Klassinen ›

Aiemmin vähäisen kuuntelunäytteen perusteella ja musiikin vanhahtavan luonteen sekä hieman heikohkon äänityksen takia, suotta väheksymäni, mutta perusteelliseen kuunteluun uudelleen ottamani, Haydnin suhteellisen varhainen, mutta lumoava Le Pescatrici ooppera 1760 luvulta, löytyi säveltäjän monen muun oopperan ohella nuoren yhdysvaltalaisen musiikkitieteilijän Robbins Landonin uutteran tutkimustyön tuloksena Budapestin kansalliskirjaston arkistosta 1950 luvulla ja hän sekä säveltäjä Karl Heinz Füssl rekonstruoivat Esterhazan palossa osittain tuhoutuneen oopperan Amsterdamissa järjestettyä esitystä varten kirvoittaen kriitikoiden suusta haltioituneen reaktion. Oopperan tarmokas alkukuoro Tira, tira virittää odotukset korkealle.
 
Landon sävelsi kokonaan itse erään aarian, jota esityksen johtanut maestro ja ohjaaja luulivat aidoksi, pitäessään sitä oopperan kauneimpana aariana, mutta järkyttyivät kuullessaan, ettei se olekaan aitoa Haydnia. Mutta se ei ilmeisesti myöskään sisälly Liettuan kansallisoopperan kuoron ja orkesterin tekemään tavallaan maailman ensilevytykseen oopperasta sikäläisine solistikaarteineen ja joka on äänitetty jo v. 1992 Vilnan Haydn-Schubert festivaaleilla ja esiintynyt jollakin muullakin harvinaisella levymerkillä. Eilen haltioiduin Haydnin Kuun maailma oopperasta ja sitä ennen lumouduin Orlando Paladino oopperaa kuunnellessa.
 
Le Pescatrici oopperasta noin kaksi kolmannesta on aitoa Haydnia ja muu osa Landonin mestarillisella tavalla säveltäjän tyylille uskollisesti täydentämää materiaalia lähinnä joidenkin aarioiden loppujen ja alkujen osalta toisen näytöksen keskiosan kadottua täysin jäljettömiin monine aarioineen. Landon piti itseään vain jonkinlaisena antiikkiesineiden entisöijää vastaavana rekonstruoijana.
 
Kun sitten kuuntelin teosta olin jonkin aikaan kuuntelun aloittamisen jälkeen hämmästyksekseni varsin lumoutunut, vaikka joissakin numeroissa saattaa pistää merkille Landonin tai Füsslin kädenjäljen mm. joidenkin kökköjen puhallinsoolojen osalta eräässä numerossa, mikä ei kuitenkaan vähennä kuuntelunautintoa hiukkaakaan, joidenkin aarioiden enteillessä tai liittyessä jopa säveltäjän sturm und drang kauteen intohimoisine ja myrskyävine tunteen purkauksine, varsin instrumentaalisesti ajatelluissa laululinjoissaan ja kiireisessä orkestraatioissaan. Libreton olivat säveltäneet jo ennen Haydnia Bertoni ja Gassmann, sen ollessa eräänlainen risteytys Tuhkimon ja Cosi fan tutten tarinan välillä.
 
Hämmentää, että vähintäänkin jonkinasteisesta skeptisyydestäni huolimatta Haydnin oopperoita kohtaan, mikäli niitä verrataan Mozartiin, kykenin saavuttamaan levytyksen tuon tuosta katkaisevista mainoksista huolimatta suht voimakkaan lumontunteen Kuun maailma oopperan jälkimmäisessä näytöksessä, ja joka valtasi minut lopulta myös ihme kyllä seccoresitatiiveissakin, joista tavallisesti olen tottunut olemaan välittämättä, ja jota ei ole tapahtunut milloinkaan ennen edes Mozartissa, joka loi seccoresitatiiveista Donissa Hildesheimerin mukaan todella ainutlaatuisia, mutta sitten tuntien kuuntelun jälkeen luovutin pakaran puutumisesta tai varsin kivuliaasta makkaralle menemisestä sekä mainosten tulvasta johtuen ja jätin Il Mondo della Luna oopperan kuuntelun sikseen.
 
Ei tätäkään v. 1777 sävellettyä oopperaa suotta ole suomessakin esitetty, vaikka Haydn joutui tyytymään pienehköön orkesteriin ja taidoiltaan suht vaatimattomiin laulajiin Esterhazassa ja silti loi unohtumatonta musiikkia. Keskittymistä se kyllä kysyi. Musiikkitieteilijät pitävät Haydnin oopperamusiikkia kyllä kauniina, mutta henkilöidensä sisäinen maailma kiinnosti häntä enemmän kuin ulkoinen maailma ja näyttämötilanne.

Valloittavaa. Hyvä Megath !

hernan-1: Valloittavaa. Hyvä Megath !
 
Suuret kiitokset sydäntä lämmittävistä sanoistasi Hernan-1.
 
Nuorena luulin, että vasta Joseph Haydnin myöhäiset suuret ja laajamuotoiset sinfoniat ja vokaaliteokset, ne oratoriot, jotka hän sävelsi seitsemissä kymmenissä, edustavat ensimmäistä kertaa kypsää Haydnia säveltäjän uralla, eivätkä paljon aiemmin esim. 1770 luvulla tai jopa 50 v. ennen Luomista sävelletyt oopperatkaan voi vielä millään sisältää innoittunutta, vaikuttavaa tai laatuun käyvää ja keksinnältään runsasta ja tuoretta vokaalimusiikkia aarioissa saati ensemblenumeroissakaan, vaan luulin niitä kauttaaltaan kuiviksi ja tylsiksi, ajan hampaan nakertamiksi rutiinituotteiksi, vailla tuoretta luomisvoimaa.
 
Miten tietämätön Haydnin tuotannosta tuolloin olinkaan huolimatta siitä, että lukioiässä koin kaikkein suurimmat emotionaaliset kokemukseni Haydnista milloinkaan. Mutta en voinut aavistaa miten paljon musiikillista kauneutta ja melodista keksintää sisältyy varhaisiinkin oopperoihin, jotka saavat kuulijan lumoutumaan ja tuntemaan jopa sielunsa syvimpiä sopukoita myöten niiden musiikin koskettaessa ja avartaessa parhaimmillaan sydäntä.
 
Vaikka Haydnin suuret oratoriot ovat lajissaan vaikuttavia ja ylittämättömiä teoksia, tuovat säveltäjän oopperat esiin aivan uuden puolen säveltäjästä draamallisen musiikin alalla ja hänen verrattoman taitonsa luoda koomisia henkilöitä ja aarioita, jossa vain Mozartin voi sanoa ylittäneen hänet ja panneen paremmaksi, sillä esim. Rossinilta puuttuu syvyyttä musiikistaan ja hän sanoi itsekin olevansa vain huono Haydn tai vielä huonompi Mozart jos yrittäisi jäljitellä heidän tyyliään. Minusta on suoranainen ihme, että vaikka Mozart jättää draamallisen teatteri vaiston, psykologisen silmän, luonnehtimiskyvyn ja draamallisen ajoituksen osalta Haydnin varjoonsa varsinkin suurissa da Ponte oopperoissaan, niin siitä huolimatta Haydnin oopperamusiikki kiinnostaa jostain syystä enemmän juuri nyt usein varsin rikkaan musiikillisen keksintänsäkin ansiosta ja siksi, että Haydn kiehtoo säveltäjänä muutenkin enemmän eivätkä hänen oopperansa ole vielä kuluneet kuuntelussa puhki ja Mozart on hieman liiankin syvällinen taiteessaan Haydnin musiikin auetessa kuulijalle vaivattomammin, mutta ei edusta Mozartin tavoin elämän transsendentaalista ydintä, sen perimmäistä tarkoitusta, Mozartin ollessa Ashkenazyn Maestro kirjassa esittämän teesin mukaan niin korkealla tasolla ja täydellistä että tuntuu olevan miltei erkaantunut elämästä kun esim. Haydn ja Beethoven ovat elämälle uskollisia.
 
Otin kuunteluun Filosofin sielu oopperan, jota en ennestään tuntenut, ja vaikka se on wikipedian mukaan säveltäjän suosituin ooppera ja sen tarina on varsin surullinen, kuuluessaan säveltäjänsä myöhäiskauteen keskeneräisenä teoksena, syistä, jota ei täysin tunneta, mutta kun eilen sitten päätin tutustua lähemmin teokseen kuulokkeista loppui virta juuri kun tunsin eräässä duetossa lumoutuvani musiikista, joka ei minusta ole yleisilmeeltään niin mieliinpainuvaa lajia kuin säveltäjän 1770 luvun parhaissa aarioissa koomisissa buffa oopperoissa ja sisältää paljon enemmän kuoronumeroita, kuin varhaisoopperat, jotka tuntuvat sopivan Haydnin säveltäjäluonteelle paremmin, kuin seriat, luulisin pinnallisen, mutta ei pohjaan asti menevän tutustumisen jälkeen ilman tahdonliikkeiden heijastumista puhtaan mielteen alueelle musiikillisten "ideoiden" käsittämisen edellytyksenä, mutta edellyttää suurta keskittymistä, johon ei aina energiat ja kiinnostus riitä.
 
Vertailu ei sinänsä ole kiinnostavaa taikka hedelmällistä, vaan itse musiikki. Vaikka Haydnia tuskin voi pitää minään suurena draamallisena nerona, mutta musiikillisena nerona kylläkin, ja vaikka eräissä hänen vakavammissa tai semiseria oopperoissaan saattaa olla hiukan draaman tuntuakin, niin minusta näin amatöörinä tuntuu ainakin musiikillisten ansioiden suhteen siltä, ikään kuin buffa oopperoissa ja dramma giocoso tyyppisissä sekä semiserioissakin säveltäjän mielikuvitus olisi ainakin joissakin numeroissa syttynyt ilmiliekkiin, varsinkin jos ajattelee kuinka varhaisista oopperoista on kyse verrattuna musiikilliselta keksinnältään jotenkin "steriilimpiin" ja sävelaiheiltaan tavanomaisempiin ja mielikuvituksettomampiin L' isola disabitataan, Armidaan ja L' anima del filosofoon, jotka kaikesta huolimatta ovat nekin erinomaisia mestariteoksia, mutta eivät ehkä yhtä spontaaneja, sillä vakava aihe ei inspiroinut Haydnia kenties yhtä paljon kuin joidenkin buffa oopperoiden hulvaton meininki, ja joiden räiskyvä musiikillinen huumori ja keksintä leiskuu ja leimahtelee siellä täällä ja nostaa nämä oopperat omaan luokkaansa lajissaan, johon vain harvat säveltäjän ovat yltäneet.
 
Syyllistyn itse tässä pieneen vertailuun, kun totean Haydnista puheen ollen, että on suorastaan ehkä jotenkin jopa omituista, vai olenko täysin väärässä, että myöhäisen 1700 luvun suosituimman oopperasäveltäjän mestariteos, nimittäin, Paisiellon Seviljan parturi, on ainakin jonkun harvan aarian perusteella, kun oopperaa objektiivisen totuuden kaipuussa, parasta buffasäveltäjää etsittäessä ja nimettäessä, kuuntelin, musiikilliselta keksinnältään Haydnin buffa oopperoita heikompi ja pinnallisempi, ja tästä huolimatta ehkä Orlando Paladinoa lukuun ottamatta, Haydnia paljon menestyksekkäämpi kaikesta musiikillisesta kliseemäisyydestä, konventionaalisuudesta ja suorastaan triviaalisuudestaan huolimatta, josta puuttuu mm. melodinen mielikuvitus, mahdollisesti nimihenkilön tai jonkin muun hahmon aarian perustuessa kuluneisiin musiikillisen kliseisiin, mannheimilaiseen crescendo rakettiin ja ylettömästi toistettuihin jousi-ja puhallinkuvioihin monotonisen lauluäänen yllä josta puuttuu todellinen melodinen keksintä ja orkesteriosuudesta sävelaiheiden variointi ja kehittely jättäen sävellystavaltaan papaa mekaanisemman vaikutelman.
 
Vaikka lumouduin Haydnin eräästä kauneimmasta oopperasta, L'infidelta delusasta, kunnes kuulokkeista loppui virta, Haydn ei joidenkin tutkijoiden mukaan ollut mikään suuri musiikkidramaatikko, vaan hänen oopperansa ovat usein draamallisesti heikkoja luomuksia kaikesta musiikillisesta kauneudestaan huolimatta, sillä häntä jonkun musiikkitieteilijän mukaan kiinnosti enemmän roolihahmojen sisäinen kuin ulkoinen maailma ja näyttämötilanne, minkä voi osaltaan panna heikkojen librettojen tiliin. Mutta kun jotakin Paisiellon Seviljan parturia kuuntelee, niin käy selväksi miten paljon taitavampi säveltäjä Haydn oli oopperoissaankin, joita olen välillä kuunnellut lumoutuneena, kun sen sijaan tätä Paisiellon ns. "mestariteosta" ei voine oikein pitää edes nautittavana musiikkina kaavamaisen ja mekaanisen sävellystapansa vuoksi, josta puuttuu melodian ja moduloinnin taito ja mielikuvitus ja aito keksintä