Klassinen ›

Olen nyt kuunnellut klassista parisen vuotta, lähinnä kitaransoiton takia. Klassisesta musiikista kun saa hyviä idiksiä ja tarttuvia komppeja aikaan pienellä kehittelyllä.
 
En kuitenkaan tunne niin kauheasti noita eri säveltäjiä. Kuienkin tuollainen raskas mutta melodinen musiikki on niin lähellä sydäntä, että ajattelinpa nyt udella täältä. Kirjastoista ei tuppaa löytyä kirjoja nimeltä "Raskaimmat klassiset". :)
 
Itse kuuntelen tällaisia:
- Bach
- Beethoven
- Tshaikovski
- Schubert
- Wagner
- Vivaldi
- Grieg
- Sibelius
 
Olisikohan tuohon raskaan sarjan listaan vielä paljonkin lisättävää? Kertokaa kun paremmin tiedätte..

"Raskas" on nyt vain hiukan outo käsite, jotta mitään osaisi suositella. Skriabinilla löytyy jotain mahtipontista ja Mahlerilla järkälesinfonioita suuruudenhullulla orkesterilla.

Vaikea kuvitella Vivaldia ja Schubertia kovin "raskaaksi"... Mutta esim. Brucknerin ja Mahlerin sinfonioista ja joistakin R. Straussin sinfonisista runoista sellaista löytyy enemmänkin. Myös esim. Alexander Zemlinskin Lyyrinen sinfonia on melkoisen tanakkaa (joskin tuntemattomuudestaan huolimatta varsin hienoa) musiikkia.

Vivaldin "Kesän" loppu, kun kesä alkaa loppumaan ja syysmyrskyt alkavat.. se ei ole sinänsä raskasta, mutta kuvastaa hyvin sitä mistä pidän eniten. Nopeaa, selkeää... omalla tavallaan raskasta. Ja mahtavaa!

Vaikea kuvitella Vivaldia ja Schubertia kovin "raskaaksi"... Mutta esim. Brucknerin ja Mahlerin sinfonioista ja joistakin R. Straussin sinfonisista runoista sellaista löytyy enemmänkin. Myös esim. Alexander Zemlinskin Lyyrinen sinfonia on melkoisen tanakkaa (joskin tuntemattomuudestaan huolimatta varsin hienoa) musiikkia.
 
En nyt kyllä yhdistäisi Vivaldia ja Schubertia hirveästi toisiinsa, Schubert kun on vaikuttanut lähtemättömästi mm. Bruckneriin 9. sinfoniollaan jo sen omaperäisellä Scherzomuodolla. Oratorio Lazarus, melodraama Taikaharppu ja ooppera Fierrabras ovat aika raskasta tavaraa Schubertin mittapuihin suhteutettuna.Tai joku pianosonaatti D 840 C-duuri, ja D 784 a-molli, olympolaista jyrinää ja romanttisia lähes orkestraalisia tehokeinoja ja sonoriteetteja, kuten muutamissa megalomaanisissa nelikätisissä marsseissa, joissa on Berliozioj suuruudenhulluutta. Sitä paitsi Schubertin soitinnus on kyllä aika paksua ja raskasta myöhemmissä ja miksei joissakin varhaisemmissakin teoksissa, Paholaisen huvilinnassa. Ainakin sellaiset haukut hän oli joltakin saanut: soitinnus raskaasti kuormitettua. Vivaldi on aika kevyt säveltäjä lukuunottamatta joitakin harvoja konserttoja. Schubertin sävellystyö oli tasapainoilua kysynnän ja tarjonnan sekä omien kapasiteettien vä'lillä.

En minä heitä millään muotoa yhdistänytkään. Alkuperäisen kirjoittajan listastahan nuo löytyvät.
 
En kyllä millään osaa pitää Schubertia kovin raskaana säveltäjänä. Toki häneltä kai massiivista tuotantoakin löytyy, mutta silti.

En minä heitä millään muotoa yhdistänytkään. Alkuperäisen kirjoittajan listastahan nuo löytyvät.
 
En kyllä millään osaa pitää Schubertia kovin raskaana säveltäjänä. Toki häneltä kai massiivista tuotantoakin löytyy, mutta silti.
 
Toki paljon massiivisempaa kuin Griegiltä, joka hänkin ihme kyllä löytyy listalta, jonne kuuluisi hänen sijastaan esim. Haydn, Schumann sinfonioineen, Schönberg tonaalisen kauden tuotannosta dodekafonisiin teoksiin saakka. Ja mitä se "raskaus" sitten tarkoittaa säveltaiteessa? Ulkonaisiin tehokeinoihin ja efekteihin, ts. orkestraalisiin mammuttitehoihin perustuvaa musiikillista gigantismia vai? Mielestäni ulkonaiset piirteet eivät tee musiikista niinkään raskasta vaan musiikin syvällisyys ja sisäinen panos ja palo, jota Brucknerilta samoin kuin Mahlerilta puuttuu liiankin usein itseriittoisessa rinnanraastamisessaan.
 
Brucknerilla ei ollut myöskään sellaista intuition, sisäisen näkemyksen, ja mielikuvituksen voimaa ja rikkautta kuin Schubertilla, minkä huomaa esim. kuunnellessa heidämn messujaan, joissa Schubertin vastaavien teosten monet uljaat, haltioituneet, varsin romanttisessa hengessä sävelletyt jaksot, eritoten messuissa n:o 5 ja 6, saavat hitaasti lämpenevän Brucknerin ideat ja visiot näyttämään kömpelöiltä ja naiiveilta kolmessa omassa messussaan, jotka löytyvät levyhyllyltä ja joita varsin harvoin tulee juuri tämän vuoksi kuunneltuakin.
 
Ja kyllähän nLisztkin viljelee sinfonisissa runoissaan massiivisempia tehoja kuin Richard Strauss konsanaan omissaan, esim. Preludesissa, jossa kapellimestari, joka ei saa aikaan atomiräjähdystä ei ole olenkaan vielä päässyt lisztin musiikin ytimeen, kirjoittaa Alain Rich jotensakin näin.
 
Huomasin juuri, että Mozartkin puuttuu listalta, jonne ehdottomasti kuuluisi.
 
Tuosta Schubet-Brucner-asetelmasta vielä sen verran, että Brucnerin messujen auvoisan levolliset Kyriet, jollaisella yleensä messut riippumaytta säveltäjästä toki yleensä alkavatkin, häviäisivät raskaudessa Schubertin kahdelle 15-16-vuotiuaana sävelletylle d-molli Kyrielle 6 - 0, jotka ilmentävät kuumeista kiihkoa tai metafyysistä kauhua Sturm und Drang-hengessä suorastaan oopperamaisen dramaattisissa ja ekspressiivisissä orkestraalisilla ja vokaalisilla massatehoilla mässäilevissä purkauksissa, joita ei uskoisi välttämättä nuoren Schubertin säveltämiksi, mutta sekllainen kokeilija ja tyylin etsijä hän nuoruudessaankin oli.

Hienoa. Saimme Schubertin jälleen voittajaksi! ;)
 
Kai musiikin raskaus on osittain kuulijan korvassa siinä missä sen kauneuskin ja monet muut ominaisuudet. Jos joku pitää Griegiä raskaana, niin suotakoon se hänelle.

Hienoa. Saimme Schubertin jälleen voittajaksi! ;)
 
Kai musiikin raskaus on osittain kuulijan korvassa siinä missä sen kauneuskin ja monet muut ominaisuudet. Jos joku pitää Griegiä raskaana, niin suotakoon se hänelle.
 
Niin, mutta onko kyseessä joku tavoiteltava ominaisuus ja hyve, ja mitä tällä ominaisuudella tarkkaan ottaen tarkoitetaan? Muotorakenteiden ja mittasuhteiden suuruutta ja laajuutta, musiikillista substanssia, vai soitinnusta?

Niin, mutta onko kyseessä joku tavoiteltava ominaisuus ja hyve, ja mitä tällä ominaisuudella tarkkaan ottaen tarkoitetaan? Muotorakenteiden ja mittasuhteiden suuruutta ja laajuutta, musiikillista substanssia, vai soitinnusta?
 
Niin, kai se pitäisi määritellä ensin, ettemme puhuisi ihan eri asioista. En itse tarkoittanut raskaalla niinkään hyvää tai huonoa ominaisuutta, enemmänkin olotilaa, joka musiikin kuuntelusta syntyy. Jokin musiikki vain on raskasta kuunneltavaa, joku toinen taas ei. Musiikin kvaliteettiin sinänsä en ottanut kantaa.

Tuo lista minkä laition tuonne sisältää kaikki ne muusikot, joita klassisen musiikin saralta kierrätän. Siis mainitsinhan jo, että säveltäjien kohdalla mulla ei ole paljoakaan tietoa. Siksihän laitoin tällaisen kyselyn tänne.
 
Mahler noista postitetuista tuli kuunneltua paikallisessa musaliikkeessä, ja se kolahti aika nopeasti. Ostinpa jopa Mahlerin CD:n Kölner Philharmonikoiden soittamana.
 
Se on kyllä outoa, että klassista pidetään hienostelu musiikkina. Mielestäni se on parasta soitettuna nupit kaakoss ja vähän yli.

Mielestäni se on parasta soitettuna nupit kaakoss ja vähän yli.
 
Valitettavasti siskoni ei aivan yhdy tuohon mielipiteeseen, kun kuuntelin Esa-Pekka Salosen La Varitationssia (joka on muuten aivan mahtava teos!!) keskiyöllä. Oli kuulemma 'vähän' liian kovalla :) Ja tuo edellä mainittu teos saattaisi mennä sinne raskaiden teosten katekoriaan.

Olen nyt kuunnellut klassista parisen vuotta, lähinnä kitaransoiton takia. Klassisesta musiikista kun saa hyviä idiksiä ja tarttuvia komppeja aikaan pienellä kehittelyllä.
 
En kuitenkaan tunne niin kauheasti noita eri säveltäjiä. Kuienkin tuollainen raskas mutta melodinen musiikki on niin lähellä sydäntä, että ajattelinpa nyt udella täältä. Kirjastoista ei tuppaa löytyä kirjoja nimeltä "Raskaimmat klassiset". :)
 
Itse kuuntelen tällaisia:
- Bach
- Beethoven
- Tshaikovski
- Schubert
- Wagner
- Vivaldi
- Grieg
- Sibelius
 
Olisikohan tuohon raskaan sarjan listaan vielä paljonkin lisättävää? Kertokaa kun paremmin tiedätte..
 
Jos raskasta oot etsimässä niin kuuntele Igor Stravinskin teoksia. Esim. Kevätuhri on aluksi tosi rauhallinen... mutta toisessa osassa se muuttuukin aika radikaalisti ja raskasta se loppu sitten on:::.

Jos raskasta oot etsimässä niin kuuntele Igor Stravinskin teoksia. Esim. Kevätuhri on aluksi tosi rauhallinen... mutta toisessa osassa se muuttuukin aika radikaalisti ja raskasta se loppu sitten on:::.
 
Tuskinpa epäsäänölliset rytmit siitä sen raskaampaa tekee kuin mikään muukaan klassinen.

Tuskinpa epäsäänölliset rytmit siitä sen raskaampaa tekee kuin mikään muukaan klassinen.
 
On Kevätuhri muutenkin raskas. Oli aikanaan "maailman kovaäänisin" teos. Hakkaavat, primitiiviset rytmit ovat varsinkin esitystilanteessa varsin voimakkaita.

On Kevätuhri muutenkin raskas. Oli aikanaan "maailman kovaäänisin" teos.
 
Mitenkään väheksymättä Kevätuhria (joka toki on merkittävä käännekohta musiikin historiassa), pitääkö tuo äänenvoimakkuuskommentti todellakin kirjaimellisesti paikkansa? Jotenkin hankala kuvitella, että desibelitaso olisi ylittänyt esim. Nibelungin sormuksen tutti-fortissimot, tai Berliozin Requiemin (Tuba mirum), tai muutaman vuoden ennen Kevätuhria valmistuneen Mahlerin 8. sinfonian, ihan vain pari ilmeistä esimerkkiä mainitakseni.
 
Niissä Kevätuhrin esityksissä, joissa olen itse ollut (myös vähän "rankemmissa" sellaisissa), volyymitaso on ollut lähempänä Mozartia kuin romantiikan ajan jättiorkesterien pauhua, jossa sitten onkin jo aivan eri luokan desibelit. Jos en ihan väärin muista, niin takavuosina Amerikoissa oli orkesterimuusikoita menossa lakkoon juuri viimeksimainittujen (Bruckner, Wagner jne.) takia, kun Solti-tyyliset kapellimestarit soitattivat niitä sellaisilla volyymeilla, että vaski-/lyömäsoitinsektion edessä istuvien soittajien kuulo vaarantui.
 
(Typo korjattu)

Mahlerin 8:nnessa on kieltämättä melkoista äänimassaa.

Mitenkään väheksymättä Kevätuhria (joka toki on merkittävä käännekohta musiikin historiassa), pitääkö tuo äänenvoimakkuuskommentti todellakin kirjaimellisesti paikkansa?
 
Näin kerrottiin eräällä musiikinhistorian kurssilla Turun yliopistossa. Vaikea sitä ehkä on mennä todistamaan puolesta ja vastaan, missä on ollut kovin volyymi. Jokatapauksessa Kevätuhrin kantaesitys oli ollut varsin kovaääninen. Ehkä teosta paheksunut yleisö mielsi sen myös liian kovaääniseksi, kaiken muun paheksuttavan lisäksi ;) Ja toinen puolikas yleisöstähän ihastui teokseen valtavasti.