Klassinen ›

Tuli kuunneltua koko viikonvaihde miltei pelkästään omasta mielestäni juuri nyt 1900-luvun merkittävimmän musiikkineron, Fredrik Deliuksen musiikkia, jonka pyrkimys outoon poeettisen panteistiseen meditointiin sai sävel-ja muotokielekseen sensuellin impressionistisen herkkiin vivahteisiin luottavan sointivärikaavun ylleen vuolaaan kromaatisessa, mutta pohjimmiltaan tonaalisessa soinnunkäytössään, joka on olennaisesti temperamentiltaan ja poeettiselta atmosfääriltään maalauksellisen englantilaista - "Shelley, Keats, ja Wordsworth eivät pystyisi tarkemmin loihtimaan esiin englantilaisen maiseman lumousta", kuten eräs säveltäjä on julistanut.
 
Ja näin Deliusta kuunnellessani Beechamin johtamana levytyksenä tuntui ikään kuin kaunis lämmin kesäinen tuulahdus olisi tullut keskelle koleata ja märkää syksyistä ilmastoamme. Valitettavasti ne jotka eivät ymmärrä hänen sävelkieltään, eivät pääse osalliseksi kesäisen aurinkoisesta ihanuudesta muutoin kuin ostamalla kalliit lentoliput Havaijille tai Honoluluun tähän vuodenaikaan. Siis onni harvoilla, kesä kaikilla ei lunasta odotuksia tässäkään tapauksessa. Vahinko vain, että Delius tuntuu olevan meillä kovin aliarvostettu ja laiminlyöty nero, että radion tai konserttien ohjelmistot potevat huomattavaa Delius-vajetta, mikä on vahinko joutuessamme näin turvautumaan vain aurinkolamppujen ja solariumin apuun sadaksemme valohoitoa talven kaamoksen keskellä synkkyyttä paremmin kestääksemme.
 
Delius osoittautuu ylivertaiseksi orkesterikoloristiksi häikäisevän mallikkaasti orkestroidun musiikkinsa hienovaraisen värikylläisessä orkesteriväripaletissaan, jonka Beecham maalaa kaikissa taivaan-ja sateenkaaren väreissä silmiemme eteen häikäisevänä, huumaavana loisteena vailla vertaa.
 
Delius lienee lisäksi kirjoittanut enemmän orkesterimusiikkia kuin Sibelius konsanaan, eikä niiden laadussa tapahdu osakemarkkinoilla tyypillisiä huomattavia arvonvaihteluita, vaikakaa likainen raha ei voikaan koskaan korvata taiteellisia elämyksiä, vaan on pikemminkin este niiden kokemiselle tahtoa riivamana hapatuksena, joita vain henkisesti köyhimmillöe suodaan.
 
Deliusin solokonsertoista merlittävimmät lienevät haltioitunut viulukonsertto ja sellokonsertto, kuototeoksista nietzscheläistä rationaalista filosofiaan pohjautuvat Requiem ja A Mass of life ja nostalginen Appalachia, joka teki kantaesityksessään Beechamiin sähköistävän vaikutuksen ja tämä päätti ruveta Deliuksen musikin esitaistelijaksi ja musiikilliseksi sanansaattajaksi ja lähettilääksi ympäri maailmaa(?) tehtyjen konserttimatkojen ja levytysten muodossa. Näyttämöllä hänen oooperansa eivät milloinkaan menestyneet, mutta sopinevat paremmin levytetyksi. Hurmioitunut A walk to the Paradise garden, välisoitto oopperasta Maalaiskylän Romeo ja Julia, on täydellinen tiivistelmöä hänen omaleimaisesta ja yksilölisestä tyylistään, jota Beecham ei löytänyt muiden tuoan ajan säveltäjien teoksista Englannissa.
 
Tunnettuja orkesteriteoksia ovat mm. Sea-Drift, kansanllaulupohjainen vapaan muunnelmamuotoinen englantilainen rapsodia, Brigg Fair, Paris, haltioitunut Song of the High hills, In a Summer Garden, pienelle orkesterille kirjoitetut On hearing the first cuckoon in spring ja summer evening on the river. Vaikka hänen musiikistaan puuttuu rytmistä vaihtelua on esim. Florida-sarjan rytmisesti äärimmäisen eloisassa, melodiikaltaan viettelevässä Tanssissa jo aivan kylliksi, vastapainona lempeälle idylllille, jota hänen musikissaan usein tapaa. Deliuksen Floridan vuosina hän laminlöi appelsiiniviljelmiään musiikin kustannuksella, jossa yritti hankkia toimeentulonsa kun työ isän villasfirmassakaan ei nerokasta 21-vuotiasta ollut miellyttänyt.

En taida tuntea Deliukselta muita teoksia kuin lyhyehkön sonaatin sellolle ja pianolle. Se ei ensikuuntelulla aikanaan ollut mikään järisyttävä kokemus, ehkä erityisesti tuosta mainitsemastasi rytmisen vaihtelun puutteesta johtuen, mutta on periaatteessa ihan miellyttävää musiikkia. Pitää sekin kuunnella joskus vielä paremmalla keskittymisellä ja ajan kanssa. Englantilaisista Elgar vaikuttaa jotenkin väkevämmältä, mutta hän edustaakin vielä täyttä romantiikkaa Deliuksen kallistuessa jo enemmän impressionismin puoleen. Täytyy joskus tutustua paremmin herran tuotantoon, varsinkin noihin orkesteriteoksiin. Varmaan sieltä löytyy hienoja juttuja.

Itse olen yrittänyt levitää Deliuksen ilosanomaa eräällä toisella musiikkifooruumilla, ja todellakin yllättävän harva hänen musiikkiaan tuntee. Delius saa kiittää pitkälti Beechamia musiikkinsa esilletuonnista, häntähän pidetään yleisesti Deliuksen musiikin sanansaattajana. Megatherium taisinkin mainita kaikki merkittävät teokset, joten tyydyn vain suosittelemaan Florida-suitea teokseksi, josta on hyvä aloittaa. (edit: Florida-suite pitää kuunnella!)
 
Deliusta voidaan pitää yhtenä viimeisistä todellisia romantikoista, jonka elinvoimaisuudesta kertoo se, kuinka hän vielä sokeana ja halvaantuneena viimeisteli keskenräisiä teoksiaan hyvän ystävänsä avulla.
 
ps. Eräs toinen englantilainen, Arnold Bax, on myös tutustumisen arvoinen. Elgarin ja Vaughan Williamsinhan kaikki tuntevat.

Itse olen yrittänyt levitää Deliuksen ilosanomaa eräällä toisella musiikkifooruumilla, ja todellakin yllättävän harva hänen musiikkiaan tuntee. Delius saa kiittää pitkälti Beechamia musiikkinsa esilletuonnista, häntähän pidetään yleisesti Deliuksen musiikin sanansaattajana. Megatherium taisinkin mainita kaikki merkittävät teokset, joten tyydyn vain suosittelemaan Florida-suitea teokseksi, josta on hyvä aloittaa. (edit: Florida-suite pitää kuunnella!)
 
Deliusta voidaan pitää yhtenä viimeisistä todellisia romantikoista, jonka elinvoimaisuudesta kertoo se, kuinka hän vielä sokeana ja halvaantuneena viimeisteli keskenräisiä teoksiaan hyvän ystävänsä avulla.
 
ps. Eräs toinen englantilainen, Arnold Bax, on myös tutustumisen arvoinen. Elgarin ja Vaughan Williamsinhan kaikki tuntevat.
 

 
Todellakin. sillä nuori säveltäjä oli kauhistunut kuullessaan, etä hänen ihailemansa säveltäjä oli sokeutunut ja halvaantunut viimeisinä vuosinaan henkisestä vireydestään huolimatta ja päätti erittäin hankalista olosuhteista piittaamatta auttaa säveltäjää teosten paperille merkitsemisessä, vaikka tämän kärsimykset vain lisäsivät hänen teräväkielisyyttään, malttamattomuutaan ja itsekkyyttään.


On täysin sattumaa, että Delius ja omien makutottumuksieni värittämät ja nautinto-indeksiäni korostavat musiikilliset sympatiani milloinkaan ylimalkaan kohtasivat toisensa onnellisten tähtien alla. Siinä määrin onnettomissa merkeissä minä ja Deliusin Grieg-vaikutteinen, muttei yhtä imelä, klaveerikonsertto c-molli toisemme kohtasimme kokiessanni sen olevan sietämättömän yltiöromanttista, ällötunteellisesti värittynyttä sentimenteelista siirappia vailla selväpiirteisiä, ytimekkäitä teemoja ja tonaalista puhtaasti komisointuharmoniikkaan perustuvaa soinnutusta ilman rytmismetrisesti selkeää ja symmetristä klassismile ominaista fraseerausta, mitä melodian käsitykseen tulee tai varpailla selkeää rytmiä helposti naputettavissa ja omaksuttavissa olevaa tartuntapintaa ala Keisarikonsertto Es-duuri numero 5, by Beethoven.
 
Mutta "uutta musikia" eräänä päivänä etsiessäni kaivoin vanhempieni vanhan vinyylilevyn jälleen esille ja kas kummaa, rsakastuin siihen Jean-Rudolphe Krasin soittamana oitis, kykenemättä tuolloin ehkä tajuamaan Deliusin musiikin kaikkein herkintä vivahdeväripalettia, joiden häilyvään ja kovaa arkitodellisuutta pakenevaan ilmiasuun deliusin musiikin syvin ja sisin luonne on kätkettynä.
 
Henkilö, joka on mieltynyt esim. Beethovenin 5. sinfonian kaltaiseen kovakouraiseen rytminkäsittelyyn, ei tiedä Deliuksesta mitään. Hänen musiikissaan kaikki on herkällä siveltimellä piirrettyä välittäen kuulijallaan herekästi aistittavaa inhimillistä lämpöä kaukana suurkaupungin tehtaiden pauhusta ja metelistä.

En taida tuntea Deliukselta muita teoksia kuin lyhyehkön sonaatin sellolle ja pianolle. Se ei ensikuuntelulla aikanaan ollut mikään järisyttävä kokemus, ehkä erityisesti tuosta mainitsemastasi rytmisen vaihtelun puutteesta johtuen, mutta on periaatteessa ihan miellyttävää musiikkia. Pitää sekin kuunnella joskus vielä paremmalla keskittymisellä ja ajan kanssa. Englantilaisista Elgar vaikuttaa jotenkin väkevämmältä, mutta hän edustaakin vielä täyttä romantiikkaa Deliuksen kallistuessa jo enemmän impressionismin puoleen. Täytyy joskus tutustua paremmin herran tuotantoon, varsinkin noihin orkesteriteoksiin. Varmaan sieltä löytyy hienoja juttuja.
 
Tiedän hänellä olevan viulusonaatteja kyllä, mutta solloteoksista vain sellokonserton, viulukonserton ja pianokonserton.
 
Ajattelin, olipa tykitystä, kun olin juuri kuunnellut Pariisi-nimisen yökappaleen, laulun suurelle kaupungille 1934-luvun monoäänityksenä. minkä vaikutuksen se tekisikään orkesteriväripaletin koko loistossaan, ei niin kyyneliin asti syvästi liikuttavana kuin Appalachia, mutta rytmisesti niinikään äärimmäisen vaihtelevaa ja energistä musiikkia vuoroin romanttisen lämpimine vuoroin suurkaupungin sekasortoisia, hälisevän levottomia urbaaneja tunnelmia, häikäsivempää kuin Richard strauss, joka tosin Deliusta ihalikin. Hänen kappaleensa ja oopperansa kun olivat Engaelbert Humperdinckin mielestä aina erityisiä tapauksia, kuten Maalaiskylän Romeo ja julia, joko kaiketa wagneriaanisista piirteistään johtoaihetekniikkaa ja orkesytein päättymätöntä melodiaa myöten kiitos loputtomien sekvenssikehittelyjen puuttumisesta, on liikuttavinta, kauneinta ja sydämellisintä oopperamusiikkia, monine hienoine interludeineen, mitä 1900-luvun taitteessa on säveletty, aikaansa edellä olevaa musiikkia, jota on lähes mahdotonta esuittää edes nykyaikaisella näyttämötekniikala varustetuissa moderneissa oopperatataloissa, Tristanin sukulaisteos.
 
Delius nimittäin tähtäsi atmosfäärien uudelleen luomiseen orkesteriteoksissaan usein avointa muunnelmamuotoa noudattaen, ja jopa sitäkin enemmän oopperoissaan. Ne jotka leimaavat hänet pienten musiikillisten tunnelmakuvien ja orkestraalisten karaktäärikappaleiden säveltäjäksi menettävät laajemman kuvan hänen säveltäjäprofiilistaan-ja temperamentistaan.
 
Deliuksen aikalaisilla oli paljon vivahdusrikkaampi käsitys hänestä ollessaan hyvin tietoisia hänen musikkiinsa kvaliteeteista ja uniikista ominaisluonteesta.
 
R. Straussin samoin kuin nuoremman sukupolven edustajien Kodalyn ja Bartokin kirjeet todistavat kuinka suurta kunnioitusta ja arvostusta hän nautti omana aikanaan niin taiteilijana kuin ihmisenäkin, hänen musikillisten vaikutteidensa valtavasta kirjosta huolimatta, tai ehkäpä juuri siksi.

Rytmisesti energistä musiikkia dustaa myös poikamaisen veikeä ja leikillinen, jännittävä seikkailu, Eventyr, parine yllättävine onomatopoeettisine ihmisiäänten tuottamine hälyefekteineen, huuhahduksineen helpottaen ja herätellen kuulijan asssosiatioita trillerimäisiin tunnelmiin.

Ehkä lähimmin Straussmaista tradiotiota edustaa varhaisempi, mutta Beechamin arvostama Over the hills and far away.
 
Pariisi-sävelrunoelma alkaa ikään kuin jostain sumusta tai usvasta Bethovenin 9. sinfonian alkuhämärän kaltaisella teholla, jossa vaikutelma saadaan aikaan tremoloa soittavilla jousilla, jonka kaikuja on kuultavissa monien 1800-luvun loppupuolella sen omaksuneiden säveltäjien teoksissa, pitkällä basson urkupisteellä Also sprach Zararasthustrassa tai Deliusin komeammassa Pariisissa, ikään kuin yöllinen kulkija lähestyisi jostain kaukaa kaupunkia ja vasta vähitellen sen valot alkaisivat loistaa pimeydstä satunnaisen matkailijan näkökenttään horisontissa ja Eiffel-tornin massiivinen hahmo kasvaisi näkyviin valojensa loisteessa yön hämäristä kuin joulukuusi ikään.
 
Korjataanpas hiukan kun tuli tuota Deliusin teosluetteloakin vaihteeksi tutkisteltua, eli onhan hänellä joku sellokappalekin ja kaksois-vai peräti kolmoiskonserttokin, eikä eds kukaan viitsi esittää. Törkeätä!