Klassinen ›

Miten Mozartin myöhäissinfoniat eroavat Beethovenin sinfoniasta n:o 9, muutoin kuin, että Beethoven operoi selvästi jonkinlaisen laajennetun sonaattimuodon puitteissa, ennennäkemättömän ja väkivaltaisen laajoine sivuteenmoine?. Lisäksi Mozart käsittelee soittimia, kuin ne olisivat sanan parhaassa mielessä laulajia; italialaistako vaikutusta? Kun taas Beethoven käyttää soittimia puolestaan hyvin instrumentaalisesti, on hänen instrumentointinsakin karkeasyisempää Mozartiin verrattuna.
 
Toisaalta ikään kuin alkuhämärästä tai tyhjiöstä kasvava 9. alun tremolo ei tee pääsävellajin, d-molli. vaikutusta levätessään sävellajin dominantille pohjaavalla tyhjällä kvintillä a -e, josta muutaman sävelen fragmentin jälkeen saaden liike-energiaa, puhkeaa uhmakas fortissimo pääteema unisonona. Kun siis Beethovcenin sinfonia alkaa ilman varsinaista teemaa, Mozartin 40. sinfonia alkaa suoraan valittavalla, ulkonaiselta olemukseltaan sirolla, mutta yksinomaan vakavalla mustasiipiseksi perhoseksi luonnehditulla pääteemalla, korkeiden jousien leijuessa kiireesti ja kuin vaivihkaa matalien jousien minimaalisen säestyksen yllä, johon tuo hienoisen kontrastin valoiosampi kromaattinen sivuteema kadoten kuitenkin pian valta-aiheen kudokseen. Siis rakenne näyttäisi olevan hyvin luja klasisen selkeä ja kirkas, siiunä missä teoksen kokonaismuotokin.
 
Mitä muita eroja huomaatte edxellä mainittujen lisäksi?

Vaikeampihan noista on yhtäläisyyksiä löytää kuin eroja; onhan teosten välillä paljon aikaa ja tyylilliset seikat ovat muuttuneet paljonkin. Jos taas vertaisi Mozartin myöhäisiä ja Beethovenin varhaisia sinfonioita, niin siellä saattaisi olla enemmän selviä yhtäläisyyksiä havaittavissa.

Vaikeampihan noista on yhtäläisyyksiä löytää kuin eroja; onhan teosten välillä paljon aikaa ja tyylilliset seikat ovat muuttuneet paljonkin. Jos taas vertaisi Mozartin myöhäisiä ja Beethovenin varhaisia sinfonioita, niin siellä saattaisi olla enemmän selviä yhtäläisyyksiä havaittavissa.
 
Se onkin eräs taiteen suurimpia mysteereitä, että joidenkin luonteeltaan ja esteettisiltä ihanteiltaan ja tavoitteiltaan erilaisten säveltäjien varhais-ja myöhäisteokset saattavat muistuttaa tyylilisesti huomattavastikin toisiaan, mutta eroavat sisältönsä painavuudessa kuin yö ja päivä. Beethoven tuli aivan kuin jotakin kiertotietä wieniläisklassisista tyyli-ihanteista ns. metafyysisen myöhäiskautensa persoonallisista muusikillisista näyistä yhdistettynä hänen transsendenttiseen tekniikkaansa paljon lähemmäs Mozartin musiikin ydintä kuin niihin ulkonaisten tyylillisten seikkojen puolesta vertautuvissa I-kauden varhaisteoksissaan. Tätä olen usein itsekseni pohtinut.
 
Toisaalta Mozartin teokset ovat "jollakin tavoin ohjelmallisessa objektiivisuudessaan" musiikillisempia Beethovenin romanttisen pateettiseen ja teatraalisen ilmaisukieleen verattuna, joka sisältää ulkomusiikillisia piirteitä sävellystyyppien, esim. sinfonioiden, ja musiikinmuotojen absoluuttisuudestaan huolimatta. Subjektiiviseen ilmaisuun tähtääviin ulkomusiikilisiin elementteihin lähenteleviä pyrkimyksiä voi löytää myös sinfonioiden lisänimissä, kuten Kohtalo-Pastoraali-ja sankarisinfonioissa, jotka kuvastanevat musiikkiin ladattuja dramaattisia jännitteitä ja tunteita noudattamatta kuitenkaan mitään varsinaista ohjelkmaa tai semanttista sisältöä Berliozilaisen ohjelmamusiikin hengessä.
 
Toisaalta sinfonjan läpi kulkee jonkinlainen ydinmotiivi, joka ennakoi vahvasti ohjelmallisen musiikin tyylikeinoja, kuten Berliozin, Lisztin tai Wagnerin johtoaihetekniikoita, ideana, joka Beethovenilla palveli sinfonian orgaanista ajatusyhteyttä usein enemmän aavistavassa kuin selvästi tajuttavassa ilmanemisessä, sen Berliozin viemään konkreettiseen roolientreehen verrattuna.