa te klassiselta musiikkiopistopohjalta alottaneet millaista musiikkia improvisoitte eli soitatte omasta päästä. Onko ollut hankaluuksia alottaa jos olette enemmän soittaneet nuoteista aikasemmin?
 
Ja alkuperäiseen kysymykseen palatakseni... Hankaluuksia ei ole ollut, koska olen lapsesta asti tehnyt molempia (mutta saanut opetusta vain klassisessa). Vapaassa tyylissä olen saanut opetusta vain pari vuotta. Sen lisäksi että opiskelen täysipäiväisesti taidemusiikkia ja harjoittelen sitä mahdollisimman tehokkaasti, vietän myös hauskoja hetkiä pianon ääressä (ei sillä ettei taidemusiikin harjoittelu olisi hauskaa, se vain käy enemmän työstä kun teen sitä enemmän vakavissani). Soitan päästäni, mutta harvoin mitään omakeksimää kuitenkaan. Asteikkojen ja sävellajien tuntemisesta on apua, ja soitan (soinnutan ja soitan melodioita) korvakuulolta biisejä, joita olen kuullut jossain tai joita mulla on levysoittimessa. Blokkailen hyviä biisejä levyiltä ja teen omia sovituksia, jotka ei oo koskaan yleensä samanlaisia kahta kertaa samasta kappaleesta. Opetan myös sekä klassista että "vapaata", ja mielestäni molempien opiskelussa tarvitaan tietoa sävellajeista ja asteikoista ja musiikin lainalaisuuksista. En voisi kuvitella klassista soittaessani soittavani yksittäisiä "pallukoita", vaan keskityn kokonaisuuteen ja harmoniaan.

...musiikki todellakin on aivan jotain muuta kuin pallukoita paperilla (mustaa valkoisella). ...
 
Eh.... Just.... Eikös musiikkia ole monenlaista? Ei pitäisi vaatia kaiken olevan samanlaista, arvostella samoilla vaatimuksilla... Tai jotain....

Minulle akatemian musiikkianalyysi ei tarjonnut tarpeeksi työkaluja orkesterisoittajan pakkiini.
 
Riippuu niin opettajasta, oppilaasta ja opetettavasta aineesta ja kuun asennoistakin. Harmi, ettei tarjonnut. Itselläni päinvastainen kokemus, vaikken orkesterisoittaja olekaan; teorian/analyysin/historian kautta avautui niin paljon ettei kerkeä edes kokeilla kaikkea tai hyödyntää. Silti yksi yli muiden: Voi opiskella biisit vaikkapa keikkamatkalla/hyppytunnilla/bussissa/yöllä vessassa soittamatta/laulamatta säveltäkään itse. Sekä lapuilta että luureista. Ehkä Akatemiallakin aletaan tajuta, mitä kannattaa nykypäivän tuleville freelancereille opettaa.
 
Aiheeseen; Improvisoinnin taso riippuu siitä millä instrumentilla vetää. Pianolla tulee ehkä eniten soitettua sitä mitä kuulee päässään (mutta nykyisin yhä enemmän ja enemmän taito ei enää riitä, tai päässä on liian kova meteli tms), bassolla lähinnä kokeiltua saundeja ja rytmejä, jonkin verran ehkä myös jotain kuvioita - sitten sitä jurskuttaa hyvät setit löydettyään tuntikaupalla. Laulaen tulee harvemmin yksinään improiltua, mielellään sitä haluaa sitten pari muuta tyyppiä mukaan. Klassisiin biiseihin ei vielä kehtaa hirveemmin uusia tuulia tuoda kun ei ne vanhatkaan oo niin selvillä, mutta uutta musaa (tyylistä riippumatta) tulee imppailtua semmoisella tekniikalla minkä saundi on kuhunkin biisiin sopiva. Aika varovasti vaan tulee toistaiseksi vedeltyä - instrumentti vielä sen verran vaiheessa ettei kaikki vielä onnistu niinkuin päässänsä kuulee - mutta ehkä vielä joku päivä.
 
Ylipäätänsäkin muusikon suhtautuminen improvisaatioon (genressä kuin genressä) tuntuu riippuvan hirveästi ihan ensimmäisestä opettajasta/gurusta (instrumentilla kuin instrumentilla), ja siitä miten k.o. henkilö suhtautuu musiikkiin. Itsellä kesti suhteellisen pitkään päästä nuottien taakse, kun ensimmäiset opettajat eivät arvostaneet liiemmin vapauksia, joita tuli tulkinnoissa otettua yhdeksänvuotiaana "pikkupianistina." Onneksi ajat muuttuu. Jos tuntuu että on ihan lukossa musiikillisen improvisoinnin kanssa niin suosittelen teatteri-improvisaatiokurssia tms. ei-musiikillista ilmaisusettiä, auttaa paljon.
 
Improvisointi on ehkä enemmän mielentila kuin mitään muuta. Oli ilo kuunnella konsertti, jossa klassinen pianisti soitti kusenpolttamahkoja klassikkoja saaden soittonsa kuulostamaan siltä että improvisoi koko ajan. Silti täysin tyylinmukaista soittoa.