Klassinen ›

Aaton aaton iltana kuulin Classic-radiosta Sibeliuksen Metsänhaltija-balladin, Sadun esiasteen, joka ei ohimenevistä soitinnuksellisesti erikoisista ratkaisuistaan huolimatta osoittautunut 1990-luvun suureksi kansainvälisesti merkittäväksi musikkilöydöksi, vaan ehkä teoksen päättävää hidasta jaksoa lukunottamatta, josta tuntui puhuvan aidon inspiraation henki, lähinnä teokseksi, jolla on vain museaaliasta kiinnostavutta. Vaskien fanfaarit toivat paikoitellen mieleen Kareliasarjan alkusoiton tai Lentävän hollantilaisen johtoaiheen, eikä teos varmasti pässyt parhaaseen mahdolliseen valaistukseen Mozartin aina sydäntä vähintäänkin lämmittävän C-duuri pianokonserton, n:o 25, KV 503, v. 1786 joukukuu, jälkeen soitettuna, joidenka välistä laadullista epäsuhtaa ja Sibeliuksen opus 15 altavastaajan asemaa hiukkasen aneeminen äänitys vielä korosti. Mielestäni Madetojan sinfoninennsarja orkesterille opus 4 ansaitsee suuremman huomion teoksena, joka on jo mestarin kädellä piiretty ja jossa puhuu suomalaisen säveltäjäneron tuleva lupaus rikkainta kieltään. Turhaa kohua siis Sibeliuksen raakilemaisesta Metsänhaltijasta.

No on se kuitenkin parempi biisi kuin se vielä suuremmalla kohulla jokunen vuosi sitten löydetty Shostakovitshin joku suomalaisiin kansanlauluihin perustuva teos, joka oikein telkkarissakin esitettiin. Ei kyllä ollut kovin edustavaa Shostaa kovasta hypetyksestä huolimatta.
 
Mutta makuasiat sikseen; ainahan suuren säveltäjän kadonneen teoksen löytäminen on väkisinkin suuri tapaus, vaikka itse teos ei kovin merkittäväksi osoittautuisikaan.

Aika korkealentoista ajatusvirtaa olette seilanneet. Itse pidän Metsänhaltijasta. En vertaa sitä mihinkään muuhun biisiin, enkä muiden säveltäjien tekeleisiin. Metsänhaltija on Metsänhaltija ja sillä selvä. Nautin sen kuuntelemisesta, en vertailusta.