Klassinen ›

Minusta Beethovenin, "melko hullun säveltäjän" (Bernstein), jonka kuurous olisi nykyajan hoitomentelmillä ollut helposti parannettavissa, lyyrinen pelastusoopera Fidelio tai Leonore, josta säveltäjä, tahtoihminen musiikissaan kun oli, laati peräti kolme versiota, ennen kuin sai v. 1814 tapahtuneessa esityksessäään yleisön varauksettoma hyväksynnän ja osittaisen suosion, maistuu kuunneltuna pakkopullalta ja sitä voisikin mainiosti musiikin laadun tai säveltäjän maineen siitä pahasti kärsimättä verrata johonkin moderniin ja hyväksyttyyn kidutusmetodologiaan.
 
Sen verran onnahtavalta sen vokaalitaide vaikuttaa Mozartia plagioivassa dramaattisessa vokaalisatsissaan, joka ei täysin ole kyennyt hälventämään perinjuurin sinfonisuutta kosiskelevassa rakenteellisessa lähestymistavassaan ja muotoajattelussaan ennen muuta ensembleissä, hänen sinfonikon taustaansa, joista puuttuu huomiotaherättävän silmiinpistävästi melodisten fraasien jatkuvuus ja pitkälinjaisuus ála esim. Schubert, jonka musiikki yleensä kumpuaa yhtenäisestä sisäisestä orgaanisesta näystä, ja professionalistisen vokaalisatsin hallinnnasta, joka mukautauu vaivattomasti oooperan kuin liedinkin vaatimiin puitteisiin ja karakteereihin.
 
Salierin oli melko turha yrittää opettaa Beethovenille, tälle ikuiselle jääräpälle ja omantien kulkijalle italialaisten laulujen säveltämistä, kun taas Schubert omaksui italialaisen musiikin mentaliteetin ja tyylin paljon luontevammin ja oli siinä kuin kotonaan.
 
Schubertin oopperoitakin kuuntelee sentään vielä nautinnolla, niin monenlaista tyylilistä genreetä kuin ne edustavatkin, Beethovenin kiveenhakattuun vokaali-ja instrumentaalisatsiin verrattuna, ja jonka musiikkia kiusaa lyhyiden motiivien krooninen epidemia, joka ei sovi melodisten linjojen jatkuvuutta ja pitkälinjaisuutta korostavaan laulettuun, draamalliseen tai liedien edustamiin vokaalisävellyksiin, van kuulostaa meistä pikemminkin kidutukselta väkinäisessä tyylissään, josta puuttuu luontevasti hengittävät musiikilliset kaaret.

Salierin oli melko turha yrittää opettaa Beethovenille, tälle ikuiselle jääräpälle ja omantien kulkijalle italialaisten laulujen säveltämistä, kun taas Schubert omaksui italialaisen musiikin mentaliteetin ja tyylin paljon luontevammin ja oli siinä kuin kotonaan.
 
Schubertin oopperoitakin kuuntelee sentään vielä nautinnolla, niin monenlaista tyylilistä genreetä kuin ne edustavatkin, Beethovenin kiveenhakattuun vokaali-ja instrumentaalisatsiin verrattuna, ja jonka musiikkia kiusaa lyhyiden motiivien krooninen epidemia, joka ei sovi melodisten linjojen jatkuvuutta ja pitkälinjaisuutta korostavaan laulettuun, draamalliseen tai liedien edustamiin vokaalisävellyksiin, van kuulostaa meistä pikemminkin kidutukselta väkinäisessä tyylissään, josta puuttuu luontevasti hengittävät musiikilliset kaaret.
 
Henry Baconin kirjoittamassa kirjassa 'Oopperan historia' mainitaan Schubertista seuraavaa:
 
"Frantz Schubert (1797-1828) aloitti seitsemäntoista erilaista oopperaprojektia, joista seitsemän valmistui ja vain kaksi esitettiin hänen elinaikanaan. Valmistuneista neljä on viehättäviä yksinäytöksisiä Singspielejä, joissa on paljon ihastuttavaa melodiikkaa sekä harmonista kekseliäisyyttä. Dramaattista jännitettä niistä sen sijaan puuttuu. Asiat eivät tässä suhteessa ole paljoakaan paremmin hänen kolmen suurimuotoisemman oopperansa kohdalla. Schubert rakasti teatteria, mutta ei omannut sen tekemiseen vaadittavia taitoja - kuten eivät myöskään hänen libretistinsä. Tarina pysähtelee vähän väliä ja etenee sitten loputtoman tuntuisia harhapolkuja pitkin, vain jotta saataisiin tekosyitä kauniisiin numeroihin. Ja mikä pahinta, nämä numerot eivät juuri karakterisoi henkilöitä millään dramaattisesti johdonmukaisella tavalla ...
 
...Siinä, missä Schubert esimerkiksi kamarimusiikissaan kykeni sulauttamaan monenlaisia vaikutteita omaksi persoonalliseksi tyylikseen, oopperan alalla Mozartin, Gluckin ja ranskalaisten opéra comique -säveltäjien jäljet ovat turhankin selvästi näkyvissä. Parhaimmillaan hän oli Lied -säveltäjä myös oopperan parissa: musiikki on ihanaa, vaikka ei sovellukaan draaman artikuloimiseen. Pahimmillaan, ilmeisesti Spontinin innoittamana, hän kirjoitti sivukaupalla ihmisäänet hukuttavaa vaskivoittoista orkesterisatsia. Schubert ilmensikin romantiikan subjektiviteettiä parhaiten laulusarjojensa kautta, joista esimerkiksi Die Schöne Müllerin ja Winterreise muodostavat suorastaan kamarioopperamaisia kertovia kokonaisuuksia."
 
Schubertin, Beethovenin, Mendelssohnin ja Weberin mainitaankin pitäneen Cherubinia aikansa johtavana draamasäveltäjänä. Oopperataiteen ongelmana Saksassa romantiikan aikaan oli hyvien librettojen puute. Mainitaan myös Goethen valinneen yhteistyökumppanikseen Beethovenin, Schubertin tai Weberin sijasta Carl Friedrich Zelterin, kun useimmiten säveltäjät turvautuivat Metastasion lähes satavuotisiin teksteihin. Niinpä kirjan mukaan suuri osa saksalaisen oopperan historiaa on sarja yrityksiä ja erehdyksiä, mutta kovin vähän merkkiteoksia.

Henry Baconin kirjoittamassa kirjassa 'Oopperan historia' mainitaan Schubertista seuraavaa:
 
"Frantz Schubert (1797-1828) aloitti seitsemäntoista erilaista oopperaprojektia, joista seitsemän valmistui ja vain kaksi esitettiin hänen elinaikanaan. Valmistuneista neljä on viehättäviä yksinäytöksisiä Singspielejä, joissa on paljon ihastuttavaa melodiikkaa sekä harmonista kekseliäisyyttä. Dramaattista jännitettä niistä sen sijaan puuttuu. Asiat eivät tässä suhteessa ole paljoakaan paremmin hänen kolmen suurimuotoisemman oopperansa kohdalla. Schubert rakasti teatteria, mutta ei omannut sen tekemiseen vaadittavia taitoja - kuten eivät myöskään hänen libretistinsä. Tarina pysähtelee vähän väliä ja etenee sitten loputtoman tuntuisia harhapolkuja pitkin, vain jotta saataisiin tekosyitä kauniisiin numeroihin. Ja mikä pahinta, nämä numerot eivät juuri karakterisoi henkilöitä millään dramaattisesti johdonmukaisella tavalla ...
 
...Siinä, missä Schubert esimerkiksi kamarimusiikissaan kykeni sulauttamaan monenlaisia vaikutteita omaksi persoonalliseksi tyylikseen, oopperan alalla Mozartin, Gluckin ja ranskalaisten opéra comique -säveltäjien jäljet ovat turhankin selvästi näkyvissä. Parhaimmillaan hän oli Lied -säveltäjä myös oopperan parissa: musiikki on ihanaa, vaikka ei sovellukaan draaman artikuloimiseen. Pahimmillaan, ilmeisesti Spontinin innoittamana, hän kirjoitti sivukaupalla ihmisäänet hukuttavaa vaskivoittoista orkesterisatsia. Schubert ilmensikin romantiikan subjektiviteettiä parhaiten laulusarjojensa kautta, joista esimerkiksi Die Schöne Müllerin ja Winterreise muodostavat suorastaan kamarioopperamaisia kertovia kokonaisuuksia."
 
Schubertin, Beethovenin, Mendelssohnin ja Weberin mainitaankin pitäneen Cherubinia aikansa johtavana draamasäveltäjänä. Oopperataiteen ongelmana Saksassa romantiikan aikaan oli hyvien librettojen puute. Mainitaan myös Goethen valinneen yhteistyökumppanikseen Beethovenin, Schubertin tai Weberin sijasta Carl Friedrich Zelterin, kun useimmiten säveltäjät turvautuivat Metastasion lähes satavuotisiin teksteihin. Niinpä kirjan mukaan suuri osa saksalaisen oopperan historiaa on sarja yrityksiä ja erehdyksiä, mutta kovin vähän merkkiteoksia.
 
Pyh, totta kai Gluckin vaikutus on nähtävissä, koska hänen opettajansa oli Gluckin oppilas. Tarkoitan Salieria. Mutta käytännöllisesti katsottuna lähes kaikki hänen teoksensa ovat laadultaan ja tyyliltään persoonallisen näkemyksen leimaamia, ja jopa uudistusmielisiä läpisävelletyssä muodossaan.
 
Beethoven taas valitettavasti on käyttänyt energiaansa orkestraalisten yksityiskohtien sommitteluun vokaalisatsin, ts. lauluäänien kustannuksella. Tuntuu miltei siltä, hänen vanhanaikaisen musiikillisen tyylinsä lisäksi, että lauluääni onkin hänellä vain ylimääräinen ja hiukan huonosti istuva lisä sinänsä itseriittoisessa orkesterikudoksessa ja ilman sitä balanssia ja itsenäisyyttä, jota Mozart ja Schubertin tyyli olisi vaatinut. Enemmän mielestäni Schubert on Mozartin vaikutuksen alainen esim. 5. sinfoniassaan kuin näyttämöteoksissaan, Kaksosia ehkä lukuunottamatta, joka sekin henkii udenlaista lyyrisromanttista henkeä ja ilmapiiriä realistisuuden ohella, ja hän on onnistunut sulattamaan Mozart-vaikutteensa persoonalliseksi synteesiksi ihailtavammin kuin Beethoven, jonka Fideliosta paistaa myös jossain määrin tyylillinen epäyhtenäisyys kevyistä puskafarssimaisista laulnäytelmä- numeroista ranskalaisen kauhuoopperan karakteerigalleriaan Cherubinin hengessä.
 
Hänellä on vähän liikaakin eettistä paatosta ja vapaudenkaipuuta antaaksen musiikin toiminnallisille motiiveille ja psyykkisille impulsseille absoluuttinen muoto.
 
Beehovenin hallinnnasta puuttuu sanan todellisessa merkityksessä pitkälinjainen, laulava ja soinnillinen vokaalisatsi.
 
Schubertilla usein orkesterin aktiivisuus on keskeisessä roolissa, mutta yhtä usein lauluäänien valta-asemaa suositaan, mikä sopii italiaiseen oopperatyylin, kuin hanska käteen.

Jos jotain voi käyttää kidutusvälineenä, niin Schubertin Die Schöne Müllerinin avauskappaletta Das Wandern.
 
Megatherium hyvä, miksi jatkuvasti arvostelet musiikkia omista arvoistasi käsin. Ei siinä mitään pahaa sinänsä ole, mutta tuot omat arvosi esille ikään kuin ne olisivat yleisiä arvoja.
 
Beethoven on merkittävä säveltäjä muun muassa nimenomaan siitä syystä, että hän kehitti teeman käsitettä. Viidennen sinfonian "kohtalon teema" lienee tästä tunnetuin esimerkki; vain kolmen sävelen mittainen teema kantaa koko ensimmäisen osan läpi. Beethoven oli merkittävä temaattisen kehittelyn uudistaja. Jos megatheriumia ei hänen musiikkinsa miellytä, niin se ei tee Beethovenin uudistuksista yhtään merkityksettömämpiä.

Jos jotain voi käyttää kidutusvälineenä, niin Schubertin Die Schöne Müllerinin avauskappaletta Das Wandern.
 
Megatherium hyvä, miksi jatkuvasti arvostelet musiikkia omista arvoistasi käsin. Ei siinä mitään pahaa sinänsä ole, mutta tuot omat arvosi esille ikään kuin ne olisivat yleisiä arvoja.
 
Beethoven on merkittävä säveltäjä muun muassa nimenomaan siitä syystä, että hän kehitti teeman käsitettä. Viidennen sinfonian "kohtalon teema" lienee tästä tunnetuin esimerkki; vain kolmen sävelen mittainen teema kantaa koko ensimmäisen osan läpi. Beethoven oli merkittävä temaattisen kehittelyn uudistaja. Jos megatheriumia ei hänen musiikkinsa miellytä, niin se ei tee Beethovenin uudistuksista yhtään merkityksettömämpiä.
 
Mutta levytuottajat ja musiikkijuhlien taiteelliset johtajat ja orkestereiden assistenttien esittämät mielipiteet ja arvot ovat kai yleisiä arvoja tai kuten Taanila sanoisi, affektiivisia totuusarvoja, joka on riippyuvainen siitä kuka sen sanoo ja päättää mitä musiikkia soitetaan radiossa, konsertissa tai levyllä? Kait nyt musiikinhistorioitsijakin saa äänensä kuuluviin ja häntä uskotaan siimä missä näitä markkinatalouden palvelijoita ja pyhiä isiä? schubert ei ole en huonompi ooopera-tai minkään muunkaan musiikin säveltäjä kuin Beethoven, jonka piti saavuttaa 40-vuoden ikä, ennen kuin hänen musiikiaan joskus jaksaa kuunnella.

Mutta levytuottajat ja musiikkijuhlien taiteelliset johtajat ja orkestereiden assistenttien esittämät mielipiteet ja arvot ovat kai yleisiä arvoja tai kuten Taanila sanoisi, affektiivisia totuusarvoja, joka on riippyuvainen siitä kuka sen sanoo ja päättää mitä musiikkia soitetaan radiossa, konsertissa tai levyllä? Kait nyt musiikinhistorioitsijakin saa äänensä kuuluviin ja häntä uskotaan siimä missä näitä markkinatalouden palvelijoita ja pyhiä isiä? schubert ei ole en huonompi ooopera-tai minkään muunkaan musiikin säveltäjä kuin Beethoven, jonka piti saavuttaa 40-vuoden ikä, ennen kuin hänen musiikiaan joskus jaksaa kuunnella.
 
eli toisin sanoen hyväksyt dogmia sen sijaan, että käyttäisit omia korvia ja päättäisit itse? mä en ihan saa selvää tästä sun teksistä...vai tarkoitatko kenties, että beethoven on yleisesti yliarvostettu?
 
levytuottajat ja musiikkijuhlien taiteelliset johtajat ovat ihmisiä siinä missä muutkin.

Mutta levytuottajat ja musiikkijuhlien taiteelliset johtajat ja orkestereiden assistenttien esittämät mielipiteet ja arvot ovat kai yleisiä arvoja tai kuten Taanila sanoisi, affektiivisia totuusarvoja, joka on riippyuvainen siitä kuka sen sanoo ja päättää mitä musiikkia soitetaan radiossa, konsertissa tai levyllä? Kait nyt musiikinhistorioitsijakin saa äänensä kuuluviin ja häntä uskotaan siimä missä näitä markkinatalouden palvelijoita ja pyhiä isiä? schubert ei ole en huonompi ooopera-tai minkään muunkaan musiikin säveltäjä kuin Beethoven, jonka piti saavuttaa 40-vuoden ikä, ennen kuin hänen musiikiaan joskus jaksaa kuunnella.
 
Jokainen saa olla säveltäjistä mitä mieltä haluaa, mutta kuitenkin ainoa, joka kokee tarpeelliseksi luoda kilpailuasetelman Schubertin ja Beethovenin - tai kenen tahansa muun säveltäjän - välille tuntuu olevan arvon kollega Megatherium. Yleiset arvot musiikissa koskevat jotain muuta kuin sitä, kuka on ketäkin parempi säveltäjä. Se on mielipide eli makuasia. Tosin päättävässä asemassa olevan henkilön mielipiteitä tahdotaan joskus pitää jotenkin vakuuttavampina kuten mainitsit, muttei sekään hänen mielipiteistään tee totuuksia.

eli toisin sanoen hyväksyt dogmia sen sijaan, että käyttäisit omia korvia ja päättäisit itse? mä en ihan saa selvää tästä sun teksistä...vai tarkoitatko kenties, että beethoven on yleisesti yliarvostettu?
 
levytuottajat ja musiikkijuhlien taiteelliset johtajat ovat ihmisiä siinä missä muutkin.
 
Disufisu kirjoiottaa Schubertin liedejä käsitelevässä tutkimuksessaan: Riippumata siitä, kuinka suuresti me Schubertia ihailemme, me tajuamme vasta myöhemmin elämässämme, miksi hän nousee niin korkealle muiden säveltäjien yläpuolelle; Schubert on autenttinen. Hänen tyyliään ei oikeastaan tulisi kutsua tyyliksi, koska hänen seuraajansa ovat totuttaneet meidät ajattelemaan tyyliä jonakin taiteella ja taitamisella saavutettavana ja vaikutettavana, studiossa. Schubert kirjoittaa, kuten hän tuntee, ajattelee ja puhuu ja hänen tunteensa, ajatuksensa ja sanansa heijastuvat uskollisesti hänen musiikinsa sävelissä. Tätä on kutsuttava luonnolliseksi tyyliksi, vaikka meidän tuskin tulisi väittää, että tällainen luonnollinen tyyli on suuren säveltäjän pettämätön tunnusmerkki. Tästä on olemassa aivan liikaa merkittäviä poikkeuksia. Mutta meidän tulee korostaa: muusikko, jonka tyyli on luonnollinen, on eräs musiikin suuria ihmeitä.
 
Alain Rich on sangen osuvasti tokaissut Tietoniekat sarjan Klassinen musiikki-julkaisussa, että Beethovenin Fidelion alkusoitot, etenkin sinfoninen mestariteos Leonore nro 3, jättävät miltei kokonaan varjoonsa kaiken sitä seuraavan musiikin. Fidelion on floppi. Sillä kantani on, että oooppera ei voi perustua pelkästään alkusoittoon ja mahtavaan loppukuoroon, jos sisältö on musikillisesti höttöä tai häviää edellämainituille sisällön painavuudessa (sama lausunto pätee joihinin Wagnerinkin epätasaisiin oopperoihin), vaikka musiikki olisi draamalliselta aspekteiltaan osuvaakin tekstideklamaatiota, tekstin tulkintaa (Loewen balladit), ja karakterisointia.
 
Näin ei useammissa Schubertin suuremmissa oopperoissa, jos missäänkään, pääse mielestäni käymään, vaan musiikki säilyttää saman aristokraattisen luonteensa ja tyylinsä alusta loppuun, oli sen aihe ja kappaleen kaupallinen tai taiteellinen funktio, harjoituksena tai markkinointikohteena mikä hyvänsä, musiikin yleisen tason kärsimättä ja keikahtelematta vaappuvan ankan, epävakaien pörssikurssien tai notkahtelematta ränsistyneen riippusillan (Kuusamon jänkäkoski vai kiuanköngäs) tavoin toisinaan ylös toisinaan alas, kuin korkeintaan hetkellisesti, suhteessa alkusoittoon, jos hän sellaista aina sävelsi.
 
Ja pidän vankkumatta kiinni väitteestä, ja näkemyksestä, että Schubert oli ainakin vokaalimusiikin säveltäjänä Beethovenia nerollisempi, olipa kyse liedistä, messusta tai oopperasta.

Blaablaablaa!

Blaablaablaa!
 
Ehkä pyrin olemaan liiankin tarkkanäköinen neropatti, mutta minusta näyttää ilmeiseltä, että Fideliosta on vaikea löytää juurikan Beethovenin omaa täyteen mestaruuteensa,ikään kuin ruusu kukintoonsa puhjennutta ääntä, kolmesta uudelleen muokatusta versiosta huolimatta. Aivan kuten baletissa Prometheuksen luomistyöt, alkusoitto on lähes ainoa musiikilisesti täysipainoinen numero ja sen ohella tulee mieleen teema, joka myöhemmin putkahtaa esiin Eroican finaalissa. Beethoven kuten trunnettua oli vielä niin kovin nuori kyetäkseen luomaan myöhempiä mittapuitaan vastaavan, hallitun ja täysipainoisen mestariteoksen. Siihen tarvittiin vain yksi julma katse ja vähän kovistelua, niin suosio heltisi oopperankin suhteen. Kulostaa tutulta menettelyltä hiljaiseen hissukkaan, Schubertiin nähden, jonka käytöstavat olivat sentän korrekteja Beethovenin kaltaiseen maalaistommpeliin nähden, joka raivostui pienimmästäkin syystä sättimän jopa parhaimpia ystäviään.
 
Schubert sen sjaan alistui kohtaloonsa sen hänen työstään kuuluvaa tunnustusta; ensimmäistä ketaa hän sävelsipalökkiota vastaan joskus 1816, Prometheus-kantaatin merkeissä,D 364, joka useine hienoine kuoro-osuuksineen on kumma kyllä joutunut kadoksiin. Näinkö työ miestään kiittää?
 
Goethe on osuvasti todennut Vaaliheimolaisissa, Lapset eivät pidä lupaustaan, nuoret ihmiset sangen harvoin, ja jos he pitävät sanansa ei maailma pidä sitä heidän suhteensa.

Jos jotain voi käyttää kidutusvälineenä, niin Schubertin Die Schöne Müllerinin avauskappaletta Das Wandern..
 
Mitäs vikaa siinä on? Kaunis muuntamaton säkeistölaulu.

tyylikseen, oopperan alalla Mozartin, .
 
Tuosta tulikin mieleeni, hupaisaa kylläkin, se että vielä niinkin myöhään kuin kuolinvuonnaan 1828 Schubert viimeisessä kesken jäänessää Der Graf von Gleichenissa lainaa ikään kuin kunnianosoituksena Mozartille tämän 11-vuotiaana säveltämästä latinalaisesta koulukomediasta apollo et Hyacinthus, D 38, muutamaa tuttua melodista fraasia jostakin aariasta. Alkuperäinen Antiikin Kreikan tarustoon perustuva tarina oli sen verran arveluttava, että sitä oli muutettu. Siinä apollo rakastuu nuoreen Hyacinhtukseen ja vahingossa tappaa tämän heittämällä kiekkoa.

Mitäs vikaa siinä on? Kaunis muuntamaton säkeistölaulu.
 
Kaikkien renkutusten äiti.

Kaikkien renkutusten äiti.
 
Se on katsos sitä jalostunutta kansanomaisuutta, josta Schubert on vaikutteensa ammentanut. Älä Schubetia syytä; melodikko vailla vertaa ihmiskunnan historiassa. Kuuntelepas Philipp Glassin viulukonserton ensiosa, joka on balettitanssijoiden suosiossa; siinä vasta minimalistista renkutusta ja populistista nykymusiikkia. Ei sen puoleen; säveltäjä saa ihmeitä aikaan viulun sekvenssimäisillä sävelkuvioilla ilman sanottavampaa temaattista työtä tai teemojen kehittelyä. Kyllä sekin Musica novan tällä kertaa varsin tympeän musiikilisen annin voittaa, sikäli kun tuli kuunneltua.
 
Kait siinä Schubertin laulussa on kuitenkin kyse enemmänkin musiikin ja sanojen välisestä kontrapunktista, missä runon sisällön kunnioittaminen on tällä tavoin johtanut hänet keskitettyyn ilmaisuun ja hänen harvinainen kykynsä eläytyä runon sanomaan auttoi häntä löytämään runon muotoa ja sisältöä vastaavan musikillisen hahmon, näyttäytyäkseen tässä yksinkertaisen säkeistömuotoisena: sellaisia toinen toistaan ihatuttavampia, hän on säveltänyt paaaaljonkin. Koko laulua kanattelee yhtenäinen spontaani idea. Laulun sanat ja musiikki, karakteristisine perusaiheineen, sulautuvat yhteen jalommaksi kokonaisuudeksi. Harva levytys kuitenkaan tyydyttää minuakaan; vaatelias kun olen. Nyäh nyäh.

Tarina pysähtelee vähän väliä ja etenee sitten loputtoman tuntuisia harhapolkuja pitkin, vain jotta saataisiin tekosyitä kauniisiin numeroihin. Ja mikä pahinta, nämä numerot eivät juuri karakterisoi henkilöitä millään dramaattisesti johdonmukaisella tavalla ... .
 
Sellaisen 2-näytöksisen saksalaisen romanttisen oopperan, kuin Der Graf von Gleichen, esipuheessa, teoksen täydentäjä, Gunter Elsholz kirjoittaa mm. seuraavasti, joka asettaa tyystin kyseenalaiseksi tältä osin Baconin väittämät tai ainakin kertovat puutteellisesti Schubertin oopperoiden tuntemuksesta:
 
"Schubertin kaltaisella säveltäjällä musiikin rikkaus ja täyteys ovat aina itsestänaselvyys. Ooperan todellinen yllätys tulee säveltäjän kyvystä, joka on yleensä kyseenalaistettu Schubetilla, sulkea sisäänsä jännittäviä kontrasteja suljettujen numeroiden puitteissa. Ei ainoastaan affekteista, mikä oli vielä paljolti asian laita Fierrabrasin tapauksessa. Lisäksi kepeiden ja vakavien jaksojen leikkisä vuorottelu vallitsee, kuten niin ilahduttavasti Mozartilla. Buernfeldin melko laaja puhuttu dialogi oli helposti lyhennettävissä ilman sisällön rikki repimistä, autTAEN VARAUSTAMAAN sCHUBERT OIKEALLA DRAAMALLISELLA MENESTYKSELLÄ. Aikomuksemme oli nauttia täysin siemauksin levostaan heränneestä mestariteoksesta, teoksesta, jonka uskomme löytävän kodin kaikilta näyttämöiltä." Kenties Dührerin rekonsrtruktiona tämä saattaisi ollakin mahdollista.

... joka asettaa tyystin kyseenalaiseksi tältä osin Baconin väittämät tai ainakin kertovat puutteellisesti Schubertin oopperoiden tuntemuksesta:
 
"Schubertin kaltaisella säveltäjällä musiikin rikkaus ja täyteys ovat aina itsestänaselvyys. Ooperan todellinen yllätys tulee säveltäjän kyvystä, joka on yleensä kyseenalaistettu Schubetilla ...
 
Jospa Schubert olikin sellainen väärinymmärretty nero, että ymmärtääkseen hänen musiikkiaan pitäisi osata hahmottaa hänen teoksensa suurempaan viitekehykseen suhteutettuna. 'Sävelten mestareita' -kirjassa mainitaan mm: "Hän näyttää osaavan täydellisesti tehtävänsä, ennen kuin olen edes alkanut niitä hänelle selittää", Holzer (hänen opettajansa, sit. huom.) kerran hämmästyneenä kertoi Schubertin isälle.
 
Eikö kaikessa taiteessa päde sellainenkin totuus, että popularismi näivettää, muokkaa ja latistaa taiteen todellista olemusta. Schubertin aikanakin säveltäjät joutuivat suunnittelemaan musiikkia ns. asiakaslähtöisesti, saadakseen rahaa jokapäiväiseen elämiseen.

Disufisu kirjoiottaa Schubertin liedejä käsitelevässä tutkimuksessaan: Riippumata siitä, kuinka suuresti me Schubertia ihailemme, me tajuamme vasta myöhemmin elämässämme, miksi hän nousee niin korkealle muiden säveltäjien yläpuolelle; Schubert on autenttinen. Hänen tyyliään ei oikeastaan tulisi kutsua tyyliksi, koska hänen seuraajansa ovat totuttaneet meidät ajattelemaan tyyliä jonakin taiteella ja taitamisella saavutettavana ja vaikutettavana, studiossa. Schubert kirjoittaa, kuten hän tuntee, ajattelee ja puhuu ja hänen tunteensa, ajatuksensa ja sanansa heijastuvat uskollisesti hänen musiikinsa sävelissä. Tätä on kutsuttava luonnolliseksi tyyliksi, vaikka meidän tuskin tulisi väittää, että tällainen luonnollinen tyyli on suuren säveltäjän pettämätön tunnusmerkki. Tästä on olemassa aivan liikaa merkittäviä poikkeuksia. Mutta meidän tulee korostaa: muusikko, jonka tyyli on luonnollinen, on eräs musiikin suuria ihmeitä.
 
Alain Rich on sangen osuvasti tokaissut Tietoniekat sarjan Klassinen musiikki-julkaisussa, että Beethovenin Fidelion alkusoitot, etenkin sinfoninen mestariteos Leonore nro 3, jättävät miltei kokonaan varjoonsa kaiken sitä seuraavan musiikin. Fidelion on floppi. Sillä kantani on, että oooppera ei voi perustua pelkästään alkusoittoon ja mahtavaan loppukuoroon, jos sisältö on musikillisesti höttöä tai häviää edellämainituille sisällön painavuudessa (sama lausunto pätee joihinin Wagnerinkin epätasaisiin oopperoihin), vaikka musiikki olisi draamalliselta aspekteiltaan osuvaakin tekstideklamaatiota, tekstin tulkintaa (Loewen balladit), ja karakterisointia.
 
Näin ei useammissa Schubertin suuremmissa oopperoissa, jos missäänkään, pääse mielestäni käymään, vaan musiikki säilyttää saman aristokraattisen luonteensa ja tyylinsä alusta loppuun, oli sen aihe ja kappaleen kaupallinen tai taiteellinen funktio, harjoituksena tai markkinointikohteena mikä hyvänsä, musiikin yleisen tason kärsimättä ja keikahtelematta vaappuvan ankan, epävakaien pörssikurssien tai notkahtelematta ränsistyneen riippusillan (Kuusamon jänkäkoski vai kiuanköngäs) tavoin toisinaan ylös toisinaan alas, kuin korkeintaan hetkellisesti, suhteessa alkusoittoon, jos hän sellaista aina sävelsi.
 
Ja pidän vankkumatta kiinni väitteestä, ja näkemyksestä, että Schubert oli ainakin vokaalimusiikin säveltäjänä Beethovenia nerollisempi, olipa kyse liedistä, messusta tai oopperasta.
 
voi jessus sentään...ajatteletko sinä mitään itse vai luetko jotain "musiikkiauktoriteettien" omia egoja hiveleviä manifesteja joita kopsaat suoraan tänne?
 
minulla ei ole mielipidettä suuntaan eikä toiseen, koska en ole kummaltakaan kuullut juuri muuta kuin piano teoksia. schubertilta lähinnä liedejä ja beethovenilta enimmäkseen sonaatteja. mutta siitä ei olekaan kysymys....

voi jessus sentään...ajatteletko sinä mitään itse vai luetko jotain "musiikkiauktoriteettien" omia egoja hiveleviä manifesteja joita kopsaat suoraan tänne?
 
minulla ei ole mielipidettä suuntaan eikä toiseen, koska en ole kummaltakaan kuullut juuri muuta kuin piano teoksia. schubertilta lähinnä liedejä ja beethovenilta enimmäkseen sonaatteja. mutta siitä ei olekaan kysymys....
 
Kuulostaa sangen yksipuoliselta ravintoympyrältä ja nuo lainasin sanojeni tueksi vain, jos se auttaisi heidän musiikkinsa ymmärtämisessä entistä menestyksellisemmin.

Jospa Schubert olikin sellainen väärinymmärretty nero, että ymmärtääkseen hänen musiikkiaan pitäisi osata hahmottaa hänen teoksensa suurempaan viitekehykseen suhteutettuna. 'Sävelten mestareita' -kirjassa mainitaan mm: "Hän näyttää osaavan täydellisesti tehtävänsä, ennen kuin olen edes alkanut niitä hänelle selittää", Holzer (hänen opettajansa, sit. huom.) kerran hämmästyneenä kertoi Schubertin isälle.
 
Eikö kaikessa taiteessa päde sellainenkin totuus, että popularismi näivettää, muokkaa ja latistaa taiteen todellista olemusta. Schubertin aikanakin säveltäjät joutuivat suunnittelemaan musiikkia ns. asiakaslähtöisesti, saadakseen rahaa jokapäiväiseen elämiseen.
 
Kauheata, minä kun muistelin, että kysymyksessä oli konviktikoulun soinnutuksenopettaja tsekkiläisniminen Ruziscka, joka ei pelaa maajoukkueessa MM-kisoissa. Schubert ei tuota rahaa elämiseensä sävellyksillään saanut tienattua juuri milloinkaan ja nuoruudessaan kun eli vain muutamilla veljensä lähettämillä almuilla, kun nälkä konviktikoulussa alkoi käydä ahdistavaksi. Hänen oli vaikea saada laulujaan julkaistuksi, kun kustantaja toisensa jälkeen piti joko säestystä liian vaikeana tai säveltäjää liian tuntemattomana; tämä kun ujona pienenä miehenä ei osannut pitää oikeukistaan kiinni kuten "raivotautinen" Beethoven leijonanharjamaisine hiuspehkoineen, joka takoi yleisön ja mesenaattien kalloon mitä näiden piti kuuleman, eikä päinvastoin, mitä he halusivat Beethovenin itselleen säveltämän. Ja tämän tuota tahtoa noudattaman. Ajat olivat muuttuneet, säveltäjistä oli tullut hovista ja kirkon palveluksesta vapaita taiteilijoita, joilla oli kuitenkin lähtökohtaisesti paremmat edellytykset noudattaa taiteellista omaatuntoaan, kuin vielä Mozartin nuoruusvuosien aikana, jolloin säveltäjä ei ollut juuri keittiö-ja palvelusväkeä kummoisemmassa asemassa jonkun itsekkään ruhtinasarkkipiispan, esim, Hieronymus Colloredon palkollisena, jota vastaan oli turha yrittää kapinoida, tai oli joutua heitettäväksi putkaan, kuten myös saattoi tapahtua. Vallankumous mahdollisesti oleellisesti muutti taitalijoiden yhteiskunnallista asemaa tasa-arvoisempaan suuntaan.