Klassinen ›

Lienen kysynyt tätä joskus aikaisemminkin ja Muu yleinen keskustelupalstalla sainkin jo ihan hyviä vastauksia mutta tiedustelisin pystyykö täällä kukaan pohtimaan ja vastaamaan kysymykseen edes mututuntuman perusteella mikäli ei omaa asiassa syvää ja objektiivista tietoa miksi ruotsalaiset levy yhtiöt levyttävät suomalaisia levy yhtiöitä paljon uutterammin maanmiestensä konserttirepertoaarista jo kadonneita sinfonioita ja muita muodoltaan laajamittaisia orkesteriteoksia?
 
Johtuuko se kansojen välisistä mentaalisista eroista vai kulttuurieroista-ja perimästä vai siitä että siellä säätiöt jakavat suomea paljon avokätisemmin sponsoritukea levytysprojekteille kuten muuan suomalaisen levy yhtiön edustaja minulle väitti tai levy yhtiöt ovat vakavaraisempia ja niillä on varaa omasta takaa levyttää tällaisia unohdettujen säveltäjienkin sinfonioita vai onko orkestereilla ruotsissa enemmän varallisuutta levyttää vai onko siellä laajempi kuulijakunta että levyttäminen on kannattavampaa kuin suomessa?
 
Ruotsalaisilla täytyy olla myös aimo annos enemmän isänmaan rakkautta sekä rakkautta omaa kansallista kulttuuriperintöäänkin kohtaan jotta heidän maanmiestensä luoma toisinaan melko keskinkertainen ja kuivan akateeminen musiikkiperintö sinfonioineen kelpaa ja maistuu sekä vakaa usko sen laadukkuuteen kun näköjään ovat ymmärtävinään sen arvon mikä meille suomalaisille ei luonnistu yhtä hyvin ja ruotsalaisilla lienee ehkä enemmän musiikin ja historian tuntemustakin ja sivistystä kuin meillä suomalaisilla ja ovst ehkä meitä musikaalisempiakin ollessamme kiinnostuneita näköjään lähinnä vain talvisodasta sekä omiemme urheilusuorituksista hengen sivistyksen puuttuessa kokonaan henkilökohtaisesta kokemuspiiristämme musiikissa vain Finlandian omatessa ja saavuttaessa tiettyä populariteettia.
 
Jos jätämme Sibeliuksen sinfoniat pois laskuista niin muista suomalaisista historiallisista säveltäjistä ainoastaan Melartinin mielivaltaisesti lyhennetyt sinfoniat mutta ei uusia editioita, Tuukkasen meri sinfonia, Leiviskän 3. sinfonia, Mielckin Satusinfonia, Karjalaisen Sääski sinfonia, Krohnin Vuodenajat sinfonia, Madetojan sinfoniat, A Merikannon sinfoniat ja uudemmista säveltäjistä mm. Marttisen 1. ja 8. sinfoniat, Nordgrenin sinfoniat, Salmenhaaran muutamat sinfoniat, Kokkosen ja Englundin sinfoniat, Kaipaisen sinfoniat, sekä Meriläisen 3. sinfonia ja useimmat Paavo Heinisen sinfoniat on levytetty Rautavaaran sinfonioista puhumattakaan mutta esim. Saikkolan, Aaltosen, Ringbomin, Fougstedtin, Pesosen, Fordellin, Härkösen, Rannan, von Törnen, Sventon, Anderssenin, Haapalaisen, Pesolan ja Ikosen sinfoniat ovat kokonaan vailla levytyksiä ja Tuukkaselta, Leiviskältä, Karjalaiselta on kultakin levytetty vain yksi sinfonia monia muita säveltäjiä lainkaan mainitsematta.
 
Urheilun ja kuntoilun muodossa ruumiinkulttuuriakin harrastaneena arvostan kyllä enemmän kansakunnan valioyksilöiden ja lahjakkaiden taiteilijoiden hengen herätykseksi kutsumassa älyn vapautumista edustavassa pyhityksen tuokiossa luomia hengentuotteita joilla oikeastaan vasta mitataan kansojen välinen älyllinen etevämmyys ja paremmuus eikä niinkään urheilusuorituksilla joissa ratkaisevaa on monesti vain lihasvoima, nopeus, ketteryys, kimmoisuus ja räjähtävyys mutta ei korkeampi älyllinen ja henkinen kapasiteetti psyykkisesti ylivertaisine suorituksine taiteen tuotteiden luomisen myötä.
 
Emme me juuri varhaisromantiikan, klassismin tai barokin ajan säveltaiteen tuotteilla taida pärjätäkään vertailussa saksalaisille tai edes ruotsalaisille mutta säveltaiteemme 1900 luvun postromantiikan kukoistuksen myötä kykenemme hyvin haastamaan ainakin läntisen naapurimaan säveltaiteen tuotteet sinfonian alalla eikä 1900 luvun runsaudeltaan rikas sinfoniatuotantomme häpeä sinällään myöskään saksalaisten tai venäläisten säveltäjien seurassa vaikkakin olemme omin tahdoin tavallaan ikään kuin polkeneet historiallisten säveltäjiemme statusta ja lakaisseet maton alle suuren osan 1900 luvun verrattomasta sinfoniataiteestamme sen ilmiselvästi kaivatessa rehabilitointia ja päivänvaloon nostamista unohduksen hämärästä jonne se on joutunut romantiikasta piittaamattoman kohtelumme vuoksi kun yhden periaate on nostettu normiksi ja lukemattomien nerojemme, joista suuri yleisö ei ole koskaan kuullutkaan hengentuotteet, uinuvat ruususen unta emmekä nähtävästi ole tarpeeksi kultivoituneitakaan tai historian nälkäisiä ottaaksemme unohdetusta musiikinhistoriastamme selvääkään.

Hämmentää hieman se että Tuukkasen Meri sinfonia sen miltei impressionistisen pehmeästä ja aaltomaista melodiikkaa viljelevästä alusta lähtien jonka voi kuunnella vain areenasta tai CD-levyltä jaksaa lumota ja saada jopa pakahtumaan kuuntelukerrasta toiseen enemmän kuin usein paljon rutiininomaisempi ruotsalainen sinfoniakirjallisuus joka ei sanottavammin vaikuta kohottavasti tunteisiin kuin ehkä korkeintaan Hugo Alfven parhaimmissa oivalluksissaan vaikka Meri sinfonia Myrsky osa saattaakin olla vielä vaikuttavampi ja dramaattisempi osa kuin Meri sinfonian avaus vaikka kyllä tässä on välillä myös Melartinin, Leiviskän ja jopa ensiosassaan hieman luonnosmaisesta ja vain osittain orkestroidusta Ikosen valoisasta sinfoniasta lumouduttu kiitos hitaan osan kauniin tematiikan, rytmiikaltaan eloisan scherzon ja tunnelmiltaan vaihtelevan finaalin vaikka tohdin epäillä että Ikosella on merkittävämpiäkin sinfonioita laajassa tuotannossaan jota ei liiemmälti esitetä koska nurinkurisesti dissonoiva, kakofoninen ja kirskuva moderni nykymusiikki on vallannut konserttisalit ja levykatalogit mutta erään kriitikon mielestä Ikosen Tampereen filharmonisen orkesterin konsertissa kantaesitetty 5. Aperta sinfonia kannatti tuoda päivän valoon unohduksen hämärästä kaikessa niukkuudessaan ja lyhyydessäänkin ollessaan kiireinen silmäys sodan aikaiseen maailmaan jossa kaikesta oli pulaa ja kapellimestarin mukaan sen finaalissa useita kertoja toistuva suomalaiskansallinen teema saattaa jäädä joksikin aikaan soimaan kuulijan päähän.
 
Minulla soi tänään mielessä Ikosen kuudennen sinfonian rytmisesti eloisa Scherzo osa jossa on lyhyt ja mahtipontinen keskijakso. Mutta vaikka Schopenhauerin mukaan myös Beethovenin sinfonia kuvastaa melskeistä maailmaa ulottuen mitä suurimmasta kaaoksesta ja epäjärjestyksestä mitä täydellisempään järjestykseen ilmentää musiikki silti välittömästi itse tahtoa eikä muiden taiteiden tavoin esitä ideoita, tahdon esineellistymisasteita.
 
En ole itse kyllä edelleenkään huomannut Ikosen 6. sinfoniassa mitään yhtäläisyyttä Beethovenin musiikkiin, vaikka niin Salmenhaara väittää, vaikkakaan ei suoranaisesti 6. sinfoniasta puhuessaan, mutta ehkäpä monissa varhaisemmissa sinfonioissa, joissa näin saattaa ollakin kun hän kirjoittaa Ikosen sinfonioita analysoidessaan, että vaikutelma on jälleen hyvin beethoveniaaninen tarkoittaen tällä muistaakseni lähinnä 3. ja 4. sinfoniaa.
 
Ärsyttää vain tavattomasti se että modernia ja lähinnä kakofonista ja dissonoivaa nykymusiikkia perusteettomasti suositaan melodisilta kvaliteeteiltaan ja harmoniselta kieleltään aidosti kauniimpia Ikosen sinfonioita enemmän jotka on unohdettu mm. siksi että ne eivät juurtuneet ohjelmistoon kun säveltäjä ei ollut itse valvomassa etujaan vaan hänen musiikkiinsa lakkasi soimasta konserttisaleissa luultavasti 50 luvulta lähtien tai viimeistään säveltäjän poismenon jälkeen mutta luulisi silti että hänen sinfonioitaan edes jonkin verran levytettäisiin etteivät ne jäisi täysin unohduksiin ja kuulijat pääsisivät nauttimaan niiden romanttisesta kauneudesta.