Klassinen ›

RSO:n konsertissa kuullaan tänään ilmeisesti maestron manner-eurooppalaisesta taustasta johtuen saksalaisen kielialueen teoksia kuten arvata sopii. Bachia, Schubertia ja Beethovenia joista ainoastaan ehkäpä Bachin ko. kantaatti edustaa säveltäjänsä kypsintä ja merkittävintä tuotantoa kun taas Schubertilta kuullaan melko perifeerinen kirkkomusiikkiteos, Salve Regina sopraanolle ja jousille joita hän sävelsi uransa aikana useita mutta joista nyt kuultava teos lienee kaikkein kypsin esimerkki vaikkakaan ei ehkä edusta Schubertin merkittävintä antia säveltaiteelle kuten samoihin aikoihin sävelletty suuri As duuri messu ja Beethovenin puhki soitettu sinfonia no 2 edustaa vielä epäkypsän mestarin ensimmäisen sävellyskauden varhaistuotantoa jossa ei ole vielä mestarein toisen ja kolmannen kauden persoonallista tyyliä ja otetta ja metafyysisiä syvyyksiä mutta sitäkin enemmän leppoisaa soitantaa, herkullisia käänteitä ja vauhdikasta menoa Mozartilta ja Haydnilta saatujen vaikutteiden ryydittämänä.
 
Jos minulta kysyttäisiin ja itse saisin päättää mitä musiikkia haluaisin kuunnella tai johtaa niin valitsisin jonkun Tuukkasen, Saikkolan, Fougstedtin, Melartinin, Pesosen, Aaltosen, Fordellin, karjalaisen ym. sinfonian mutta en missään tapauksessa puhkikaluttua Beethovenia puhumattakaan nyt säveltäjän pinnallisesta ja lapsellisesta varhaissinfoniasta.

Sibeliuksen Kantelettaren tekstiin sävelletyn rakastava sarjan jousiorkesterisovitus suomalaiskansallisessa atmosfäärissään edustaa säveltäjänsä heikoimpiin kuuluvaa antia maailman säveltaiteelle.

Kohta soi tv:ssä Sibeliuksen Rakastava.
 
https://areena.yle.fi/1-50972989

Prophet: Kohta soi tv:ssä Sibeliuksen Rakastava.
 
https://areena.yle.fi/1-50972989
 
Mozartin 20. d molli pianokonserttohan siellä soi ja nyt sen hidas osa, romanssi, johon aikoinaan ihastuin ensikuulemalta mutta lienee kuitenkin teoksen heikoin osa teoksen painopisteen ollessa ääriosissa mikä on epätavallista Mozartilla.
 
Silloin kun olin vielä kovin nuori ja kokematon enkä kenties vielä ymmärtänyt postromanttisen musiikin hienouksia ja saloja saatoin pitää rakastava sarjaa joltisessakin arvossa kunnes heräsin Sibeliuksen huonouteen säveltäjänä ja nyt voin todeta että Rakastava on niin heikko ja naiivi teos musiikillisesti tuottamatta emotionaalisia kokemuksia ettei sitä viitsi tosissaan edes kuunnella. Tuukkanenkin on säveltänyt vaikuttavampaa jousiorkesterimusiikkia.

Tuukkasen ja Melartinin vaikuttava ja veret seisauttava sinfonikkous ylittää suvereenisti kaiken mitä Sibelius sai aikaan askeettisissa, staattisissa, frigideissä, kompakteissa ja epäekspressiivisissä ja vähäverisissä sinfonialuomuksissaan. sibeliuksen sinfoniat ovat lällyjä ja vässyjä ja ne eivät heijastele syvempiä sydämen tuntoja kuten vaikka lauri saikkolan synkkä traaginen sinfonia no 2 joka on omistettu kaatuneiden aseveljien kunniaksi kuvastaen surullaan viipurin menettämisen tuskaa sisältäen pateettisia ja lyyrisiä molliteemoja tai Pesosen raskaan eleginen fuugatekniikalla sävellety 2. sinfonia, fougstedtin schönbergiläinen ja sähköistävä trittico sinfonico tai tuukkasen upea 6. sinfonia joka ei ole enää kansallisromanttinen.

Tänään taitaa tulla RSO:n konsertti musiikkitalosta jossa esitetään Schubertin varhainen 18 vuotiaana sävelletty hiukan naiivi ja optimistinen 3. sinfonian D 200 italialaisine vaikutteineen etenkin finaalin tarantella rytmeissä mutta ooppera vaikutteet hedelmöittävät jo kahden ensiosan musiikillista tematiikkaa joista toisessa osassa voidaan kuulla Seviljan parturiin vivahtavaa melodiikkaa kaikessa valoisuudessaan ja kuulakkuudessaan joka leimaa koko elämänmyönteistä sinfoniaa vaikka sinfonian aloittaa majesteetillisempi hidas johdanto ja sinfoniaa seuraa Brucknerin sinfonia no 4 Romanttinen Brucknerin kirjoittaessa sen yhteydessä keskiaikaisen kaupungin tunnelmasta; "aamun sarastus, torvi soittaa aamusignaalin, kaupungin portit avautuvat, ritarit ratsastavat maaeeudulle, metsäbn taika ympäröi heidät". Itseeni Tuukkasen 3. sinfonia teki kuitenkin varsinkin tekotaitoiseen Bruckneriin verrattuna paaaljon voimakkaamman vaikutuksen vaikka myös Schubertin nuoruuden työ saa jossain määrin pakahtumaan ja haltioitumaan runollisessa hehkussaan vaikka sen vapaasti leijuva kahleeton lyyrisyys ei tahtonut sopia klassisiin muotokaavoihin. Brucknerin vähemmän inspiroituneesta sinfoniasta en ole oikein koskaan nauttinut vaikka olen yrittänyt sitäkin kuunnella legendaarisena esityksenä.

Olipa melkoinen pettymys, fiasko, floppi ja antikliimaksi tuo Schubertin 18 vuotiaana säveltämän ultrasimppelin D duuri sinfonian D 200 rutiininomainen esitys musiikkitalossa sillä niin hiomattoman, yksiulotteisen, lattean ja laimean vaikutelman se jätti ainakin näin radion välityksellä kuultuna. Vaikutuin paljon enemmän Carlos Kleiberin johtamasta levytyksestä Spotifysta kuultuna ainakin mitä tulee tuohon avausosan energiseen allegro taitteeseen jonka alun klarinettisoolossa lienee aavistus suuren C duuri sinfonian pääteemasta. Tyylillisesti sinfonia jakaa samoihin aikoihin sävelletyn Der vierjährige posten singspielin alkusoiton atmosfäärin ja tunnelman kenties joinekin motiivisine yhtymäkohtineenkin.
 
Mutta tuntuu silti käsittämättömältä ja ylen naiivilta tämä herra Schubertin jatkuva suosiminen, palvonta ja esillepano konserttiohjelmistossa niin kuin hän olisi ainoa olemassaoleva merkittävä säveltäjä maailmassa puhumattakaan hänen kaltaisten liedsäveltäjien lähinnä kotikäyttöön vaan ei suuria konserttisaleja varten sävellettyjen amatöörimäisten ja epäkypsien sekä emotionaalista voimaa ja syvyysperspektiiviä kaihtavien teinisinfonioiden alinomaisesta tuputtamisesta rikkaampien musiikillisten nautintojen sijasta kompleksisemman ja professionalistisemman postromanttisen ohjelmiston parissa kun suomessakin on sävelletty runsain mitoin muodoltaan sopusuhtaisia ja kompakteja kansalliseen yleis-ja postromantiikkaan juurtuneita persoonallisia ja lumovoimaisia sekä sangen inspiroituneita ja aikuisen kypsiä teoksia kuten Melartinilta, Fougstedtilta, Leiviskältä, Aaltoselta, Fordellilta ja Tuukkaselta jotka pääsisivät ammattimaisessa orkesterinkäsittelyssään suuren sinfoniaorkesterin konsertissa Schubertin tuikituttuja, puhkikaluttuja ja pienemmälle kokoonpanolle kirjoitettuja pikkusieviä klassistisia ja varhaisromanttisia nuoruuden sinfonioita paremmin oikeuksiinsa musiikillisessa rikkaudessaan ja monitasoisuudessaan ja esim. vaikkapa Ahti Karjalaisen vaikuttava ja kypsä uusklassinen 3. sääski sinfonia joka minulla on LP levyllä mutta koska en ole vieläkään saanut levysoitintani toimintakuntoon on sinfonia jäänyt pitkäksi aikaa kuuntelematta mutta viimeksi kun kuuntelin sen haukoin pakahtuneena henkeäni musiikista lumoutuneena kuten nyttemmin Meri sinfoniastakin jollaista vaikutusta Brucknerin umpitylsä ja ankea Romanttinen sinfonia ei kuunaan saisi aikaan niin suosittu teos kuin se kumma kyllä onkin kuulijoiden keskuudessa jotka eivät tunne laajemmin suomalaistakaan sinfoniakirjallisuutta josta löytyy klassikkoainesta olevia inspiroituneita teoksia jotka huutavat tulla nostetuksi esille parrasvaloihin unohduksen hämärästä valloittaen taatusti musiikillisella kauneudellaan ja lumovoimallaan ihmisten sydämet kuten epäilemättä esim. Saikkolan syvästi riipaiseva Traaginen sinfonia no 2 kaatuneiden aseveljien muistolle ( Schubertin Traaginen on vielä teinisäveltäjän epäonnistunut yritys jäljitellä esikuvansa Beethovenin jättiläismäistä epätoivoa ) jonka pateettisissa ja lyyrisissä molliteemoissa on ekspressiivistä melodista kauneutta ja voimaa jota saattaa löytyä myös Alfred Anderssenin 2. d molli sinfoniasta vaikkei hän todennäköisesti pystynyt tekemään aineistonsa kerran luotuaan juuri muuta kuin toistaa sitä schubertin tavoin yhä uudelleen ja uudelleen mutta lienee silti kiehtovampi uusi tuttavuus kuin teini Schubert puhkisoitettuine klassismiin juurtuneine Haydn-, Mozart-, Beethoven- ja Rossinivaikutteisine pikku sinfonioineen joissa suuri romanttinen ilmaisuvoima loistaa poissaolollaan ja antaa vielä odottaa itseään puhjetessaan kukkaansa vasta koko maailman rakastamassa Keskeneräisessä 8. h molli sinfoniassaan D 759 v. 1822 jota sitäkin esitetään nykyään aivan liikaa ja vastaavasti Melartinin tai Tuukkasen postromanttisia sinfonioita liian vähän.
 
Nytkin kuuntelin Tuukkasen Meri sinfoniaa jälleen lumoutuneena ja pakahtuneena suloinen polte rinnassa kun siihen verrattuna Schubertin 3. sinfonia tuntui ylen naiivilta ja simppeliltä teokselta jota tuskin vakavassa mielessä viitsii nykypäivän sinfoniakonsertissa esittääkään semminkin kun se kenties oli vain konviktikoulun orkesterin ohjelmistoa Schubertin itsensä johtaessa orkesteria sikäli kun sitä milloinkaan Schubertin omana aikana edes esitettiin säveltäjän saamatta luultavasti milloinkaan kuulla sitä muualla kuin omassa mielessään. Tuntuu käsittämättömältä että harmoniselta kieleltään paljon kompleksisempiin harmonisiin struktuureihin tottuneet nykypäivän kuulijat saattavat edelleen kuunnella nautiskelleen harmonisesti paljon yksinkertaisempia 1800 luvun alkupuolen varhaisromanttisia, itseään ja omaa ääntään etsivän nuoren säveltäjän duuri molli tonaalisia sinfonioita.
 
Vaikka minäkin olen ollut Schubertin musiikin vankkumaton ihailija ennen kaikkea suomalaisen musiikin suhteen näköalattomassa ja Sibeliusta perusteettomasti suosineessa nuoruudessani paremmasta suomalaisesta sinfoniamusiikista kuten Melartinista ja Tuukkasesta mitään silloin tietämättä ja kuunnellut Schubertin 9. suurta C duuri sinfoniaa D 944 transsinkaltaisessa hurmiossa kuten Mozartinkin erästä tätäkin syvällisempää pianokonserttoa on vastaanotto-ja reseptiokykyni näköjään kehittynyt monipuolisemmaksi, laajemmaksi ja avarammaksi mm. Melartinin ja Tuukkasen musiikkiin tutustumisen myötä ja nykyään Schubertin varhaissinfonioiden alituinen suosiminen pännii tavattomasti kertoessaan minusta vain siitä miten rajoittunut, yksinapainen, yksipuolinen ja puolueellinen käsityksemme maailman säveltaiteesta on länsimaisen taidemusiikin kaanonin muistuttaessa uskonnon dogmien ja opinkappaleiden kaltaista suppeutta, stabiiliutta, pysähtyneisyyttä ja jämähtäneisyyttä ilman minkäänlaista objektiivisuuden häivääkään saati vaihtelua, laajentumista ja kehitystä mihinkään suuntaan, mikä sen sijaan tieteessä on ainoa normaali, kestävän musiikkitradition ja perinnön osoittautuessa sentään luultua paljon rikkaammaksi ja monipuolisemmaksi romanttisen musiikkitradition puitteissa ja samojen teosten jatkuva veivaaminen ja sahaaminen konserttisaleissa tuntuu yksinkertaisesti vain mielettömältä ja naiivilta sillä kuka voisi tyytyä näin yksipuoliseen musiikilliseen ruokavalioon paitsi kaikkein naiiveimmat ja loputtomaan toistoon ja vähään tyytyväiset konsertissa kävijät joiden joukkoon en itse taatusti katso kuuluvani.
 
Miksi siis täysin puhkisoitettuja ja keskinkertaisia teoksia joista on kymmeniä levytyksiä kuultavissa tuubista ja spotifysta täytyy yhä uudelleen soittaa konserteissa elävinä esityksinä silloinkin kun ne eivät ole länsimaisen taidemusiikin ydintä ja klassisia mestariteoksia vaan jonkun laulusäveltäjänä tunnetun mestarin hiukan avuttomia, kömpelöitä ja sanonnaltaan äärimmäisen niukkoja nuoruuden tekeleitä kun voimme ravita itseämme paljon antoisammalla ja harvemmin esitetyllä mutta keksinnältään tuoreemmalla, vaikuttavammalla ja taidokkaammalla ohjelmistolla?
 
On sanalla sanoen täysin uskomatonta ja häkellyttävää että kaanonin katveesta voi löytää Tuukkasen kaltaisia fasinoivia ja lumoavia säveltäjiä joiden sinfoniat saavat pakahtumaan ja haltioitumaan kuten vain harvan kaanoniin kuuluvan postromantikon modernisteista nyt puhumattakaan ja tuntuu todella typerältä ja idioottimaiselta ettei hänen musiikkiaan esitetä ja levytetä enempää kun ajatellaan että hänen tuotantoonsa sisältyy useita merkittäviä ja emotionaalisesti vaikuttavia sinfonioita, kuten numerot 2, 3, 4 ja 6, näyttämömusiikkia, ooppera ja sinfonisia runoja jotka ovat täysin tuntemattomia suurelle yleisölle mutta ansaitsisivat tulla kuulluksi ja emotionaalisesti syvästi koetuksi.
 
Huhhuh, kuuntelin jälleen Yle areenasta äärimmäisen pingottuneena, varpaisillani seisten ja pakahtuneena, suu ammollaan ja katse kohti kattoa suuntautuen sekä rinnassani suloista poltetta tuntien Tuukkasen Meren lähes impressionistista avausosaa ja olin lumoutunut. Tuukkanen antaa minulle äärettömästi enemmän emotionaalisia kokemuksia kuin tylsät kaanoniin kuuluvat säveltäjät Brucknerista Mahleriin ja Jannesta Shostaan. Nyt kuuntelin vuoronperään Melartinin 5. sinfoniaa Jalaksen johtamana ja sitten taas Tuukkasen Merta jotka kummatkin olivat yhtä kaikki vaikuttavan pakahduttavaa musiikkia.
 
On täysin paradoksaalista ja anteeksi antamatonta että emotionaalisesti vaikuttavinta suomalaista sinfoniakirjallisuutta ei suurelta osin edelleenkään juuri esitetä missään tai soiteta des radiossa vaikka siitä kuten Karjalaisen kiehtovasta sääski sinfoniasta olisi tehty levytyksiäkin lukuun ottamatta nyt areenassa kuultavaa Tuukkasen vaikuttavaa Meri sinfoniaa suuren enemmistön nähtävästi otaksuessa ja luullessa että Sibelius on ainoa autuaaksi tekevä säveltäjä suomessa ja ylivertainen muihin nähden mikä olettamus ei alkuunkaan pidä paikkaansa sillä tämän tyyliltään klassistisista sinfonioista puutuu emotionaalinen hehku ja voima jota sen sijaan monien muiden ammattitaitoisten suomalaissinfonikoiden teoksissa on huomattavasti enemmän ja siksi niiden esillepano on perusteltua sillä ne avaavat ikkunan siihen romantiikan tunnekylläiseen maailmaan joka Sibeliuksen sinfonioista loistaa poissaolollaan.

Uusimmassa RSO:n konsertissa kantaesitettiin Perttu Haapasen "at the Kármán line".
 
Pidin todella paljon. Täytyypä tutustua Haapasen tuotantoon syvemmin. HS kirjoittaa:
 
"Haapasen teos vaikutti salaperäiseltä avaruusmusiikilta. Jossain korkealla maan pinnan yläpuolella leijui painoton, kaukaisuudessa kimmeltävä musiikillinen, kylmä kaasupilvi. Kun painovoima alkoi vaikuttaa muodostelmaan, se muuttui raskaammaksi ja alkoi painua alemmas.
 
Kun soivien molekyylien liike kiihtyi, kitka sähköisti ja kuumensi kuhisevaa kudosta termodynaamisen mallin mukaisesti. Lopuksi soiva kaasupilvi häipyi kilisten ja ujeltaen korkealle yläilmoihin.
 
Haapanen on rakentanut teoksensa mikroskooppisen tarkasti ja matemaattisesti. Monimutkainen, pikkutarkka koostumus synnyttää fantastisesti väreilevään ja värejään vaihtavan, soivan avaruusnäyn, jossa on taidokkaasti suunniteltu, alaspäin laskeva jännitekäyrä. Storgårds ja RSO välittivät teoksen modernin aerodynaamisen magian."
 
En olisi osannut tuon paremmin tuota kuvailla. Kova styge jonka olisi toki mieluiten kuunnellut paikan päällä.
 
https://areena.yle.fi/1-61070298

Hienoa että suomalaisen nykysäveltäjän teos maistui mutta mitä konsertin muuhun ohjelmaan tulee niin itse en voi ymmärtää sitä miksi pääkaupunkiseudun konserteissa alinomaa ja aivan liian usein, lähestulkoon jatkuvasti, suositaan ja esitetään Schumannin kaltaisen säveltäjän muodoltaan rönsyileviä ja kömpelösti orkestroituja sinfonioita kun meillä on niin hieno säveltäjä ja sinfonikko kuin Melartin jonka musiikissa kuulen suurempaa romanttista hehkua, kontrapunktista taitoa, visionäärisyyttä ja ammattimaisempaa orkesterinkäsittelyä ja orkestrointia kuin Schumannilla jonka avut kuuluvat enemmän liedmusiikin maailmaan ja mikä tärkeintä Melartin on suomalainen säveltäjä jota täytyy sen vuoksi tietenkin suosia yliarvostetun ja yliedustetun saksalaisen sinfoniamusiikin kustannuksella ja mikä tärkeintä Melartinin sinfonioista on saatavilla uudet editiot mielivaltaisesti lyhennettyjen versioiden sijaan jotka Tampereen filharmoninen orkesteri on levyttänyt ja Schumanninkaan sinfonia ei arkkitehtonisesti taidokkaasti rakennetun alun jälkeen tahdo ottaa oikein siipiä alleen ainakaan kehittelyjaksossa vaan musiikin eteneminen tuntuu väkinäiseltä.

Nadia Boulangerin pianokonsertto "Fantaisie variée" oli myös nautinnollinen, aamun toisen kahvikupillisen kesken jaettuna.

Henri Henri Olavi: Nadia Boulangerin pianokonsertto "Fantaisie variée" oli myös nautinnollinen, aamun toisen kahvikupillisen kesken jaettuna.
 
Minä luulin niitä kahdeksi eri teokseksi mutta ilmeisesti ne ovatkin sitten yksi ja sama teos ja Fantaisie variee lieneekin vain pianokonserton alaotsikko ja lisänimi.

Kyllä se on yksi teos. Fantaisie variée pour piano et orchestre.

Henri Henri Olavi: Kyllä se on yksi teos. Fantaisie variée pour piano et orchestre.
 
Ihmekös tuo etten sitten Spotifysta löytänyt teosta pianokonsertto nimikkeellä vaan juuri Fantaisie varieena ja rupesin jo pohtimaan miksei pianokonserttoa ole lainkaan levytetty. Vaikuttaa ihan hienolta ja tunteikkaalta teokselta.