Klassinen ›

Olettekos kuulleet moista? Siis sopraano, basso, jouset ja perkut, Op. 135. Itselläni on tämä on soinut pari päivää. Mahtavan railakasta jousimeininkiä.

Olettekos kuulleet moista? Siis sopraano, basso, jouset ja perkut, Op. 135. Itselläni on tämä on soinut pari päivää. Mahtavan railakasta jousimeininkiä.
 
Olen kuullut moneen kertaan. Railakasta...? :) Hmm, ehkäpä orkestroinnin osalta toisinaan, mutta oletko tutustunut sinfonian teksteihin? Niitä en kuvaisi ihan railakkaiksi... :)

Hmm, ehkäpä orkestroinnin osalta toisinaan,
 
No tuota juuri tarkoitin.
 
mutta oletko tutustunut sinfonian teksteihin? Niitä en kuvaisi ihan railakkaiksi... :)
 
Oho...en... Olisikohan missään käänöksiä?

Olen kuullut moneen kertaan. Railakasta...? :) Hmm, ehkäpä orkestroinnin osalta toisinaan, mutta oletko tutustunut sinfonian teksteihin? Niitä en kuvaisi ihan railakkaiksi... :)
 
Onko kysymys kuoleman runojen antologiasta, mikäli oikein muistan? Minusta tosin kyseinen "sinfonia" on kokonaisuudessaan melkomoisen banaalia soitantaa, enkä myöskään ole mieltynyt soitinnuksen korostuneeseen jousivoittoisuutteen, tai teoksen banaaliin rytmiikkaan. Siksi toisekseen siitä puuttuu sinfonisen struktuuriin osalta tiettyä yhtenäisyyttä, joka nivoisi irralliseksi jäävät osaset kuin palapelissä suureksi synteesin kaltaiseksi yhteenvedoksi tai loisi orgaanista yhtenäisyyttä kokonaisuuden löyhään ja irralliseen ja satunnaisen mielivaltaiseen rakenteeseen. Kyse on pikemminkin sinfoniaksi mielivaltaisesti nimitetystä laulusarjasta, eikä sinfoniasta sen alkuperäisessä merkityksessä, jota hallitsee pakottava logiikka ja tiukka organisoitu muotoajattelu ydinmotiiveineen ja niiden loogisine kehittelyineen motiivityöskentelyn lakeja noudattaen.

Minusta tosin kyseinen "sinfonia" on kokonaisuudessaan melkomoisen banaalia soitantaa, enkä myöskään ole mieltynyt soitinnuksen korostuneeseen jousivoittoisuutteen, tai teoksen banaaliin rytmiikkaan.
 
Nimenomaan tuo siitä tekee tyylikästä.

Nimenomaan tuo siitä tekee tyylikästä.
 
Hengeltään se on kuitenkin ohjelmallista luonnettaan ja semanttista sisältöään kunnioittavana kaikea muuta kuin tyylikäs teos, pikemminkin hyvin lohduton, synkkä ja traaginenkin. Sen kuunteleminen ei tee iloiseksi saati saa kuuntelijaa eli vastaanottajaa hyvälle mielelle. olen joskus lohduttanut itseäni synkissä tunnelmissa kuuntelemalla kyseistä teosta, ja saanut balsamia haavoihini siielussani itsesäälissä kaverihuolista johtuen rypiessäni.

Hengeltään se on kuitenkin ohjelmallista luonnettaan ja semanttista sisältöään kunnioittavana kaikea muuta kuin tyylikäs teos, pikemminkin hyvin lohduton, synkkä ja traaginenkin. Sen kuunteleminen ei tee iloiseksi saati saa kuuntelijaa eli vastaanottajaa hyvälle mielelle.
 
Miksei lohduton, synkkä ja traaginen voi olla samalla tyylikästä? Ei kai musiikin tärkein tehtävä ole saada kuulija hyvälle mielelle.

Äh, tuli kahteen kertaan.

Oho...en... Olisikohan missään käänöksiä?
 
Kyllä ko. runot löytyvät suomennettuinakin. Muistaakseni Shostakovich on käyttänyt tuossa sinfoniassa mm. Lorcan tekstejä. Kuten megatherium mainitsikin jo, sinfonian runot käsittelevät kuolemaa.
 
Levyn kansilehdestä löytyisi ehkä nuo tekstit?

Levyn kansilehdestä löytyisi ehkä nuo tekstit?
 
Pitää käydä vaikka kirjastosta katsomassa. Noissa kaikenkattavissa multilaatikkoboxeissa ei tuuppaa aina olemaan(Rudolf Barshai, WDR Sinfonieorchester sinfoniat 1-15).

Miksei lohduton, synkkä ja traaginen voi olla samalla tyylikästä? Ei kai musiikin tärkein tehtävä ole saada kuulija hyvälle mielelle.
 
En kuitenkaan pitäisi Sostakovitsin 14. sinfoniaa kovin tyylikkäänäkään teoksena vaiheessa, jolloin hänen aikaisempien teostensa rytminen työntövoima on muuttunut organismin päättymättömäksi sykinnäksi, ja jossa Schönbergin ydinsointujen? kaksoismerkityksen monimielisyydet ovat muuttuneet yleisyydessään hämmentäviksi kliseiksi, kuten Gould kirjoittaa. Ainoastaan Adagio-osissa Sostakovits kirjoittaa toisinaan todella kaunista musiikkia, sillä hän, kuten kaikki suuret sinfonikot ovat aina osanneet luoda adagioja, joista puhuu säveltäjän henki ekstaattisimmillaan. Sinfonian 11 osasta vain viimeinen Rilken runoon sävelletty tuo lohduttavan kotrastin muutoin kovin valottomaan kuoleman läpitunkemaan taipaleeseen eri muodoissaan. Sitenhän jousiston lisäksi sinfonian sointi-ilmeelle ovat hyvin tyypillistä suurehkon lyömäsoitinarsenaalin käyttö, kellopeleineen, rumpuineen, palikoineen ja kelloineen, joiden kumina assosioituu ainakin minulla vääjäämättömästi kirkon kellojen juhlavaan sointiin.

Mutta sittenhän voisi samantien kysyä, onko mikään Shostakovitsin musiikki sanan varsinaisessa merkityksessä "tyylikästä", sillä en ainakaan itse muista yhtään hänen teostaan, jota ei jossain vaiheessa leimaisi tahallinen groteskius, lohduton synkkyys tai pirullinen satiiri. Hyväntuulisilta vaikuttavissa teoksissakin on takana pessimistinen ja omalle ajalleen kriittinen pohjavire, kuten Pianokvintetto g-molli (joka hupaisaa kyllä sai Stalinin palkinnon).
 
Toisaalta, mikä sitten on tyylikästä? Sitä sanaa ei voitane käyttää aivan yksiselitteisesti vertaillessa eri säveltäjien tuotantoa, tai edes yhden säveltäjän tuotantoa eri ajoilta, koska eri aikoina musiikissakin vallitsevat/ovat vallinneet erilaiset esteettiset ihanteet. Tulee esimerkkinä mieleen Saint-Saëns (1835-1921), jota uransa alkuvaiheilla pidettiin vaarallisen radikaalina uudistajana ja loppuvaiheilla paikalleen jämähtäneenä konservatiivina, suorastaan fossiilina. Kuitenkin hänenkin sävellystuotannossaan on havaittavissa selvää kehitystä. No, meni jo melkein off-topiciksi...

Mutta sittenhän voisi samantien kysyä, onko mikään Shostakovitsin musiikki sanan varsinaisessa merkityksessä "tyylikästä", sillä en ainakaan itse muista yhtään hänen teostaan, jota ei jossain vaiheessa leimaisi tahallinen groteskius, lohduton synkkyys tai pirullinen satiiri. Hyväntuulisilta vaikuttavissa teoksissakin on takana pessimistinen ja omalle ajalleen kriittinen pohjavire, kuten Pianokvintetto g-molli (joka hupaisaa kyllä sai Stalinin palkinnon).
 
Toisaalta, mikä sitten on tyylikästä? Sitä sanaa ei voitane käyttää aivan yksiselitteisesti vertaillessa eri säveltäjien tuotantoa, tai edes yhden säveltäjän tuotantoa eri ajoilta, koska eri aikoina musiikissakin vallitsevat/ovat vallinneet erilaiset esteettiset ihanteet. Tulee esimerkkinä mieleen Saint-Saëns (1835-1921), jota uransa alkuvaiheilla pidettiin vaarallisen radikaalina uudistajana ja loppuvaiheilla paikalleen jämähtäneenä konservatiivina, suorastaan fossiilina. Kuitenkin hänenkin sävellystuotannossaan on havaittavissa selvää kehitystä. No, meni jo melkein off-topiciksi...
 

 
Eikös 1700-luvulla barokin jämähtäneen arkkitehtoniselle kontrapunktille perustuneen muotokielen jyrännyt sirokas ja hienostuneen tunteikas galantti-tyyli edusta musiikillista tyylikkyyttä ja aistikkuutta parhaimmillaan, tyyli, joka Mozartin käsissä jalostui ja kehittyi monen eri musiikillisen tyylisuuntauksen yhteen kokoavaksi ja sovittavaksi synteesiksi juhlavan raskaasta ja toisaalta kaikkein hellimmästä divertmentoluonteisesta musiikista koostuvaksi kontrastoivien tyylipyrkimysten harmoniseksi sävelsulattamoksi esim. serenadissaan Gran partita 13 puhallinsoittimelle ja kontrabassolle, kV 361. Toisaalta hän oli läpikäynyt samantapaisen muutosprosessin jo 19-vuotiaana säveltämissään viulukonsertoissa, joista 3 viimeisessä hän irtautui galantin tyylin säännöistä kohti persoonallisempaa sulavan laulavaa lyyristä tyyliä. Kaipa musiikin objektiivisuudella ja tyylikkyydellä on jotakin tekemistä keskenään, kun säveltäjä ei antaudu suurten tunnekuohujen valtaan liian avoimesti, vaan pitää muotoseikkoja ensisijaisena johtotähtenään musiikkia luodessaan ja sävelin ajatellessaan.

Eikös 1700-luvulla barokin jämähtäneen arkkitehtoniselle kontrapunktille perustuneen muotokielen jyrännyt sirokas ja hienostuneen tunteikas galantti-tyyli edusta musiikillista tyylikkyyttä ja aistikkuutta parhaimmillaan, tyyli, joka
...
Kaipa musiikin objektiivisuudella ja tyylikkyydellä on jotakin tekemistä keskenään, kun säveltäjä ei antaudu suurten tunnekuohujen valtaan liian avoimesti, vaan pitää muotoseikkoja ensisijaisena johtotähtenään musiikkia luodessaan ja sävelin ajatellessaan.
 
Plahplah, plah. Jos lähdetään pitämään muotoseikkoja sävellystyön "ensisijaisena johtotähtenä", voidaan kaikki tulevat sävellykset generoida supertietokoneella jonka muistiin on syötetty kaikki säveltämisen lainalaisuudet, ja kaikki ovat tyytyväisiä. Fakta nyt on se, että tyylikkyys on yhtä subjektiivinen asia kuin hyvä tai paha. Jos tyylikästä pidetään synonyyminä elegantille, sirolle, pelkistetylle ym., voidaan toki pitää galanttia/wieniläisklassista musiikkia erittäin tyylikkäänä, mutta kyllähän herrajumala musiikin pitää olla tyylikästä jollain muullakin tasolla kuin nuottipaperilla (mitenkään ison M:n ja muiden hengentuotteita halventamatta)! Luepas tämä:
 
http://dictionary.reference.com/search?q=style
 
Tyylin määritelmässä ei missään rajoiteta johonkin tiettyyn ilmaisutapaan, olkoonkin se vaikka kuinka siroa jonkun mielestä, vaan tyyli on vain PERSOONALLINEN TAPA tehdä asioita, juuri tietylle tekotavalle ominainen yhdistelmä yksityiskohtia. Ja kyllä asia nyt on niin, että omantyylistään, siis tietyllä tavalla tyylikästä musiikkia on maailma pullollaan wieniläisklassismin karsinan rajojen ulkopuolellakin.

En oikein ymmärrä tuota Megatheriumin Mozartin luokittelua galanttisäveltäjäksi millään. Tyylipuhdasta wieniläisklassismia se on, vaikkakin jotain Mannheimilaista siinä paistaa.

En oikein ymmärrä tuota Megatheriumin Mozartin luokittelua galanttisäveltäjäksi millään. Tyylipuhdasta wieniläisklassismia se on, vaikkakin jotain Mannheimilaista siinä paistaa.
 
Samaa mieltä. En kyllä pysty Mozartia galanttisäveltäjäksi luokittelemaan.

Eikös 1700-luvulla barokin jämähtäneen arkkitehtoniselle kontrapunktille perustuneen muotokielen jyrännyt sirokas ja hienostuneen tunteikas galantti-tyyli edusta musiikillista tyylikkyyttä ja aistikkuutta parhaimmillaan, tyyli, joka Mozartin käsissä jalostui ja kehittyi monen eri musiikillisen tyylisuuntauksen yhteen kokoavaksi ja sovittavaksi synteesiksi juhlavan raskaasta ja toisaalta kaikkein hellimmästä divertmentoluonteisesta musiikista koostuvaksi kontrastoivien tyylipyrkimysten harmoniseksi sävelsulattamoksi esim. serenadissaan Gran partita 13 puhallinsoittimelle ja kontrabassolle, kV 361. Toisaalta hän oli läpikäynyt samantapaisen muutosprosessin jo 19-vuotiaana säveltämissään viulukonsertoissa, joista 3 viimeisessä hän irtautui galantin tyylin säännöistä kohti persoonallisempaa sulavan laulavaa lyyristä tyyliä. Kaipa musiikin objektiivisuudella ja tyylikkyydellä on jotakin tekemistä keskenään, kun säveltäjä ei antaudu suurten tunnekuohujen valtaan liian avoimesti, vaan pitää muotoseikkoja ensisijaisena johtotähtenään musiikkia luodessaan ja sävelin ajatellessaan.
 
Vähän samoilla linjoilla olen ajs-kuoman kanssa tässä. Eli hiukan tuosta saa sen kuvan, että tyylikäs on siis tunteetonta, tai vähintäänkin emotionaalisesti hillittyä, rajoitettua. Eihän Mozartkaan ilman minkäänlaisia emootioita teoksiaan luonut. Kuinka pelkällä muototajulla olisi voinut saada aikaan niin ihania sävellyksiä? Toisaalta, olen kyllä samaa mieltä siitä, että varhaisessa wieniläisklassismissa on jotain apollonisen tyylikästä. Mutta jos sitä pitää ehdottoman ainoana esimerkkinä tyylikkyydestä, ei mistään muusta tyylikaudesta voi löytää mitään tyylikästä, ja se on minusta aika kaukana totuudesta. Eli toistan ajatukseni: tyylikäs on sekä jossain määrin makuasia että myös määre, joka muuttuu ajan mukana. Jokaisen tyylikauden aikana on sävelletty sekä "tyylikästä" että "tyylitöntä" musiikkia.

Samaa mieltä. En kyllä pysty Mozartia galanttisäveltäjäksi luokittelemaan.
 
En ole missään vaihjeessa sellaista väittänytkään, mutta tokihan hänenkin sävellystyylileen on jossakin luomisvaiheessa lyönyt leimansa rokokoo-musiikile leimalliset tyylipiirteet, esim. galantille konsertolle ominaiset rakenteelliet piirteet, jotka hän on omaksunut esim. Johann Christian Bachin musiikista. Ei kukaan ole seppä syntyessään, joltakin pohjalta ne suuret nerotkin ponnistavat ja suosivat erilaisia tyylejä kulloisenkin yleisön tai työnantajan maun huomioon ottaen. Varmasti hänkin on joutunut tekemään monta kertaa kompromisseja teostensa musiikillistyylillitä ilmettä hahmotellessaan ja joutunut luopumaan varman menestyksen takaamiseksi monesta rohkeasta, personallisesta ja syvällisestä sävellysssuunnitelmasta kepeämmän ratkaisun hyväksi, kuten esim. pianokonsertossa C-duuri KV 415, joka kuuluu sarjaan konserttoja, joissa hän otti tarkkaan silloisen wieniläisen maun huomioon haluten valloittaa sympatiat itselleen, kuten hän tekikin ja vain vähitellen kehitellä omaa kokonaisvaltaisen omaleimaista uutta tyyliä kuin kepillä jätä koittaen. konserossa KV 415 hän hylkäsikin kaavailemansa suuren ja vakavan hitaan osan c-mollissa pastoraalisemmilla sävyillä piirrettyn sittemmin II-osan paikan lunastaneen duuri-andanten hyväksi, koska ilmeisesti pelkäsi sen olevan liian vakava wieniläisten korville.

En oikein ymmärrä tuota Megatheriumin Mozartin luokittelua galanttisäveltäjäksi millään. Tyylipuhdasta wieniläisklassismia se on, vaikkakin jotain Mannheimilaista siinä paistaa.
 
Sitä olen monasti päivitellyt, mitä varten Mozart antautui niin varauksettomasti galantin tyylin pauloihin erityisesti vuonna 1775-1776 Salzburgissa ilkeän arkkipiispa Colloredon palveluksessa, jonka hovia varten säveltämissään teoksissa hänen oli mukauduttava päivän muotiin ja kirjoitettava galanttia pöytä-juhla-ja kirkkomusiikkia. Mutta myös monia Pariisin vuosien teoksia leimaa kepeän huoleton ja pinnallisen viehkeä galanttius, kuten esim. muutamissa viulusonaateissa, huilukvartetoissa-ja konsertoissa, joistanumero kakkosen KV 314 = 284d hän sovitti melko tyhyjänpäiväisestä, mutta suositusta oboekonsertostaan kV 271k.
 
"Pianokoinsertot n:o 6, B-duuri, KV 238, n:o 7, F-duuri kolmelle pianolle, kV 242, ja n.o 8, C-duuri, KV 246, Lützow, palautuvat vielä numeroa 5, KV 175, selvemmin galanttiin tyyliin aina menuettitempoisia finaalirondoja myöten. Niiden ensiosien rakenteessa, teemojen luonteessa ja käytössä heijastuu Johann Christian Bachin Lontoon-konserttojen malli, kun taas musiikin sulava, yhtenäinen linja on tyypillisintä Mozartia", kirjoittaa Kai Maasalo.