Klassinen ›

Pidättekö Schubertin tai jonkin muun säveltäjän juomalauluista ja osaatteko suositella niitä? Schubertin juomalaulujen kirjohan on, ettenkö sanoisi, varsin kattava musiikillisestikin ulottuen a cappella-tyyliin sävelletyistä mieskuorolauluista pianosäestyksellisiin kuoroihin, tertsetoihin ja kvartetoihin miesäänille tenori-tai baritonisoolojen kera. Joukkoon mahtunee jokunen sekakuorosävellyskin sekä pianosäestyksellinen yksinlaulu eli lied, puhumattakaan melodraaman Die Zauberharfe D 644 II-näytöksen Bacchusta ylistävästä räiskyvästä ja pikantin pittoreskista kuorokohtauksesta tenori-ja bassosooloineen, taikka esim. luonnon-taika-oopperan Paholaisen huvilinna D 84 Robertin aariasta, jossa Bacchusta niinikään ylistetään, "Mitä minä välitän soisista maista, miksi minä välittäisin huonosta säästä", kuten Muuten Mozartin Singspielin Ryöstö Seraljista Osminin ja Pedrillon duetossa, jossa Mozart omien sanojensa mukaan käytti vanhaa turkkilaista sävelmäänsä: Vivat Bacchus! Tuttuakin tutumpi varmaankin myös on Mozartin Taikahuilun Papagenon Kellopeli-aaria, joka käsittelee samaa aihepiiriä.

En juuri tunne, mutta varmaan lähes kaikilla suurilla säveltäjillä on näitä enemmän tai vähemmän vakavassa hengessä syntyneitä "syntisiä" veisuja, mutta harmittavan vähän niitä nykyään tunnetaan tai jos tunnetaan niin ei juuri esitetä. Harmittavaa siksi, että ne olisivat varmasti mitä hilpeintä musiikkia!

Miten kummassa taas Schubert yllättäen tuli mukaan? :)

En juuri tunne, mutta varmaan lähes kaikilla suurilla säveltäjillä on näitä enemmän tai vähemmän vakavassa hengessä syntyneitä "syntisiä" veisuja, mutta harmittavan vähän niitä nykyään tunnetaan tai jos tunnetaan niin ei juuri esitetä. Harmittavaa siksi, että ne olisivat varmasti mitä hilpeintä musiikkia!
 
Otaksuin, että joiltakin barokki-tai renessanssisäveltäjillä saattaisi löytyä jotakin tähän kategoriaan sopivia vokaalisävellyksiä, mutta ilmeisesti tähän sosiaaliseen ajanvietekulttuuriin erottamattomasti ja luonteenomaisesti kuuluvia laulumusiikinmuotoja ei ilmeisesti sitten juurikaan tunneta nykypäivänä ainakaan musiikinopiskelijoiden, saati tavallisten musiikinharrastajien piirissä.
 
No, joka tapauksessa minun levyhyllystäni löytyy suuri kokoelma Schubertin juomalaulutyyppisiä vokaalisävellyksiä useampina erilaisina tulkintoina ja taltiointeina, mm. sellaisten kuorojen kuin Arnold Schönberg-kuoron (teldec), Baijerin radiokuoron (EMi), Gus-Anton-konserttikuoron (Koch Schwann), Lontoon Schubert-kuoron ja muutamien muiden pienempien kokoonpanojen enemmän taikka vähemmän kaunopuheisesti esittämiä tulkintoja. Kaikkiaanhan Schubert sävelsi siinä n. 12 juomalaulutyyppistä kuorosävellystä + muutamia liedejä + mainituksi tulleita oopperakohtauksia. Esim. Trinklied D 148, D 183, D 75, D 356, Punschlied D 277, D 253 ("Im norden zu singen") a cappella tai pianosäestys, D 267, Trinklied im Winter D 242, josta tunnetaan erilaisia versioita, Trinklied im Mai D 427, 16. vuosisadan? juomalaulu D 847 jne.

Miten kummassa taas Schubert yllättäen tuli mukaan? :)
 
No katsos kun en tällaisena ummikko-harrastelijana juuri muitakaan säveltäjiä tunne, joten selitys on varsin looginen; mutta sinähän ehdit ensin. Jostakin on aina aloitettava.

No katsos kun en tällaisena ummikko-harrastelijana
 
HOHO!
 
Alkuperäisestä aiheesta kehoittaisin tutustumaan Bellmaniin.

HOHO!
 
Samaa mieltä..:)

Otaksuin, että joiltakin barokki-tai renessanssisäveltäjillä saattaisi löytyä jotakin tähän kategoriaan sopivia vokaalisävellyksiä, mutta ilmeisesti tähän sosiaaliseen ajanvietekulttuuriin erottamattomasti ja luonteenomaisesti kuuluvia laulumusiikinmuotoja ei ilmeisesti sitten juurikaan tunneta nykypäivänä ainakaan musiikinopiskelijoiden, saati tavallisten musiikinharrastajien piirissä.
 
Niin, no, juomalaulujen tuntemattomuus johtunee suurelta osin siitä, että eivät ne varmaankaan kuulu suurten - tai edes vähemmän suurten - säveltäjien merkittävimpään tuotantoon eikä niitä näin ollen juuri esitetä eikä kuule. Ihan mielenkiintoisia varmasti ovat, mutten katso menettäneeni mitään olennaista esim. Schubertilta, vaikken näitä mainitsemiasi lauluja tunnekaan.

Niin, no, juomalaulujen tuntemattomuus johtunee suurelta osin siitä, että eivät ne varmaankaan kuulu suurten - tai edes vähemmän suurten - säveltäjien merkittävimpään tuotantoon eikä niitä näin ollen juuri esitetä eikä kuule. Ihan mielenkiintoisia varmasti ovat, mutten katso menettäneeni mitään olennaista esim. Schubertilta, vaikken näitä mainitsemiasi lauluja tunnekaan.
 
Unohdin muuten listastani ainakin inspiroituneen a cappella-mieskuorolalun Wein und liebe D 901, joka kuulunee monen suomalaisenkin mieskuoron, kuten esim. Polyteknikkojen kuoron, Schubert-ohjelmistoon.

Niin, no, juomalaulujen tuntemattomuus johtunee suurelta osin siitä, että eivät ne varmaankaan kuulu suurten - tai edes vähemmän suurten - säveltäjien merkittävimpään tuotantoon eikä niitä näin ollen juuri esitetä eikä kuule. Ihan mielenkiintoisia varmasti ovat, mutten katso menettäneeni mitään olennaista esim. Schubertilta, vaikken näitä mainitsemiasi lauluja tunnekaan.
 
Mutta jos lähdetään siitä, että Schubert oli säveltäjänlahjoiltaan ennen kaikkea lyyrikko ja liedsäveltäjä kyeten löytämään juuri oikealaisen sävelmän tuomaan ilmi runollista tunnelmaa, niin silloin käsitykseni mukaan on myöskin tarkoituksenomaista olettaa, että myös hänen juomalaulunsa olivat hänen säveltäjäluonteelleen ominaisempi ja persoonallisempi tapa ilmaista, paitsi loihtia ilmielävästi esiin runotekstin henki, säveliksi puetun runon kautta myös omaa itseään ja sisimpiä tuntojaan, kuin sanokaamme vaikkapa instrumentaalimusiikki, vaikkakin jopa hänen melodis-ilmaisulisesti painottuneissa pianosonaateissaan hänen voi toisinaan sanoa "laulavan". Dvorak sanoi Schubertin tuoneen laulun sinfoniaan.
 
Vaikkakaan eittämättömästä melodisesta kauneudestaan huolimatta ne eivät visioiltaan varmastikaan aina kohoa hänen merkittävimpien kuorosävellysten tasoille, niistä voi kuitenkin yhtä usein löytää spontaania välittömyyttä, melodisen keksinnän tuoreutta, alkuperäisyyttä ja nerokkuutta, jota ilman maailma saattaisi olla hitusen verran ankeampi paikka elää.

Jos oopperoiden juomalaulut lasketaan, niin Verdin Otellossa on mainio juomalaulu, jonka Jago esittää, en vaan saa päähäni sen nimeä.

Mutta jos lähdetään siitä, että Schubert oli säveltäjänlahjoiltaan ennen kaikkea lyyrikko ja liedsäveltäjä kyeten löytämään juuri oikealaisen sävelmän tuomaan ilmi runollista tunnelmaa, niin silloin käsitykseni mukaan on myöskin tarkoituksenomaista olettaa, että myös hänen juomalaulunsa olivat hänen säveltäjäluonteelleen ominaisempi ja persoonallisempi tapa ilmaista, paitsi loihtia ilmielävästi esiin runotekstin henki, säveliksi puetun runon kautta myös omaa itseään ja sisimpiä tuntojaan, kuin sanokaamme vaikkapa instrumentaalimusiikki, vaikkakin jopa hänen melodis-ilmaisulisesti painottuneissa pianosonaateissaan hänen voi toisinaan sanoa "laulavan". Dvorak sanoi Schubertin tuoneen laulun sinfoniaan.
 
Vaikkakaan eittämättömästä melodisesta kauneudestaan huolimatta ne eivät visioiltaan varmastikaan aina kohoa hänen merkittävimpien kuorosävellysten tasoille, niistä voi kuitenkin yhtä usein löytää spontaania välittömyyttä, melodisen keksinnän tuoreutta, alkuperäisyyttä ja nerokkuutta, jota ilman maailma saattaisi olla hitusen verran ankeampi paikka elää.
 
Niin, kyllähän Schubertin - tai kenen tahansa suuren säveltäjän - nerokkuus varmasti ilmenee jollakin tasolla kaikessa, mitä hän on kirjoittanut. Se on sitten eri asia, mitä osaa tuotannosta pidetään merkittävimpänä. Schubertin nerous eittämättä ilmenee parhaiten hänen liedeissään, kertoivat ne sitten juomisesta tai eivät. Mutta jos hänen instrumentaalituotannostaan puhutaan, niin Jousikvintetto C-duuri on minusta yksi fantastisimpia kamarimusiikkiteoksia, mitä on koskaan sävelletty. Se on täynnä niin suurta ja syvällistä runoutta, draamaa ja tunnetta, että en mitenkään pysty kuvittelemaan, että Schubert olisi kokenut olevansa jotenkin vieraalla maaperällä "joutuessaan" säveltämään jotain, missä ei ole laulettavaa tekstiä.

Niin, kyllähän Schubertin - tai kenen tahansa suuren säveltäjän - nerokkuus varmasti ilmenee jollakin tasolla kaikessa, mitä hän on kirjoittanut. Se on sitten eri asia, mitä osaa tuotannosta pidetään merkittävimpänä. Schubertin nerous eittämättä ilmenee parhaiten hänen liedeissään, kertoivat ne sitten juomisesta tai eivät. Mutta jos hänen instrumentaalituotannostaan puhutaan, niin Jousikvintetto C-duuri on minusta yksi fantastisimpia kamarimusiikkiteoksia, mitä on koskaan sävelletty. Se on täynnä niin suurta ja syvällistä runoutta, draamaa ja tunnetta, että en mitenkään pysty kuvittelemaan, että Schubert olisi kokenut olevansa jotenkin vieraalla maaperällä "joutuessaan" säveltämään jotain, missä ei ole laulettavaa tekstiä.
 
Niin tai etenkin sen koekettavan runollinen hidas osa on juuri niinkuin sen ilmaisit, mutta en pitäisi teosta kokonaisuudessaan välttämättä erityisen onnistuneena. Onkohan näin, että Schubertia vaivannut sairaus, kuppa?, olisi vienyt hänen luomisvoimastaan parhaan terän jo tuossa vaiheessa, 31, vuotiaana, taikka sitten luomisroihut olivat vähitellen kuluttamassa hänet loppuun, sillä esim. viimeisissä liedeissäkin tapahtuu ihmeellinen tyylinmuutos ja yksinkertaistuminen, paitsi tekstuurissa, myös mielestäni hänen uskomattomien melodialahjojensa jonkinlaisena pelkistymisenä melankolian vallatessa alaa laulujen tunnelmissa. Tosin vastaavasti hänen viimeiset pianosonaattinsa ovat suurenmoisia luomuksia, lähestyi niitä sitten mistä näkökulmasta tahansa. Toisaalta hänen viimeiseksi jääneessä oopperaluonnoksessaan Der Graf von Gleichen D 918, on muutamia suurenmoisia hetkiä,mm. hyvin mozartmaisesti, mutta käsittämätöntä kypsyyttä huokuvan persoonallisesti käsitellyissä ensemble-numeroissa, jotka olisivat luvanneet mielestäni paljon hänen tulevaisuuttaan oopperasäveltäjänä ajatellen.
 
Mutta mitä juomalauluihin tulee, varsin vaikuttava on myös uhmakas Trinklied vor der Schlacht "Juomalaulu ennen taistelua" D 169, kahdelle unisono-mieskuorolle ja pianolle, jossa vasemman käden bassojen jyrinä simuloi rumpujen pärinää, jonka Schubert sävelsi 12. 3. 1815. Arnol Schönberg-kuoron tulkinta Erwin Ortnerin johdolla on äänitykseltään avara ja vaikuttavampi kuin Lontoon Schubert-kuoron esitys Hyperion-merkillä.
 
mutta toisaalta on hyvin kliseemäisesti todettu, että vasta hiukan yli 20-vuoden ikäisenä hän saavutti laulujensa vaivattoman kypsyyden instrumentaalimusiikissaan, mikä ei ainakaan minun mielestäni pidä ollenkaan paikkaansa, sillä olihan hän säveltänyt jo hyvin nuorena, 15-16 vuotiaana ikäänsä nähden hämmästyttävän kypsiä jousikvartettoja, vaikkakaan ne eivät tunteen syvyydessä vielä voikaan vetää vertoja viimeisille hänen tämän kamarimusiikkilajin luomuksilleen.