Klassinen ›

Olen kuunnellut eräiden suomalaisten säveltäjien teoksia Tuukkasen organisoimasta Fennica levysarjasta ynnä muilta levyiltä, joista kauneimpia ovat mielestäni olleet mm. Ahti karjalaisen Suolahti sarja jousiorkesterille ja pianolle, Tauno Pylkkäsen Preludio sinfonico, Ernst Lingon pianotrio, Nils Lerchen Hämärä, Sulho Rannan Kainuun kuvia ja miksei Jouko Tolosen arabeskien finalettokin sekä Tuukkasen hieno Karhunpyynti ja vaikuttava on paikoin myös Ahti Sonnisen näyttämömusiikkisarja, mutta jossain määrin odotin enemmän Tuukkasen Musketööreiltä jonka avausosan aiheet inspiroituneisuudestaan huolimatta tuovat mieleen varhaisen ja vielä melko epäkypsän tukkijoella alkusoiton, vanha linna on kyllä melko kaunis hidas osa mutta osa täyttä ravia etenee osittain Beethovenin 4. sinfonian finaalia muistuttavin rytmikuvion eikä ehkä täysin tee alkuperäisyyden vaikutelmaa eikä Pesosen Fuga Fantasticakaan oikein vakuuttanut modernismia lähentelevässä kromaattisessa sävelkielessään mutta heikoin lienee Ringbomin pieni sarja jonka kuuntelun tosin jätin kesken Johanssoninkin modernien kuoroteosten tavoin enkä kykene muodostamaan näistä kunnon mielipidettä. Johansson itse piti sakraaleja suurteoksiaan kuten stabat Materia, Missa Sacraa ym. joissa hän rakentaa barokin ja keskiajan perinteille parhaimpina teoksinaan.
 
Fougstedtin Intradaa en kuunnellut lainkaan mutta täytyy ottaa nyt heti se kuunteluun. Intrada lähestyy jo modernia ilmaisukieltä ja on tunnelmiltaan vahva teos, sisältäen paikoin kirpeitä dissonansseja ja hiveleviä viulusooloja. Mielestäni Intrada on parempi teos kuin Fougstedtin dodekafoninen Angoscia.
 
Osansa edellä sanottuun lienee myös sillä seikalla että useimmat kuulluista teoksista ovat monoäänityksiä eivätkä pärjää äänityksen laadulla kilpailtuna stereoäänityksille joita edellä mainituista edustaa vain pari teosta.
 
Preludio sinfonicossa puhkeaa soimaan moneen otteeseen kaunis teema joka ehkä etäisesti assosioituu sibeliuksen toisen sinfonian finaalin maailmaan. Ehyt teos. Suolahti sarjan kaniissa johdanto osassa on jotenkin samantyyppinen tunnelma kuin Samuel Barberin Adagiossa vaikka onkin tempoltaan nopeampi.
 
Olin sittenkin jälleen väärässä. Perinteisiä ja moderneja tyyliaineksia yhdistelevä Pesosen Fuga Fantastica on pakahduttavan kaunis ja vaikuttava teos joka selvisi vasta uudemman kerran sitä kuunnellessani. Miten vaikuttavia teoksia Pesosen fuugatekniikalla sävelletyt sinfoniat mahtanevatkaan olla raskaassa elegisyydessään ja joista esikoissinfonia sai suuren menestyksen pohjoismaisilla musiikkipäivillä.

Olen kuunnellut levyltä jälleen suomalaista musiikkia, kuten urkujen suunnittelijanakin kunnostautuneen Juhani Pohjanmiehen mietelmiä pianolle ja pianosonaatin jonka avausosaa raikkaan johdannon jälkeen kannattelevaa suomalaiskansallisesti sävyttynyttä teemaa kuljetetaan vilkkaassa tempossa eri tavoin varioituna ja joskus yllättävästikin moduloituna jne. Väinö Haapalaisen uni klarinetille ja orkesterille on Matti Rajulan ohjelmistossa ollut omaperäinen tunnelmakappale. Rajulan omaa tuotantoa on mm. ensimmäisiä suomessa sävellettyjä bassoklarinettikappaleita nimeltään mesikämmen. Klarinetille ja orkesterille sävelletty Sulho Rannan La Sera oli myös aikanaan hyvin suosittu kuten Väinö Hannikaisen Karhunpoikakin baritonille, saksofonille ja orkesterille. Sen sijaan sulho Rannan kahdelle saksofonille ja orkesterille sävelletty Carioca perustuu vanhaan jazz tyyliin. Eino Roihan klarinetille ja pianolle sävelletyt meditaation ja etydi ovat vielä omaa ääntään etsivän säveltäjän ja musiikkitieteilijän melko epäkypsiä kappaleita vaikka laajamuotoisemmista teoksista concerto sai Klamilta erinomaiset kritiikit jne. sitten kuuntelin nuorena sodassa kaatuneen Armas Paloheimon sävellyksiä mm. kansanomaisen okariinokvartertille sävelletyn teoksen ja jokeen hukuttautuneen August Engelbergin sekstettoa joka jäi traagisesti keskeneräiseksi ja Toivo Elovaaran opinnäytetyönä syntyneen preludin ja fuugan.