Klassinen ›

Minusta on hyvin ihmeellistä, että maailmasta ja jopa suomesta voi löytyä, kuten löytyykin, kosolti säveltäjiä ja musiikkia, joka on suurelle yleisölle täysin tuntematonta ja aikojen saatossa unohdettua ja repertoaarista oudolla tavalla kadonnutta säveltaidetta, mutta on sittenkin vaikutukseltaan, sisäiseltä panokseltaan sekä emotionaaliselta voimaltaan paljon tenhovoimaisempaa, kuin jotkut äärettömän paljon suositummat ja tunnetummat säveltäjänimet, sillä eihän tunnettu ja kuuluisa nimi vielä sinällään ole mikään suuruuden tae, musiikkinsa populaarisuudesta huolimatta, joka voi perustua aivan muihin seikkoihin kuin syvällisyyteen, tunnevoimaan tai musiikilliseen suuruuteen, kuten joskus lienee laita, eikä tällaisten säveltäjien musiikki vetoa välttämättä juuri siksi kaikkiin kuulijoihin, saati niihin, jotka pitävät syvällisyyttä musiikin tärkeimpänä ominaisuutena, kuten on kirjoitettu, vaikka sen nyt tässä omin sanoin toteankin, sillä musiikin maailmassa on sijansa niin Rossinin hilpeydelle kuin Beethovenin syvällisyydelle ja jopa jättiläismäiselle epätoivolle joissakin teoksissa kuten Kohtalon sinfoniassa.
 
Esim. jotkut Melartinit, Tuukkaset, Aaltoset, Fordellit ja Fougstedtit, ovat paljon suurempia hengen jättiläisiä pakahduttavilla sinfonioillaan, kuin vaikkapa musiikkinsa pinnallisuudesta niin tunnettu opera buffan "nero" Rossinikaan lienee ( tarkoitan Rossinista esitettyjä luonnehdintoja ), kuten voi lukea vaikka Sävelten mestareita kirjasta jos ei minua usko, sillä onhan sinfonia länsimaisen musiikin täydellisimpänä muotoilmentymänä ja absoluuttisen musiikin korkeimpana muotona tietenkin aina suurempaa säveltaidetta, kuin koomillinen ooppera, jos ei Mozartia lasketa lukuun, joka oli sen draamallisen musiikin lajin ylivertainen mestari, mutta myös opera serian alalla loi ylittämättömän mestariteoksen.
 
Mozarthan on tietysti omassa kategoriassaan, eikä häneen voi verrata muita kuin korkeintaan Bachia ja Beethovenia, mutta oma teesini on se mitä tulee suomalaisiin 1900 luvun säveltäjin, että lukuisat tuntemattomammat sävelsepot ovat jääneet täysin unohduksiin, vaikka ovat kirjoittaneet voimallisempaa ja vaikuttavampaakin musiikkia kuin osa heistä, joista on tullut kansan suosikkeja, eikä heidän musiikkiaan tästä huolimattakaan esitetä tai levytetä, koska musiikin myyvyys on ensisijainen prioriteetti ja vasta sitten tulee musiikin taiteellinen panos, mutta koska tämä jälkimmäinenkin ominaisuus perustuu vain suuren yleisön mieltymyksille, makutottumuksille ja käsityksille säveltaiteesta, niin eihän kukaan edes muista, että muitakin hyviä säveltäjiä on ollut olemassa kuin nämä, jotka kaikki tuntevat ja joita vain siksi soitetaan, että uskotan heidän olevan neroja ylitse muiden kun he ovat niin tunnettuja ja suosittuja nimiä ja omaavat jonkinlaisen kirkastavan sädekehän, jota muille historian kirjoihin jääneille nimille ei ole muka suotu ja vain nimen tunnettuus ratkaisee, eivät todelliset säveltäjäkyvyt, joita ei tämän myyvyyden vaatimuksen takia päästä mittaamaankaan koskaan konserteissa.
 
Ei ole yleisesti, kuin ehkä vain muutaman harvan asialle vihkiytyneen asiantuntijan tiedossa se, ketkä lienevät todella ja tarkkaan ottaen ne kaikkein merkittävimmät säveltäjät suomessa ja mitkä heidän säveltämänsä teokset viime kädessä edustavat suomen säveltaiteen parasta antia, jos edes heilläkään on siitä syvää ja objektiivista tietoa ja käsitystä. vaan se on yleisesti vallalla olevaa värittynyttä tietoa. joka perustuu mukaviin kliseisiin maamme säveltaiteesta, mutta ei edusta objektiivista totuutta ja voin vannoa että täysin väärät teokset, joista puuttuu emotionaalinen syvyys ja voima ovat valloittaneet repertoaariin, jonka voi näin syvästi tuntevana ihmisenä todeta tai sitten en vain ole löytänyt näiden teosten sisintä olemusta sisäänpäin kääntyneestä modaalisuudesta kenties johtuen ja syy siihen että musiikki ei tee emotionaalista vaikutusta on minussa itsessäni eikä musiikissa
 
Tajusin oikeastaan vasta viiveellä sen, että maamme parhaimpiin eturivin sävelseppoihin kuuluvan, mutta konserttirepertoaarissa täysin perustelemattomasti laiminlyödyn ja unohdetun Nils-Eric Fougstedtin tonaalisuudesta pois päin pyrkivä, muodoltaan 1 osainen 2. sinfonia, onkin hyvin ilmaisuvoimaista, valloittavan lumoavaa ja varsin pakahduttavaa ja nerokasta musiikkia, mikä ei suinkaan ollut välittömästi ilmeistä, kun sen ensimmäistä kertaa kuulin, jolloin en vielä saanut siihen oikein kunnon otetta, enkä ollut siihen ja sen muotorakenteeseen ehkä täysin tyytyväinen, sillä milloinka sitä suuri taidemusiikki välittömästi kuulijalleen syvimpiä sielun syövereitä myöten avautuisikaan, mutta sitten oivalsin, että säveltäjä rakentaakin vahvan draamallisen kaaren, inspiraation kantaessa sinfonian alusta sen loppuun asti, alun pikkurummun(?) uhkaavasti takovien kolkutusrytmien ja sävelrepetitioiden vallatessa huumaavasti koko sinfonian yhtenäisyyttä ja logiikkaa musiikkiin luoden , liekö sodan muistoja tai itsensä suuren Beethovenin vaikutusta, musiikin polveillessa vuoroin kiihkeämpien ja vauhdikkaampien ja vuoroin levollisempien ja hitaampien jaksojen välillä, jotka ylevyydessään ja vaikuttavuudessaan saavat kuulijan haukkomaan henkeään ja kohottautumaan kohti korkeuksia ällistyneenä ja hurmiossa, lyyrisemmän keinuvan sivuaiheen onnen häivähdysten muodostaessa räikeän kontrastin pääaiheen raivoisasti takovalle rytmiikalle, sinfonian sisältäessä myös ekspressiivistä melodista kauneutta uhkuvaa ainesta auvoisemmissa episodeissa, jotka ilmentävät ikään kuin taistelun yläpuolelle kohonnutta kontemplatiivisuutta, sinfonian päättyessä vaskivoittoiseen ja voimaintäyteiseen loppuhuipentumaan lyömäsoitinten kuten myös patarummun iskujen tukemana. Ihmetyttää sekin että vaikka Fougstedt oli edistyksellisempåi säveltäjä kuin vaikka tuukkanen, tai Sibelius, nioin hän ja hänen musiikkinsa on silti kadonnut repertoaarista.

Täytyy myöntää, että olen lainannut viimeistä edellisen sivulauseen Tietoniekkojen Orkesterimusiikkikirjasta, jossa tällä tavoin kuvaillaan muistaakseni Brucknerin sinfonioita, mutta sopii hyvin myös edellä mainittuun sinfoniaan.

Sinfonia ansaitsisi uudelleen tulemisensa ja renessanssinsa konserttirepertoaarissa vahvan visionäärisyytensä vuoksi, sillä kyse on suuren säveltäjän mestariteoksesta, joka ei jätä syvällisesti ja perinpohjaisesti perehtyvää kylmäksi.
 
Ihmetyttää sekin että vaikka Fougstedt oli huomattavasti edistyksellisempi säveltäjä kuin vaikka Tuukkanen, tai Sibelius, niin hänen musiikkinsa on silti kadonnut kokonaan repertoaarista.

Fougstedtin tunnetuin teos, Trittico sinfonico, lienee dodekafonisuudessaan vielä astetta vaikuttavampi mestariteos, päätellen siitä miten voimakkaan elämyksen koin kerran aikoinaan kuullessani sen Paavo Berglundin johtamassa Fougstedtin muistokonsertissa konserttiäänityksenä radiosta. teos on maamme eliittiä säveltaiteessa, vaikka myös edellä mainittu sinfonia on vaikuttava teos, jonka voimakas ilmaisupaine saa hengen salpautumaan.
 
Dodekafoninen teos kuorolle ja orkesterille ja muutamat säveltäjän konsertot lienevät myös erinomaisen kaunista musiikkia, vaikka on todella sääli miten vähän tai ei lainkaan niitä esitetään. Muitakin vaikuttavia teoksia kuten loistava Passacaglia orkesterille löytyy säveltäjän runsaasta tuotannosta.

Fougstedtin tunnetuin ja suosituin mutta hiukan kevyempi kappale on romanssi elokuvasta Munkkiniemen kreivi, jonka miltei kaikki tuntevat. Fougstedthan oli myöskin etevä kapellimestari.
 
En malta olla toteamatta, että on suuri sääli ja vahinko suomen ja koko maailman säveltaiteelle, että Fougstedtkaan ei voinut omistautua pelkästään sävellystyölleen vaan hänen oli toimeentulonsa ansaitakseen ryhdyttävä kapellimestariksi ja radio orkesterin ylikapellimestariksi, ja kulutettava energiaansa ja aikaansa vasemmalla kädellä hoidetuissa hallinnollisissa tehtävissä intendenttinä sillä hänellä jos kellä sen ajan suomalaissäveltäjistä Aaltosta, Tuukkasta ja Fordellia unohtamatta, oli lahjoja ja jopa neroutta, jonka syvästi tunteva kuulija voi todeta hänen teoksiaan kuten sinfonioita kuunnellessaan.

megatherium: Minusta on hyvin ihmeellistä, että maailmasta ja jopa suomesta voi löytyä, kuten löytyykin, kosolti säveltäjiä ja musiikkia, joka on suurelle yleisölle täysin tuntematonta
 
Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Suuri yleisö ei kuuntele lainkaan klassista ja tuntee maksimissaan pari säveltäjää ja teosta, jos niinkään paljoa. Jos tilannetta haluaa muuttaa, pitäisi klassista kuunteluttaa jo pienille lapsille systemaattisesti sekä koulussa, että kotona satakertaisesti enemmän kuin nykyään.

Henri Henri Olavi: Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Suuri yleisö ei kuuntele lainkaan klassista ja tuntee maksimissaan pari säveltäjää ja teosta, jos niinkään paljoa. Jos tilannetta haluaa muuttaa, pitäisi klassista kuunteluttaa jo pienille lapsille systemaattisesti sekä koulussa, että kotona satakertaisesti enemmän kuin nykyään.
 
Sehän olisi hyvä idea, jota en itse tullut lainkaan edes ajatelleeksi, mutta luulenpa tosiaan, että ihmiset ovat vieraantuneet ja etääntyneet klassisesta musiikista ja kuuntelevat mieluummin poppia, mutta koska repertoaari on niin kapea näin suomalaisittain ei opetussuunnitelmassakaan oteta huomioon monia ohjelmistosta kadonneita hyviä ja ilmaisuvoimaisia säveltäjiä niin että niitä kuuntelutettaisiin oppitunneilla vaan opetusaika käytetään vain tutuimpien säveltäjien soittamiseen kuten hyvin muistan omalta kouluajalta.
 
Olen lukenut että korkeakoulutettujen keskuudessa klassinen musiikki on suositumpaa kuin muun väestön vaikka itsekään en kuulu siihen joukkoon kun en milloinkaan päässyt yliopistoon kun en läpäissyt pääsykoetta vaikka olin äärimmäisen hyvin valmistautunut ja lukenut pääsykokeisiin mutta aika loppui kesken enkä ehtinyt kirjoittaa muistissa ollutta esseevastausta kokonaan paperille joka koski loogista empirismiä ja sain vain 9-.
 
Tarkoitin kuitenkin lähinnä sitä, että minusta on suoranainen ihme, että olen löytänyt sellaisten minulle aiemmin tuntemattomien säveltäjien musiikkia, josta en ollut ennen kuullut puhuttavankaan ja korkeintaan saattanut pistää nimen merkille musiikkitietosanakirjaa lukiessa ja saadessani sitten kuulla tällaisen säveltäjän musiikkia, se onkin vaikuttanut tunteisiin paljon voimakkaammin kuin joidenkin minulle entuudestaan paljon tutumpien säveltäjien musiikki joka nauttii yleismaailmallista suosiota ja on siksi suuri paradoksi.
 
Minullekaan tuo klassisen musiikin pelkkä kuunteleminen sinällään ei enää tuota nautintoa niin suuressa määrin kuin sen elämysperäinen vastaanottaminen koko kehon tai ainakin pään ja rintakehän seudulla koettuina pakahduttavina tuntemuksina, vaikkakaan en kykene kokemaan enää niin voimakasta katharsista musiikista kuin nuorempana musiikkia vielä nykyistäkin kokonaisvaltaisemmin kuunnellessani, musiikin emotionaalisen vaikutuksen tuntuessa munaskuissa saakka, mutta ilman tätä emotionaalista ulottuvuutta musiikin kuuntelu jäisi pinnalliseksi ajanvietteeksi, joka ei tuottaisi niin paljon nautintoa kuin musiikin syväluotaava kuuntelu tuottaa musiikillisten kokemusten tuodessa paljon sisältöä elämään.
 
Mikäli muistan oikein niin siinä Finlandia palkitussa ja modernia musiikkia käsittelevässä musiikkikirjassakin puhutaan siitä että modernimpaakin musiikkia kuunnellessa on tärkeintä se kokemus jonka musiikki tuottaa kuulijalleen, ts. se miltä musiikki tuntuu sisimmässä vaikka itse olen hyvin skeptinen sen suhteen että modernimpi nykymusiikki voisi ylimalkaan vaikuttaa kuulijan tunteisiin siten kuin sanokaamme vaikka tonaalinen musiikki.

Suomen säveltaiteesta on syntynyt kliseemäinen kuva, jonka mukaan yksi ainoa säveltäjä dominoi sinfonioillaan täysin koko suomen musiikkielämää ja muut säveltäjät, joiden sinfonioita harva se päivä soitetaan, ovat hänen suvereeniin asemaansa nähden täysin alisteisessa asemassa suomen säveltaiteen historiassa, jäädessään joko hänen varjoonsa tai täysin unohduksiin ja ainoastaan tämän säveltäjän sinfoniatuotanto mielletään yleisesti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden suvereeniksi huipentumaksi ja triumfiksi, mitä se ei millään muotoa ole, sillä on aivan ilmeistä, monien unohdettujen säveltäjien sinfonioihin perinpohjin tutustuttuani, että sinfonia sävellysmuotona kehittyi vielä pitkään ja otti edistysaskeleita hänen jälkeensäkin ja saavutti mielestäni sekä jo Melartinissa, että myöhemmin monien muiden sinfonikkojen tuotannossa sellaisen syvyyden ja kauneuden, joihin ei suomessa ollut Melartinia ja ehkä Fredrik Isacssonia, Madetojaa, Ermst Lingon Kavaljeeria tai Törnuddin Sisyfosta lukuun ottamatta ennen ylletty, jos ajatellaan vaikka Olavi Pesosen, Sulho Rannan, Nils Eric Fougstedtin, Kalervo Tuukkasen, Erkki Aaltosen, Erik Fordellin, Usko Meriläisen, Joonas Kokkosen, Paavo Heinisen, Tauno Pylkkäsen, Helvi Leiviskän ja ehkä joitakin Lauri Saikkolan sinfonioita, kuten La Campale, ja joista eräät veivät sinfoniamuotoa kohti modernimpia ilmaisukeinoja ja uudistivat sen tonaalista sanastoa atonaalisen kieliopin hyväksi, jos vaikka ajatellaan Aaltosen Hiroshima sinfoniaa, joka sisältää jo dodekafoniaan asti kurkottavan varsin atonaalisen fuugateeman tai Kokkosen 2. sinfoniaa, mutta Meriläisen ja Heinisen sinfoniat edustavat dodekafonian ohella jo jälkisarjallista tyyliä ja karakteritekniikkaa varsinkin ensin mainitulla modernistilla.
 
Paavo Heininen, joka rekonstruoi muutamia Aarre Merikannon silvottuja partituureja totesi, että Aarre merikanto radikaalin kautensa tuotannollaan on suomen musiikin kulmakivi, ja vaikka sinfonikkona hän ei ole etevimmillään, hänen sinfoninen fantasiansa kuuluu suomen merkittävimpiin sävelteoksiin.
 
Suomen musiikkiperintö on paljon rikkaampi, kuin mitä suppeasta ohjelmistosta päätellen voisi koskaan otaksua ja suomen sinfoniakirjallisuus suorastaan ehtymätön lähde toinen toistaan vaikuttavampia teoksia, vaikka heikompiakin sinfonioita näköjään joukkoon mahtuu, palkittujakin sellaisia, ja tästä huolimatta on suuri paradoksi ja mysteeri kuinka emotionaalisella voimalla mitattuna juuri ne kaikkein vaisuimmat ja köyhimmät sinfoniat ovat valloittaneet repertoaariin, mutta selittyy paitsi kyseisten säveltäjien jo varhain hankkimalla suurella suosiolla, että ennen muuta sillä, että suomen musiikin uudisraivaajina ja pioneereina näillä on itseoikeutettu asema repertoaarissa niin epäoikeudenmukaista kuin se onkin aikakauden ja myöhempien aikojen muita hyviä tai jopa parempia säveltäjiä kohtaan, joiden musiikki on kokonaan kadonnut repertoaarista ja sen myötä olemme menettäneet mahdollisuuden nauttia erinomaisen kohottavista ja kauniista sinfonioista.
 
Mutta suuri paradoksi onkin se, miksi myös ylläpitävät ja jopa merkittävät teokset joutuvat kaanonin katveeseen ja syrjäytetyksi konserttiohjelmasta mikäli syy ei piile itse musiikissa, vaan usein jossakin muissa tekijöissä, joita on asiaan perehtymättömän ja ammattikuntaan kuulumattoman vaikea arvailla, ellei kyse ole pelkästään ohjelmiston kantovoimaan, yksinapaiseen musiikkipolitiikkaan, säveltäjän lyhyeen elinikään tai byrokratiaan liittyvistä kysymyksistä, taikka johdu siitä, ettei näiden nyttemmin unohdettujen teosten todellista merkitystä ja painoarvoa suomen säveltaiteen historiassa ja sinfoniakirjallisuudessa ole aikanaan oivallettu, silloin kun ne saivat ensiesityksensä esim. HKO:n konsertissa ja hukkuivat massaan, jolle ei voinut ennustaa pitkää elinkaarta, vaikka esim. Fougstedtin oli paitsi valloittava persoonallisuus, arvostettu pedagogi niin myös suosittu kapellimestari ja ihme kyllä myös suosittu säveltäjä.
 
Sanon näin, "ihme kyllä", koska sittemmin hänenkin tuotantonsa on joutunut vallan unohduksiin ja vain tilapäisesti esim. sinfoninen preludi Uhmaaja soi Avanti Sota konsertissa taannoin.
 
Uskoisinkin että ne säveltäjät pysyvät repertoaarissa, jotka. kuten Jean Sibelius, ovat saavuttaneet riittävän varhaisessa vaiheessa maamme historiassa vankkumattoman aseman säveltaiteen kaanonissa ja ehkä vielä omalla panoksellaan ottivat kantaa suomen itsenäistymispyrkimyksiin ja täten liittyvät joillakin teoksillaan suomen kohtalon hetkiin itsenäistymisen aikana, sekä jo aiemmin kansallisen heräämisen aikana, jolloin kasvoi vahva tunne oman kulttuurisen identiteetin luomisesta ja johon Sibeliuskin loi oman vahvan panoksen kantamalla niin sanotusti kortensa kekoon omalta osaltaan kansallistunnetta pönkittäen ja vahvistaen, sekä luoden sille oman musiikillisen hahmonsa ja karakterin, jossa soi tunnistettavissa oleva suomalainen sävel ja joka tästä syystä puhuttelee yhä niin vahvasti suomalaisia ja ikään kuin osoittaa tien heidän juurilleen ja alkuperäänsä, jossa he tuntevat olevansa kuin kotonaan suomalaisina ja suomalaisuutta henkivän maan kansalaisina.
 
Minusta tämäkään ei kuitenkaan ole riittävä peruste sille, miksi vain tämänkaltaisen suomen symboliksi mielletyn säveltäjän musiikkia ja sinfonioita suositaan konserttiohjelmistossa muiden kelpo säveltäjien kustannuksella, vaikka hänen sinfoniansa olisivat joidenkin mielestä pelkästään orgaanisen temaattisen kasvuprosessin ja aiheiden välisen syvän logiikan, muttei niinkään emotionaalisen voiman, puolesta kohotettu kyseisen sävellysmuodon ensiluokkaisiksi ja ylivertaisiksi edustajiksi ja säveltäjänä häntä pidettäisiin universaalina hahmona, jonka suosio on yleismaailmallisestikin vankkumaton ja kaikesta paistaa läpi hillitön tarve kuvainpalvontaan ja henkilökulttiin, jossa kilpailussa eivät tuntemattomat ja historian unohtamat säveltäjämestarit pärjää, vaan taiteellista arvoa mitataan ulkomusiikillisilla kriteereillä ja tekijöillä, eikä muiden menneisyyden säveltäjien puhdas taiteellinen tuloskaan riitä, eikä sitä edes kyetä havaitsemaan ja arvostamaan riittävän usein, vaan jonkin säveltäjän nauttima henkilökultti estää kuulemasta muiden säveltäjien teosten musiikillista laadukkuutta, koska sankarilla ei voi olla tasaveroisia kilpailijoita ja haastajia ja koska näitä vähemmän respektaabeleita säveltäjiä verrataan jatkuvasti mukamas suurimpaan ja ihannoiduimpaan kaikista ja sillä perusteella heidät hylätään keskinkertaisuuden ja plagioinnin leima otsassa ikuiseen unohdukseen, vaikka faktat puhuisivat muuta, eikä heidän teostensa esittämiseen koeta näin minkäänlaista tarvetta niiden uudelleen arvioimisesta puhumattakaan, vaan ne syrjäytetään ikään kuin olan kohautuksella ja nenän nyrpistyksellä, jollainen on esim. ollut Tuukkasen kohtalo meidän aikanamme sinfonikkona, epäajanmukaisuudesta ja anakronistisuudesta johtuen meidän kaikkia musiikkityylejä kohtaan avarakatseisempana ja sallivampana aikanakin, muttei hänen persoonallisia muotoratkaisujaan ja postromanttista Klami traditioon liittyvää tunne-ja lumovoimaista sinfonikkouttaan arvosteta tyyliaikakausien väliinputoajana niin paljoa, että se ylittäisi esityskynnyksen sinfoniaorkestereiden ohjelmistossa siten, kuin esim. Helvi Leiviskän sinfoniat nykyään, niin vaikuttava teos kuin Tuukkasen Meri sinfoniakin on.
 
Mutta esim. eräästä baletista tunnetulla säveltäjällä, joka on yhtä lailla unohdettu säveltäjä, on 20 luvun modernistien rohkeimpiin luomuksiin verrattava 5 osainen Sinfonisia tuokioita orkesterille, joka sai aikoinaan länsinaapurissa erinomaisen vastaanoton, ja josta ylellä on kantanauhatallenne, mutta jota ei ole soitettu miesmuistiin, sen enempää' radiossa kuin konsertissakaa, vaan on hautautunut muioden unohdettujen teosten ohella arkistojen kätköihin.