Klassinen ›

Kävin koppaamassa kaupungin alehyllyistä nipun edullisia klassislevyjä. Mukaan päätyivät Deccan Eloquence-sarjan äänitteistä Orff: Carmina Burana ja Holst: The Planets, Ondinen kokoelma Northern Highlights - Ultimate Finnish Orchestral Favourites sekä Naxosin levy Best of Wagner.
 
Voin sanoa että varsinkin populaarimusiikin nykytasoon tottuneena on hankala sulattaa kyseisiä levyjä. Äänenlaadullisesti Naxosin levy on järkyttävän heikko, Ondine petraa jo jonkin verran, mutta ainoastaan Deccan levytteet ovat käytännössä kuunneltavia. Niissäkin olisi vielä parantamista, edelleen kaipaisi enemmän selkeyttä äänikuvaan ja dynamiikkaakin voisi löytyä vielä. Tunkkainen saundi vaivaa kaikkia.
 
Mielenkiintoista on että Deccan 70-luvulla tehdyt äänitykset pesevät Ondinen levytyksen joka on kannen mukaan nauhoitettu 90-luvulla.

Joten onko klassisen harrastajien keskuudessa käsitystä että onko olemassa firmoja tai levysarjoja joiden tietää olevan hyvää jälkeä? Kertokaapa kokemuksianne.

Olisi kanssa kiva tietää. Ostin hiljattain yhden klassisenkokoelman, jossa taas kerran oli huono ääni.

Klassissa levyissä pätee aika hyvin yksi nyrkkisääntö: halvat levyt ovat saundiltaan järkyttäviä (vaikka välillä voi löytää hyviäkin, mutta se on harvinaista).
 
Jos haluaa laadukkaan äänityksen, on sen hyvä olla n. 90-luvulta tai tuoreempi, koska vaikka esiintyjät olisivat maailmanluokkaa, varsinkin monet 50-70 -luvun levytykset ovat äänentasoltaan järkyttäviä.
 
Laadukkaat levyt taas maksavat, yleensä voi varautua maksamaan n. 20 eur/levy, riippuen tietty liikkeestäkin. Hyviä levymerkkejä ovat mm. Deutsche Grammophon, EMI Classic, Sony Classical, Ondine jne...
 
Naxos taas on jo toimintaideltaan sellainen, että se käyttää tuntemattomia esiintyjiä (koska heidät saadaan halvalla levyttämään) ja vaihtelevan tasoisia nauhoituslaitteita ja -tiloja. Näin levyjen hinnat saadaan alas, mutta äänentaso onkin sitten yleensä aika huono. Esiintyjien taso vaihtelee Naxoksella kohtalaisesta varsin hyviin. Hyvätkään esiintyjät eivät vaan paljon auta, jos äänite "krahisee".

..tulee tosin näistä heikommista äänitteistä mieleen että onhan niilläkin paikkansa. Esimerkiksi näitä Eloquencen - joka mainostaa itseään Deutsche Gramophonin, Deccan ja Philips Classicsin ilmeisesti vanhempaa tuotantoa yhdistävänä - viitsii jo ostaa Anttilan halpishyllystä muutaman euron kappalehintaan, ja sittemmin jos sattuu jostakin teoksesta pitämään niin senhän voi aina hankkia laadukkaampana versiona.

Jos hyvää äänen latua etsii, niin ekana tulee mieleen Telarc levy-yhtiö, joka pääpointti taitaa olla audiofiililevyjen tuottaminen. Ainakin kovasti käyttivät aikanaan Hifi-lehden ja Tekniikan Maailman audiotesteissä tämän lafkan tuotoksia.
 
Tosin itselläni, ei ole suoria kokemuksia aiheesta. Enempi kun tuota jatsia kuuntelee ja siihen vähän niinkuin mielestäni kuuluu "paskat" soundit.
Klassisen kuuntelen mieluiten livenä.

Klassissa levyissä pätee aika hyvin yksi nyrkkisääntö: halvat levyt ovat saundiltaan järkyttäviä (vaikka välillä voi löytää hyviäkin, mutta se on harvinaista).
 
Jos haluaa laadukkaan äänityksen, on sen hyvä olla n. 90-luvulta tai tuoreempi, koska vaikka esiintyjät olisivat maailmanluokkaa, varsinkin monet 50-70 -luvun levytykset ovat äänentasoltaan järkyttäviä.
 
mutta niissä levytyksissä voikin olla kuultavana jotakin muuta - vaikkapa tulkinnallista ja sisällöllistä - joka korvaa heikomman taltioinnin. Vanhoja tallenteita kannattaa yrittää kuunnella juuri siksi, sen sijaan uudet halpalevyt voivat tuottaa suuriakin pettymyksiä.

mutta niissä levytyksissä voikin olla kuultavana jotakin muuta - vaikkapa tulkinnallista ja sisällöllistä - joka korvaa heikomman taltioinnin. Vanhoja tallenteita kannattaa yrittää kuunnella juuri siksi, sen sijaan uudet halpalevyt voivat tuottaa suuriakin pettymyksiä.
 
Aivan niin. Tuossa suhteessa loistava esimerkki on joskus kauan sitten vinyylinä hankkimani levy "Albert Schweitzer Spielt Bach". AS oli, paitsi viidakkolääkäri, myös merkittävä urkuri ja ns. urkujenuudistusliikkeen keskeisiä hahmoja.
 
Levyn äänitys on surkea - se lienee tehty lankamagnetofonille joskus 30-luvulle. Mutta tulkinnoissa on totisesti särmää ja luonnetta.
 
.

Itse olen sitä mieltä että esim. pianoteoksien nykyaikaiset äänitykset ovat surkeita.(ei kaikki tietenkään) Esim. Rachmaninovilta ei löydy sellaista äänitystä jossa se pääasia, eli piano kuuluisi kunnolla. Ja esim. Chopinilta lainasin kymmenkunta levyä joista parhaimmaksi osoittautui 60 -luvulla äänitetyt jutut. Nykyäänityksissä pyritään saamaan "sama fiilis ja soundi kuin konserttisalissa", mutta siinä mennään mielestäni aika pitkälle metsään...ellet sitten omista HELVETIN HYVIÄ stereoita. Normaali hifillä ei pääse mihinkään konsertti tunnelmaan! Ja varsinkin ns. hifi-levymerkit on perusstereoilla aivan tuskaa kuunnella - normaaliolosuhteissa, kerrostalossa kuunnellessa hiljaiset kohdat ei kuulu ollenkaan...
Mutta, poikkeus -elokuvien soundtrack klassiset on poikkeuksellisesti hyviä soundien puolesta. Mistä ero johtuu verrattuna normaaliin klassiseen? Eikö normaalia klassisia levyjä masteroida ollenkaan?

Huonon levyn esimerkki: VOLODOS / LEVINE:N "Rach 3". Mikitetty kilometrin päästä ja pianosta ei saa mitään selvää.... K.O. levy sai HIFI-lehdessä 5 tähteä musiikista ja soundeista. Johtunee siitä että kuuntelijan stereot maksavat omakotitalon verran ja näin ollen saatetaan päästä siihen konserttitunnelmaan?

Ja varsinkin ns. hifi-levymerkit on perusstereoilla aivan tuskaa kuunnella - normaaliolosuhteissa, kerrostalossa kuunnellessa hiljaiset kohdat ei kuulu ollenkaan...
Mutta, poikkeus -elokuvien soundtrack klassiset on poikkeuksellisesti hyviä soundien puolesta. Mistä ero johtuu verrattuna normaaliin klassiseen? Eikö normaalia klassisia levyjä masteroida ollenkaan?
 
"Kompressio" on se sana mitä etsit?
 
Voisin lyödä vetoa, että leffa soundtrackien biisijä on kompressoitu aika lailla, verrattuna tommoseen hifi-levyyn.
 
Noissa hifi-levyissä kun ei dynamiikan ylläpitämiseksi käytetä juuri lainkaan tai ollenkaan kompuraa ja se aiheuttaa taas toistovaiheessa sen, että vaaditaan tehoa. Ja paljon. Mun 2x100W pääte hyytyy aika helposti kompressoimatonta liveä kuunnellessa. Nupit kaakkoon ja ei sekään riitä.
 
Ja jo sana hi-fi (high fidelity = korkea todenmukaisuus) kertoo, että äänitys on mahdollisimman tarkka kopio äänitys tilanteesta. Eli kyllä, liveltä pitäis kuulostaa. Nyanssit säilyy, kato.

"Kompressio" on se sana mitä etsit?
---
Nyanssit säilyy, kato.
 
Niinpä. Kompressointi on klassisen musiikin tapauksessa kirosana. Kompressointi on ok silloin, kun musassa ei ole mitään dynamiikkaa - valitettava piirre suurimmassa osassa kevyttä musiikkia! Mut klassisen äänitteen tuollainen tasoitus pilaisi.

Niinpä. Kompressointi on klassisen musiikin tapauksessa kirosana.
 
Kompressointi? Hetkinen. Mitä toi tässä yhteydessä tarkoittaa?

Ihan samaa kuin muissakin yhteyksissä.
Lytätään dynamiikkaa.

"Kompressio" on se sana mitä etsit?
 
Voisin lyödä vetoa, että leffa soundtrackien biisijä on kompressoitu aika lailla, verrattuna tommoseen hifi-levyyn.
 
Noissa hifi-levyissä kun ei dynamiikan ylläpitämiseksi käytetä juuri lainkaan tai ollenkaan kompuraa ja se aiheuttaa taas toistovaiheessa sen, että vaaditaan tehoa. Ja paljon. Mun 2x100W pääte hyytyy aika helposti kompressoimatonta liveä kuunnellessa. Nupit kaakkoon ja ei sekään riitä.
 
Ja jo sana hi-fi (high fidelity = korkea todenmukaisuus) kertoo, että äänitys on mahdollisimman tarkka kopio äänitys tilanteesta. Eli kyllä, liveltä pitäis kuulostaa. Nyanssit säilyy, kato.
 
Aivan oikein. Tiedän kyllä että kompressointi on se asia mitä klassisille levyille ei tehdä. Mutta - kuten itsekin totesit, laitteiston pitää olla huippuluokkaa jos meinaa kompressoimattomista levyistä saada mitään irti! Miettikääpä myös sitä, että jos esim. fortet pitäisi saada kuulostamaan "aidoilta", niin stereoidenhan täytyisi olla todella järeät ja volume-taso pitäisi olla todella lujalla! Eihän tuo onnistu käytännössä mitenkään! Paitsi jos asut maalla ja naapureita ei ole lähimaillakaan ja omistat ne high-end 40 000 EUR stereot.
 
Orkesteri, hyvä sali ja kuuntelijan ihmiskorvat eivät ole sama asia kuin stereomikitys ja ääni tulee kotona hiljaa parista puulaatikosta. Aito on aito - levy on levy...Eihän ooppera tv-lähetyksessäkään yritetä simuloida sivuparvi-näkymää...

Niin, on se maailma julma paikka ja kaikkea ei voi saada.
 
En nyt tiedä, mitä pitäisi vastata, mutta olet sinänsä oikeassa. Joskin ei siinä minun mielestäni ole mitään väärä jos klassiset levyt ovat (tai yrittävät olla) tarkkoja kopioita soittotapahtumasta.
 
Todennäköisesti kompressoitu klasari kuulostaisi vähän hassulta. Otetaan nyt vaikka joku taannoinen hittibiisi jossa oli akustista kitaraa, jota muka soitetaan hirveellä tunteella ja rauhallisesti, mutta oikeasti se on rutattu ihan kasaan se soundi ja se tulee kovaa. Outoa, mutta tietysti siinä yhteydessä ymmärrettävä ratkaisu.
 
Varmasti lopputulos olisi jotain semmoista kuin näillä 70-luvulla julkaistuilla levyillä jossa oli sinfoniaa ja sitten rumpukomppitaustalla. Se orkka tais olla aika järkyn kuuloinen kompressoinnin vuoksi siinä.
 
edit: Aito on aito - levy on levy...Eihän ooppera tv-lähetyksessäkään yritetä simuloida sivuparvi-näkymää... Niin mutta mahdollisimman täydellinen kuva itse esityksesta kyllä. Sitähän ne levytkin tekevät. Jos levyn pitäisi kuulostaa täysin keikka tilanteelta, olisi siellä kaiken maailman rapinat ja kuorsaukset mukana.
Vähän niinkuin rokkilevyllä joku tulisi haastamaan kännissä riitaa kesken shown kuuntelun.

Todennäköisesti kompressoitu klasari kuulostaisi vähän hassulta. Otetaan nyt vaikka joku taannoinen hittibiisi jossa oli akustista kitaraa, jota muka soitetaan hirveellä tunteella ja rauhallisesti, mutta oikeasti se on rutattu ihan kasaan se soundi ja se tulee kovaa. Outoa, mutta tietysti siinä yhteydessä ymmärrettävä ratkaisu.
 
Varmasti lopputulos olisi jotain semmoista kuin näillä 70-luvulla julkaistuilla levyillä jossa oli sinfoniaa ja sitten rumpukomppitaustalla. Se orkka tais olla aika järkyn kuuloinen kompressoinnin vuoksi siinä.
 

 
Tietystikään en todellakaan kannata kompressointia siinä mielessä, että äänitteet pitäisi olla aivan lytyssä - ei äänityksiä nyt pilalle tarvitse prosessoida, mutta kyllä ne nyt masteroida voisi! Monessa yhteydessä olen julistanut klassisten elokuvien-soundtrack levyjen/musiikin ylivoimaa, ja soundien puolestakin tuo ainakin pätee...soundtrackien soundeissa ei yleensä ole mitään valittamista, kun taas ns. normaaleista klassisista levyistä ei monesti jää mitään käteen johtuen ihan niistä soundeista...

Klassissa levyissä pätee aika hyvin yksi nyrkkisääntö: halvat levyt ovat saundiltaan järkyttäviä (vaikka välillä voi löytää hyviäkin, mutta se on harvinaista).
 
Jos haluaa laadukkaan äänityksen, on sen hyvä olla n. 90-luvulta tai tuoreempi, koska vaikka esiintyjät olisivat maailmanluokkaa, varsinkin monet 50-70 -luvun levytykset ovat äänentasoltaan järkyttäviä.
 
Laadukkaat levyt taas maksavat, yleensä voi varautua maksamaan n. 20 eur/levy, riippuen tietty liikkeestäkin. Hyviä levymerkkejä ovat mm. Deutsche Grammophon, EMI Classic, Sony Classical, Ondine jne...
 
Naxos taas on jo toimintaideltaan sellainen, että se käyttää tuntemattomia esiintyjiä (koska heidät saadaan halvalla levyttämään) ja vaihtelevan tasoisia nauhoituslaitteita ja -tiloja. Näin levyjen hinnat saadaan alas, mutta äänentaso onkin sitten yleensä aika huono. Esiintyjien taso vaihtelee Naxoksella kohtalaisesta varsin hyviin. Hyvätkään esiintyjät eivät vaan paljon auta, jos äänite "krahisee".
 
Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että jo 1950-luvun monofonisesti äänitetyistä, ts. mono-äänitteisistä levytyksistä löytyy esimerkkejä, jotka pärjäävät hyvin kilpailussa vuosituhannen lopun ja vaihteen uusinta digitaali ja audio tekniikkaa soveltamalla stereofonisesti äänitetyille levytyksille.
 
Esimerkkeinä tästä löytyy mm. Deutsche grammophonin CD:llä julkaisemat The Originals-sarjan muutamat 50-luvulla tallennetut monofoniset äänitteet, joissa on käytetty Original-Image bit-menetelmää alkuperäisen sointikuvan uudelleen luomiseksi, mm. R: Straussin Alppisinfonia, Shostakovitsin 10. sinfonia, Stravinskyn viulukonsertto, Atrhur Honeggerin sinfonia N.o 5, "Di tre re", joka on saanut nimensä siitä, että sen jokainen osa päättyy kolmeen patarummun iskuun sävelellä d ja muutamat EMI Classicsin julkaiseman Great recordings of the century-sarjan mono-äänitteiset levytykset 50-luvulta unohtamatta Deccan Legends-, legendary perfomances, sarjan kuuluisien maestrojen mestarillisilla tulkinnoillaan mieleenpainuvia levytyksiä, Sonyn julkaiseman Bernstein century-kokoelmasarjan korkealuokkaisita äänitteistä puhumattakaan.
 
Vastaavasti useat The Originals-sarjan 60-, 70-, 80-luvun stereofonisella aikakaudella analogisesti tallennetut äänitteet ovat jo pelkästään äänen tallennuksensa esteettisyydessä aivan huikeita levytyksiä mihin tahansa äänilevyteollisuuden digitaalisen aikakauden saavutuksiin verrattuna.

Aivan oikein. Tiedän kyllä että kompressointi on se asia mitä klassisille levyille ei tehdä. Mutta - kuten itsekin totesit, laitteiston pitää olla huippuluokkaa jos meinaa kompressoimattomista levyistä saada mitään irti! Miettikääpä myös sitä, että jos esim. fortet pitäisi saada kuulostamaan "aidoilta", niin stereoidenhan täytyisi olla todella järeät ja volume-taso pitäisi olla todella lujalla! Eihän tuo onnistu käytännössä mitenkään! Paitsi jos asut maalla ja naapureita ei ole lähimaillakaan ja omistat ne high-end 40 000 EUR stereot.
 
Orkesteri, hyvä sali ja kuuntelijan ihmiskorvat eivät ole sama asia kuin stereomikitys ja ääni tulee kotona hiljaa parista puulaatikosta. Aito on aito - levy on levy...Eihän ooppera tv-lähetyksessäkään yritetä simuloida sivuparvi-näkymää...
 
Niin, äänityksessä eli äänen tallennuksessakin on oma estetiikkansa, mitä tulee äänityksen tasapainoisuuteen, dynaamisen asteikon laajuuteen ja äänen ja sointikuvan luonnollisuuteen. Moderni elektroniikka mahdollistaa lisäksi tallennetun äänen muuntamisen: se voidaan varustaa jälkikaiulla, tiettyjä taajuuksia voidaan vahvistaa, sävellajia tai tempoa voidaan vaihtaa jne.

oderni elektroniikka mahdollistaa lisäksi tallennetun äänen muuntamisen: se voidaan varustaa jälkikaiulla, tiettyjä taajuuksia voidaan vahvistaa, sävellajia tai tempoa voidaan vaihtaa jne.
 
Noista klassisille levyille yritetään kait yleensä välttää tekemästä yhtään, mutta toisaalta klasaripuolella editoidaan - eli tehdään leikkauksia - hyvinkin paljon. Ollessani aikanaan Sibiksen tuottajakurssin johdantojaksolla paikalla oli tämä Ondinen pääjehu (nimi ei tule nyt mieleen), joka kertoi systeemistä. Ottoja on yleensä tuollainen vajaa kymmenkunta per teoksen osa. Yhdessä sinfonian osassa saattaa olla toistasataa leikkauskohtaa.
 
Tämähän sinänsä ei ole mitään uutta: samaa hommaa tehtiin aivan sujuvasti jo ääninauhojen aikaan.
 
.

Noista klassisille levyille yritetään kait yleensä välttää tekemästä yhtään, mutta toisaalta klasaripuolella editoidaan - eli tehdään leikkauksia - hyvinkin paljon. Ollessani aikanaan Sibiksen tuottajakurssin johdantojaksolla paikalla oli tämä Ondinen pääjehu (nimi ei tule nyt mieleen), joka kertoi systeemistä. Ottoja on yleensä tuollainen vajaa kymmenkunta per teoksen osa. Yhdessä sinfonian osassa saattaa olla toistasataa leikkauskohtaa.
 
Tämähän sinänsä ei ole mitään uutta: samaa hommaa tehtiin aivan sujuvasti jo ääninauhojen aikaan.
 
.
 
Ehkäpä pelkkiä kylmiä äänitysteknologiaa korostavia kvaliteetteja olennaisempi kysymys klassisen musiikin äänitysfilosofioita pohdittaessa, jossa vastapooleja edustavat studioäänitys ja elävä konserttitaltiointi, kristallisoituu pyrkimys äänitysotteen ja äänikuvan mahdollisimman dokumentaariseen ja totuudelliseen ilmeeseen, jota voidaan tarkastella muutaman havainnollisen esimerkin demonstraationa.
 
Niin loistava kuin Otmar Suitnerin v. -78 taltioitu kokonaislevytys Schubertin 3-näytöksisestä oopperasta Alfons ja Estrella (EMI, Berlin Classics) äänityksen yleisilmeeltä onkin verrattuna Pan-merkille livenä v. -78 taltioituun huomattavasti lyhennettyyn konserttiversion esitykseen kertojineen, jossa kuitenkin välittyy tilantuntu ja äänityspaikan akustiikka huomattavasti paremmin ja jossa muutamat yksittäiset orkestraaliset yksityiskohdat tai harvat numerot soivat vakuuttavammin kun taas laulaminen on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta suorastaan häiritsevän amatöörimäistä. Esim. melodiikaltaan kieltämättä Rossini-vaikutteisen mutta ihastuttavan Metsästäjien kuoron orkesterijohdannon soolo-käyrätorven tai 2 käyrätorven yksiääninen metsästys aihe on edellistä soinniltaan huomattavasti elävämpi, täyteläisempi ja kirkkaampi musiikin luonnollisen soinnin ja sointikuvan tukahduttaviin ja kuiviin studioäänityksiin(Suitner) verrattuna taianomaisine triangelin? helähdyksineen, joka Suitnerin johtamassa levytyksessä jää tyystin kuulumattomiin kun Erwin Ortner hitaammilla tempovalinnoillaan uskaltaa viipyä syksyisestä auringonlaskusta huokuvan kaipuun synnyttämässä melodisessa hurmiossa ujostelematta.
 
Muutamat muut orkesteriosuuden rikkaudet, puu-ja vaskipuhallinstemmat, pääsevät Ortnerin konserrttilevytyksessä selkeämmin kuuluviin ( Suitnerin studiolevytyksessä esim. II näytöksen finaalin huippukohdassa, loppustretassa, rytmiä korostava lautasten pauke häipyy täysin kuulumattomiin jousiston peittoon) jousiston tosin jäädessä toisinaan liiaksikin taka-alalle tai soiden epämääräisenä eriytymättömänä massana kuoron dominoidessa äänikuvaa liiankin suvereenin hallitsijan ottein. Ei niin hyvää ettei jotain pahaakin.
 
Herää vain kysymys: Onko klassisen musiikin levytyksiä tehtäessä olemassa vain yksi ja ainoa oikea äänitysfilosofia niin kuin joskus kuulee väitettävän?