Klassinen ›

Musiikihistoria on täynnä mitä erikoisimpia tai hullunkurisimpia teosarvosteluja, joita putkahtelee aina esiin musiikinhistoriankirjoja lukiessa; varsinkin orastava modernismin aika suomessa on otollista maaperää oudoista konserttiarvosteluista kiinnostuneille. tyypillisiä ovat tapaukset, jossa konservatiivisen musiikkimaun omaava kriitikko arvioi tyyliltään uudistuksellista musiikkia.
 
klemetiltä esim. saamme lukea kuinka hän olavi ingmannin lauluja arvioidessaan kirjoittaa säveltäjän latelevan melodian paikalle mitä sattuu, säestäjän lyödessä pianosta joitakin riitasointuja eikä hän kykene lainkaan seuraamaan säveltäjän tarkoituksia.
 
Sulho Rannan modernistisen sävellyskonsertin klemetti toteaa jäävän vastaanottokykynsä ulkopuolelle mikä ei ole lainkaan niin ihmeeellistä kun tiedostaa kriitikkosäveltäjän musiikillisen tietoisuuden tason vaikka klemettikin sitten kirjoitti rohkeasointuisiin säestyksiin nojaavia yksinblauluja vaikka ei toki tulenkantaja klubiin koskaan kuulunutkaan.
 
mutta hän arvosti myös ikosen a-molli jousikvartettoa enemmän kuin raition merkittävimpiin orkestrirunoelmiin kuulunutta fantasia poeticaa. myöhemmin hän tosin muutti käsityksensä rannastakin kun tämän tyyli oli sävelkieleltään pehmennyt vapaasta atonaalisuudesta vapaatonaalisiin ja pandiatonisiin uusklassismia edustaviin orkesteriteoksiin.
 
pikemminkin on varsin yllättävää että estetiikaltaan aiemmin niin uudistuksellinen ranta saattoi ylistää vuolaasti ilmari krohnin hieman teoreettisia hengellisiä suurteoksia kuorojen ainutlaatuisesta polyfonisesta käsittelystä ja hengenpalosta oratoriossa voittajat 2-tuntisessa kestossaan tai johannespassion jättäneen unohtumattoman muiston. kun esim. ringbom olisi kaivannutsäveltäjän ottava enemmän huomioon taiteellisesti vaativamman yleisön seurakuntaa varten sävelletyn hurskaan sanankulistuksen sijaan.

Hyvää suomalaisen musiikin päivää kaikille.

Kiitos!
 
Olen muutamaa kotimaista nykysäveltäjää laulanut. Kritiikkiä on ollut aikanaan aika helppo ymmärtää. Hyvät kappaleet ovat kirvoittaneet kriitikoilta kehuja. Muistan erään orkesteriteoksen, jonka säveltäjä veti pois toiseksi viimeisissä harjoituksissa. Herätti kunnioitusta, kun teos ei lähtenyt lentoon ja säveltäjä ymmärsi sen johtuneen sävellyksestä. Itsekritiikkikin on ihan hyvä asia.

ituvirtanen: Kiitos!
 
Olen muutamaa kotimaista nykysäveltäjää laulanut. Kritiikkiä on ollut aikanaan aika helppo ymmärtää. Hyvät kappaleet ovat kirvoittaneet kriitikoilta kehuja. Muistan erään orkesteriteoksen, jonka säveltäjä veti pois toiseksi viimeisissä harjoituksissa. Herätti kunnioitusta, kun teos ei lähtenyt lentoon ja säveltäjä ymmärsi sen johtuneen sävellyksestä. Itsekritiikkikin on ihan hyvä asia.
 
Hyvin Itsekriittisenä säveltäjänä Sibeliuksen ongelmaksi nousi sinfonikon urallaan modernismin aalto jolloin atonaalikot eivät enää säveltäneet sinfonioita ja uusklassikot kirjoittivat vapaatonaalisia sinfonioita uudella tavalla sibeliuksen tuntiessa itsensä itsekritiikin puuskassaan liian vanhanaikaiseksi menneen aikakauden edustajaksi duuri molli tonaalisena säveltäjänä jolla ei ollut enää tuoretta sanottavaa ja siksi koitti ainolan hiljaisuus vaikka itse luulen syiden olleen enemmän itse taiteellisia kun sibelius tajusi ettei hänen sinfonioissaan ollut riittävästi sisäistä panosta päteäkseen merkittävänä taiteena ja tämä musersi hänet.
 
Sibelius siis tajusi itsekriittisenä säveltäjänä kuinka takapajuista ja konservatiivista hänen musiikkinsa oli kun jo ennen 1930 lukua alkoi ainolan hiljaisuus eikä odotettua 8 sinfoniaa jonka säveltäjä oli takassa polttanut koskaan syntynyt