Klassinen ›

Ken krittisesti suhtautuu kuluneeseen fraasiin "nauttia", saattaa olla tietämättäänkin varsin oikeassa siinä, että kyseinen terminologinen optinen harha antaa pahimmillaan varsin väärän kuvan musiikin kuuntelemisesta, nauttimisesta tai musiikillisista elämyksistä, jotka pikemminkin saattavat tuottaa tuskaa kuulijalleen kuin varsinaista mielihyvää, vaikkakaan tuskin pahasti erehdyn väittäessäni, että tämä tuska ei ole konkreettista, todellista tuskaa, vaan tahtoa vastaan HANGOITTELEVAN PIENEMMÄN TAI SUUREMMAN, älyn mukainen, tuskan KUVA puhtaan mielteen alueella josta tahto on pois työnnetty.
 
Muutama päivä sitten olikin niin sanoakseni varsin tuskaista, mutta samalla nautinnollista kuunnella Schubertin singspieliä, laulufarssia Die Zwillingsbrüder,D 647, ikivanhana levytyksenä 70-luvulta, iästään huolimatta sen musiikin kauneuden tuottaman kivun vuoksi, joka mm. tuntui jossain määrin pakahduttavana ja puristavana tuntemuksena sydänalassani. Radiosta kuullussa viimeisimmän nykymusiikkiteoksen kohdalla tällaista ei suinkaan tapahtunut, ja rupesinkin tuolloin kuuntelemaan Fierabrasin I-näytöksen tapahtumarikasta jälkipuoliskoa lumoutumneena.
 
Eräs muinainen levykatalogi kehoittikin olemaan välittämättä huippuluokan roolimiehityksestä ja kuuntelemaan vain musiikkia sellaisenaan ( Zwillingsbruder); ja kuitenkaan se ei ensikuulemalta ollut ehkä sitä mehukkainta ja melodisesti rönsyilevintä ooppera-Schubertia, sillä sen kvaliteetit ovat toisaalla, ihmeellisessä kyvyssä luoda synteesi Mozartin draamallisten oivallusten ja Schubertin itsensä persoonallisesta ekspressiivisestä lied-tyylistä.
 
Varsin tulkinnanvarainen ja kyseenalainen termi ja käsite tuo taiteesta nauttiminen ilman emotionaalisten kokemusten kaipuutamme siis on, jotka kuuluvat siihen, myönsimmepä, tai ymmärsimmepä me sitä tai emme, olennaisena ja erottamattomana, mutta välttämättömä osana kuten laivan köli on osa laivaa, välittyen taiteen suomana ihmeenä vastaanottajiensa sydämiin, jotka kokevat sen minkä säveltäjä pakostakin on luomisaktin vallassa kokenut, nerouden ja miellekyvyn asteesta toki riippuen, hengen heräämisenä, älyn vapautumisena tahdon palveluksesta; luomisprosessin alitajuntaisena tapahtumana ennen teoksen paperille merkitsemistä ja KIRJOITTAMISTA, joka on sitten enää vain mekaaninen tapahtuma ilmentyen pelkästään muistin tai putken tyhjentämisenä.
 
(Taattua Mega-laatua)

Ymmärrän mitä tarkoitat "tuskan" kokemisella, mutta eikö sekin ole loppujen lopuksi eräänlaista 'mieluisaa' tuskaa, siis että tämänkaltaisesta kokemuksesta jää sen kaiken tuskan jälkeen loppujen lopuksi kuitenkin nautinnollinen olo..? Kyllä mä silloin puhuisin edelleen nauttimisesta, sillä eihän sen termin tarkoitus tässä yhteydessä toki ole se, että taide-elämys on koko ajan ikään kuin aistillista nautintoa tuottava, vaan että se voi saada olon ajoittain hyvinkin tukalaksi tai raskaaksi, jopa surulliseksi. Traagisen oopperan jälkeen voi olla hyvinkin ahdistunut olo, muttei se tarkoita etteikö kokemuksesta voisi kokonaisvaltaisesti nauttia.
 
(Taattua Mega-laatua)
 
Loistavaa että omaat myös itseironisen aspektin! +

(Taattua Mega-laatua)
 
Kiitos päivän nauruista.
 
Musiikista voi nauttia, vaikkei se olisikaan kaunista sanan perinteisessä merkityksessä, mutta pitää muistaa, että kaunis ei ole objektiivinen mitta.
 
Puhunkohan ihan ohi aiheen? Väsyttää.
 
Edit: Puhun.

Radiosta kuullussa viimeisimmän nykymusiikkiteoksen kohdalla tällaista ei suinkaan tapahtunut, ja rupesinkin tuolloin kuuntelemaan Fierabrasin I-näytöksen tapahtumarikasta jälkipuoliskoa lumoutumneena.
 
Harmillista, että musiikillinen nautintakykysi (jos tällaisen ilmauksen käyttö sallitaan) ei ulotu ns. uudenmusiikin alueelle (omasta mielestäni musiikki on ajatonta ja sen ikää on turha ajatella). Itse olen kuitenkin saanut suurimmat musiikkielämykseni 1900-luvun loppupuolella sävelletystä musiikista, kun taas tonaalinenmusiikki ei niinkään sytytä.

mä en oikein tiedä mitä tähän ketjuun pitäisi vastata.
 
"joo"

"joo"
 
Se kelpaa ihan hyvin.

tai oikeastaan voisin jatkaa vielä:
 
miksi sinä kerrot tämän meille megatherium? mitä sinä tältä ketjulta odotat tai haluat?

Kiitos päivän nauruista.
 
Musiikista voi nauttia, vaikkei se olisikaan kaunista sanan perinteisessä merkityksessä, mutta pitää muistaa, että kaunis ei ole objektiivinen mitta.
 
Puhunkohan ihan ohi aiheen? Väsyttää.
 
Edit: Puhun.
 
Mutta tunnetko koskaan esim. viiltävää tuskaa musiikkia kuunnellessasi, vaikka se olisikin kääritty kauniiseen ulkokuoreen ja tarttuviin säveliin, kuten vaikka mozartin g-molli jousikvintetto? Minusta silloin on vasta päästy musiikin metafyysiseen ytimeen kun ulkonaiset kauneusseikat ei ole notaarattu ensiarvoiseksi musiikkia arvotettaessa, vaan emotionaaliset kokemukset, jotka viittaavat joihinkin menneisiin järkytyksiin säveltäjän alitajunnassa, vaikka musikki olisi kuinka sulosintyuista hyvänsä; nykymusiikki on liiaksi itsetarkoituksellisen brutaalia ja karkean hiomatonta ollakseen suurta ja tunteita herättävää taidetta. Nykymusiikkiakin on niin moneen lähtöön, että kaikki yleistykset saattavat olla kaukaa haettuja ja harhaanjohtavia.

nykymusiikki on liiaksi itsetarkoituksellisen brutaalia ja karkean hiomatonta ollakseen suurta ja tunteita herättävää taidetta. Nykymusiikkiakin on niin moneen lähtöön, että kaikki yleistykset saattavat olla kaukaa haettuja ja harhaanjohtavia.
 
Itse juuri yleistit aika harhaanjohtavasti nykymusiikista. Ja mitä ylipäätään tarkoitat nykymusiikilla - juuri tämän päivän/vuoden/vuosikymmenen musiikkia vai koko 1900-luvun modernista musiikista alkanutta tyylien kirjoa? Koska joskus tuntuu, että kaikki impressionismia uudempi saa sinulta tappotuomion. Sinne mahtuu todella tunteikasta musiikkia joukkoon, kun vaan viitsii etsiä ja syventyä.

Itse juuri yleistit aika harhaanjohtavasti nykymusiikista. Ja mitä ylipäätään tarkoitat nykymusiikilla - juuri tämän päivän/vuoden/vuosikymmenen musiikkia vai koko 1900-luvun modernista musiikista alkanutta tyylien kirjoa? Koska joskus tuntuu, että kaikki impressionismia uudempi saa sinulta tappotuomion. Sinne mahtuu todella tunteikasta musiikkia joukkoon, kun vaan viitsii etsiä ja syventyä.
 
niinno, eihän tuo impressionismikaan kuollut vielä ole...

Mutta tunnetko koskaan esim. viiltävää tuskaa musiikkia kuunnellessasi, vaikka se olisikin kääritty kauniiseen ulkokuoreen ja tarttuviin säveliin, kuten vaikka mozartin g-molli jousikvintetto? Minusta silloin on vasta päästy musiikin metafyysiseen ytimeen kun ulkonaiset kauneusseikat ei ole notaarattu ensiarvoiseksi musiikkia arvotettaessa, vaan emotionaaliset kokemukset, jotka viittaavat joihinkin menneisiin järkytyksiin säveltäjän alitajunnassa, vaikka musikki olisi kuinka sulosintyuista hyvänsä; nykymusiikki on liiaksi itsetarkoituksellisen brutaalia ja karkean hiomatonta ollakseen suurta ja tunteita herättävää taidetta. Nykymusiikkiakin on niin moneen lähtöön, että kaikki yleistykset saattavat olla kaukaa haettuja ja harhaanjohtavia.
 
jos musiikki ei tuota nautintoa, niin silloin sitä ei pidä kuunnella. mitä sitä tuskaa lisäämään, kun elämässä sitä on riittämiin muutenkin...?

jos musiikki ei tuota nautintoa, niin silloin sitä ei pidä kuunnella. mitä sitä tuskaa lisäämään, kun elämässä sitä on riittämiin muutenkin...?
 
Synteettistä tuskaa johon saa helpotuksen samassa paketissa.

Matti Raekallio esitti asiaan mielenkiintoisen näkemyksen muutama päivä sitten radiossa kommentoidessaan sitä, miksi Brahmsin 1. pianokonsertto sai aikanaan niin negatiivisen vastaanoton kantaesityksessään, vaikka sitä pidetään nykyisin yhtenä merkittävimmistä. En muista oliko ko. ajatus Raekallion oma vai siteerasiko hän jotakuta muuta, mutta se meni jotakuinkin niin, että jos säveltäjä ilmentää teoksessaan erityisen synkkiä, ahdistavia ja surullisia tunteita, voi kuulijan olla vaikea seurata säveltäjää sille alueelle eikä hän silloin kykene nauttimaan teoksesta. Brahmsin konserton synkkään perussävyyn Raekallio esitti syyksi sitä, että Brahms oli järkyttynyt hyvän ystävänsä Schumannin vakavista mielenterveydellisistä ongelmista, jotka veivät hänet lopulta mielisairaalaan. Voihan se asia näinkin olla, ainakin ensikuuleman perusteella. Myöhemmin teokseen voinee sitten suhtautua objektiivisemmin.

Synteettistä tuskaa johon saa helpotuksen samassa paketissa.
 
se on varmaankin ns. "katharsis", jota tarkoitat?
 
sehän on taas mielestäni nimenomaan nautinnollinen tunne tuo katharsis, joten mikä tässä ketjussa on pointtina?
 
jos et saa nautintoa irti jostain musasta, niin älä kuuntele. en mäkään pahanmakuista ruokaa syö.

Matti Raekallio esitti asiaan mielenkiintoisen näkemyksen muutama päivä sitten radiossa kommentoidessaan sitä, miksi Brahmsin 1. pianokonsertto sai aikanaan niin negatiivisen vastaanoton kantaesityksessään, vaikka sitä pidetään nykyisin yhtenä merkittävimmistä. En muista oliko ko. ajatus Raekallion oma vai siteerasiko hän jotakuta muuta, mutta se meni jotakuinkin niin, että jos säveltäjä ilmentää teoksessaan erityisen synkkiä, ahdistavia ja surullisia tunteita, voi kuulijan olla vaikea seurata säveltäjää sille alueelle eikä hän silloin kykene nauttimaan teoksesta. Brahmsin konserton synkkään perussävyyn Raekallio esitti syyksi sitä, että Brahms oli järkyttynyt hyvän ystävänsä Schumannin vakavista mielenterveydellisistä ongelmista, jotka veivät hänet lopulta mielisairaalaan. Voihan se asia näinkin olla, ainakin ensikuuleman perusteella. Myöhemmin teokseen voinee sitten suhtautua objektiivisemmin.
 
tai sitten brahmsia huvitti vaan säveltää jotain joka kuulostaa synkältä. minusta on aina vähän vaarallista liittää jotain henkilökohtaisia kokemuksia sävellyksiin, jotka kuitenkin ovat loppujen lopuksi vain järjestettyä ääntä.
 
toki romantiikan aikaan oli hyvinkin tavallista sekoittaa säveltäjäpersoona ja itse sävellys, mutta jokainen säveltäjä on myös ainutlaatuinen persoona.

se on varmaankin ns. "katharsis", jota tarkoitat?
 
sehän on taas mielestäni nimenomaan nautinnollinen tunne tuo katharsis, joten mikä tässä ketjussa on pointtina?
 
jos et saa nautintoa irti jostain musasta, niin älä kuuntele. en mäkään pahanmakuista ruokaa syö.
 
Esitin vain asian, kuten ymmärsin Megan tarkoittavan. Itse nautin musiikista enkä tunne tuskia juurikaan (paitsi jos hirveää romanttista soopaa joutuu kuuntelemaan)

tai sitten brahmsia huvitti vaan säveltää jotain joka kuulostaa synkältä. minusta on aina vähän vaarallista liittää jotain henkilökohtaisia kokemuksia sävellyksiin, jotka kuitenkin ovat loppujen lopuksi vain järjestettyä ääntä.
 
toki romantiikan aikaan oli hyvinkin tavallista sekoittaa säveltäjäpersoona ja itse sävellys, mutta jokainen säveltäjä on myös ainutlaatuinen persoona.
 
Niin, tuskin tuota nimenomaista tarinaa kukaan on tuulesta temmannut; itse ainakin ymmärsin niin että sille on muutakin kuin vain mutu-pohjaa perusteena. Ja kyllähän monestikin näiden tarinoiden tukena ovat esim. säveltäjän omat päiväkirjamerkinnät, kirjeet tms. dokumentit. Tietenkin perusteettomien tarinoiden kehittely on turhaa, mutta omien subjektiivisten mielihalujen ja tarpeiden perusteellahan säveltäjä ne äänet kuitenkin järjestää, joten ei se ihme ole jos omasta persoonasta sekoittuu paljonkin säveltämistyöhön, joka monelle on se tärkein tai jopa ainoa keino purkaa tunteita ja pään sisältöä.

Nauttia sanan optinen harha? Eli
?

Itse juuri yleistit aika harhaanjohtavasti nykymusiikista. Ja mitä ylipäätään tarkoitat nykymusiikilla - juuri tämän päivän/vuoden/vuosikymmenen musiikkia vai koko 1900-luvun modernista musiikista alkanutta tyylien kirjoa? Koska joskus tuntuu, että kaikki impressionismia uudempi saa sinulta tappotuomion. Sinne mahtuu todella tunteikasta musiikkia joukkoon, kun vaan viitsii etsiä ja syventyä.
 
Kaikki mikä ei ole tonaalista musiikkia, on varmuudella nykymusiikkia.

Kaikki mikä ei ole tonaalista musiikkia, on varmuudella nykymusiikkia.
 
Vaikka se olisi sävelletty 100 vuotta sitten? Aika erikoinen näkemys sulla.