Klassinen ›

Mitä ulkomusiikillisia assosiaatioita koet tai liität tietoisesti tai tiedostamatta kuuntelemaasi musiikkiin?
 
Eräään kriitkon arvostelussa esiin putkahtamaan mielleyhtymään viitatakseni, ei jostain syystä mieleeni assosioidu itävaltalainen maaseutu leikkokukkineen ja lehmineen ( pikemminkin metsä ) Schubertin (6.) tai Haydnin (82.) sinfonioita kuunnellessani, vaikka tiedetäänkin, että Schubert samoili ja retkeili hyvin mielellään luononhelmassa sekä kotikaupunkinsa Wienin vehreäsä ympäristössä, että alppimaisemissa Tyrolissa, josta otaksuttaqvasti ammensi inspiraationsa sävellystyöhönsä.
 
Sen enempää lehmänkellot kuin kukkaniitytkään, ehkäpä viimeksi mainittujen soinnillista väriloistoa lukuunottamatta, joka niin usein loistaa poissaolollaan Beethovenin kömpelösti orkestroitujen sinfonioiden raasta sointikuvasta, nämä maalaismaisemat eivät mahdu asosioihini edes ns. pienestä C-duuri sinfoniasta, vaikka hyvin suuresti Rossinin ja hänen buffomaneeriensa vaikutuksen alainen wieniläinen lyyrikko tässä suhteessa teoksessaan esittäytyykin.
 
Ellei sitten ollut niin, että lehmiä olisikin käytetty tuohon aikaan itävallan keisarillisen armeijan ratsuväkiosastojen kuljetuskalustona, kun verovaroja niellyt Turkin sotakaan ei osoittautunut menetykselliseksi ja voittoisaksi valtion taloutta paikkaavaksi yritykseksi; vain janitsaarimusiikin vaikutteet eksoottisine instrumentteineen toivat lisäpippuria wieniläisklassismin hillittyn säädylliseen ulkokuoreen ja korrektiin hovietikettiin, liehakointiin ja koketeriaan; pitsinnypläykseen.
 
Sillä sävellajia lukuunottamatta, C-duuri, marssiefektinen militarismi on yhteisenä nimittäjänä kahden muutoin niin eritavalla ajattelevan sinfonikon teoksissa; nimittäin rytmikkäät fanfaarirytmit ja terävärytmiset marsintapaiset lisäaiheet tai motiivit, jotka Haydnilla liittyvät orgaanisemmin sinfonian rakenteelliseen motiivityöhön, kun Schubertilla huomion keskipisteenä on usein teemassa itsessään, sen melodisessa kehittelyssä ja absoluuttisessa sointi-ja väriefekteissä.
 
Aiemmin olen assosioinut Haydnin musiikin uskonnolliseen symboliikkaan ja "pyhyyden" tuntemuksiin, mikä onkin mielestäni hyvin ymmärrettävissä ja inhimillistä hänen musiikiinsa maanläheistä ja lapsekkaan iloista taustaa vasten, kätkien sisäänsä enemmän salaisuuksia kuin tekijöidensä summa.
 
Schubertin mielsin aiemmin makrotaon luonnonilmiöinä ja luonnon mysteereinä, kun Beethovenia saivat palvella mikrotason tapahtumat. Mozart taas johonkin, mikä symboloi äärimmäistä viattomuutta, joksi yleensä mielletään pienten lasten viattomuus. Vaika onkin ehkä parasta kuulla musiikki puhtaasti littämättä sitä mihinkään erityisiin luonnonilmiöihin. Semminkin, kun normaali-ihminen näkee erityisesä aina vai eritytisen sellaisenaan, kun taas nero erityisessä aina yleisen. Neron havaintoa eivät suinkaan muodosta erityisoliot, vaan niissä isensä ilmaisevat Platonin ideat. Vai mikä on johtopäätöksenne?

Mitä ulkomusiikillisia assosiaatioita koet tai liität tietoisesti tai tiedostamatta kuuntelemaasi musiikkiin?
 
Eräään kriitkon arvostelussa esiin putkahtamaan mielleyhtymään viitatakseni, ei jostain syystä mieleeni assosioidu itävaltalainen maaseutu leikkokukkineen ja lehmineen ( pikemminkin metsä ) Schubertin (6.) tai Haydnin (82.) sinfonioita kuunnellessani, vaikka tiedetäänkin, että Schubert samoili ja retkeili hyvin mielellään luononhelmassa sekä kotikaupunkinsa Wienin vehreäsä ympäristössä, että alppimaisemissa Tyrolissa, josta otaksuttaqvasti ammensi inspiraationsa sävellystyöhönsä.
 
Jos ulkomusiikilliseksi assosiaatioksi lasketaan musiikin tuottama visio liikkeestä, tanssista, ihmisistä, ilmeistä, tunnetiloista ja tapahtumista, geometrisistä kuvioista, liikedynamiikasta, väreistä ja luonnosta, niin edellämainittuja asioita huomasin ajattelevani nimenomaan kuunnellessani oppimishakuisesti Schubertin varhaisempia sinfonioita.
 
Schuberthan piti lukemani mukaan tanssimista lempiharrastuksenaan ja vanhanaikaiset hovi- ja seuratanssit tulevat kyllä väistämättä mieleeni (taidokkasti viimeisteltyine musiikin valssimaisine piirteineen ja chasseineen), varsinkin kuunnellessani juuri hankkimaani edullista Emi Classicsin levyttämää Sir Thomas Beechamin johtamaa Schubertin 3, 5 ja 6 sinfoniaa. Mielestäni on outoa, että Schubertin tuotantoa eivät sen ajan kriitikot kuitenkaan aina pitäneet erityisen melodisina?

Jos ulkomusiikilliseksi assosiaatioksi lasketaan musiikin tuottama visio liikkeestä, tanssista, ihmisistä, ilmeistä, tunnetiloista ja tapahtumista, geometrisistä kuvioista, liikedynamiikasta, väreistä ja luonnosta, niin edellämainittuja asioita huomasin ajattelevani nimenomaan kuunnellessani oppimishakuisesti Schubertin varhaisempia sinfonioita.
 
Schuberthan piti lukemani mukaan tanssimista lempiharrastuksenaan ja vanhanaikaiset hovi- ja seuratanssit tulevat kyllä väistämättä mieleeni (taidokkasti viimeisteltyine musiikin valssimaisine piirteineen ja chasseineen), varsinkin kuunnellessani juuri hankkimaani edullista Emi Classicsin levyttämää Sir Thomas Beechamin johtamaa Schubertin 3, 5 ja 6 sinfoniaa. Mielestäni on outoa, että Schubertin tuotantoa eivät sen ajan kriitikot kuitenkaan aina pitäneet erityisen melodisina?
 
Ei suinkaan pitänyt tanssimisesta, VAAN tanssimusiikin säveltämisestä, säestämisestä ja tanssin katselemisesta jostain huoneen etäisestä nurkasta mieluisana; rakastan säveltää tanssimusiikkia, hänen tiedetään sanoneen ja suuren osan hän niistä improvisoikin Schubertiadeissa, missä hänen ystävänsä olivat kokoontuneet esittelemään taiteellisia tuotoksiaan, kuten äidit vastasyntyneitä vauvoja toisilleen. On jopa mahdollista, että hän olisi improvisoinut niitä jopa tuhansia, joista vain n. 450 hän kirjoitti muistiin myöhemmin kun aikaa puhtaakskirjoittamiseen liikeni.
 
minulta puuttunee kokoelmista n. 200 Schubertin tanssia, vaikka samojakin tansseja on useina tulkintoina eri esittäjiltä useina levytyksinä. Mä tykkään niistä kun kuuntelupäälle tulen. Aiemmin kuvitelin että ne ovat ihan fuulaa kuten luulin hänen yksittäisitä liedeistäänkin, että ei niissä muka voi olla mitään syvällistä, pikku kappaleissa. Opperoidenkin musiikillista antia epäilin kun niitä ei oikein ollut levytetty. Ajattelin, että onkohan niissä yhtään selväjärkistä musiikilista ideaakaan, vai onko se pelkkää muodotonta liirum laarumia. Pahasti erehdyin. I love them
 
Oikeastaan nykyään, juuri tällä hetkellä, vain Schubert herättää minussa musiikillisia intohimoja, jos on herättääkseen. Vaikka onkin joskus vaikea innostua jostain puhkisoitetusta teoksesta yhä uudelleen ja uudelleen, kuten h-molli sinfonia. pitkän aikaa olin saanut tarpeekeni varhaissinfonioistakin ja jopa inhosin niitä aina kun kuuntelin, vakka minulla on sekä Böhmin että Marrinerin kokonaisevytykset ja useita muita yksittäisiä levyjä, mutta kuin salama kirkkaalta taivaalta löysin ne uudelleen ja kuuntelen niitä mieluusti. Beethoveniin olen kypsynyt.

Ei suinkaan pitänyt tanssimisesta, VAAN tanssimusiikin säveltämisestä, säestämisestä ja tanssin katselemisesta jostain huoneen etäisestä nurkasta mieluisana
 
Kovin ristiriitaista tietoa hänestä tuntuu olevan. Hänen kuolinsyystäänkin on lukuisia versioita, varmaankin siksi että syfiliksestä puhumista pidettiin tabuna 1820 -luvulla, jolloin hän kaiketi sairastui vakavasti vain 25 -vuotiaana. Taudin hoito oli niin rankkaa, ettei hän varmaan edes olisi aina pystynyt tanssimaan taudin aiheuttamien kipujen ja hoitomuotojen takia. Toisaalta myöhemmin, jo sairastuttuaan nimenomaan kävelyä suositeltiin oivana kuntoutusmuotona, kävelihän hän mm. 70km matkan juuri ennen kuolemaansa.
 
Lueskelin Schubertista kirjasta nimeltään "Sävelten mestareita", joka on v. 1945 -painettu hauska vanha kirja, aikakaudelle tyypillisellä kielenkäytöllä. Alla lainaus tekstistä:
 
"...On vielä mainittava, että Schubertissa oli paljon veitikkaa ja että hän usein huvitti ystäviään viheltämällä omia laulujaan kamman läpi tai esittämällä pianolla oopperan mielettömyyksiä vahvasti karrikoituna. Hän poltti mielellään piippua, joita hänellä oli suuri valikoima, ja vielä mieluummin hän kävi tanssimassa. Vaikka hän piti naisista, hänen luontainen ujoutensa ja itsetuntonsa estivät häntä seurustelemasta vapaasti heidän kanssaan, ja hänen harvat rakkausseikkailunsa olivat sangen koulupoikamaisia."
 
Ylläolevasta siis kaiketi virheellisesti päättelin hänen tutustuneen naisiin juuri tanssimalla iltapäivisin, jolloin hän ei kuulemma koskaan säveltänyt. En tiedä sen ajan tansseista, mutta tansseihin ilmaantuneet nuoret miehet ovat vaarassa joutua jotenkin askeltamaan ...

joka niin usein loistaa poissaolollaan Beethovenin kömpelösti orkestroitujen sinfonioiden raasta sointikuvasta
 
Asian vierestä, mutta täsmentäisitkö vielä, miten tuo Beethovenin orkestroinnin "kömpelyys" ilmenee? Näin orkesterimuusikon näkökulmasta (sekä Beethovenin että Schubertin sinfonioita itse soittaneena) ainakaan minulle ei ole vielä tullut ilmeiseksi, että Beethovenin orkesteroinnit olisivat kömpelömpiä kuin Schubertin.
 
(Vai onko nyt taas jokin "haukutaan Beethovenia koska se on muodikasta" -teemaviikko?)

Näin orkesterimuusikon näkökulmasta (sekä Beethovenin että Schubertin sinfonioita itse soittaneena) ainakaan minulle ei ole vielä tullut ilmeiseksi, että Beethovenin orkesteroinnit olisivat kömpelömpiä kuin Schubertin.
 
Sama täällä.
 
(Vai onko nyt taas jokin "haukutaan Beethovenia koska se on muodikasta" -teemavuosi?) ennemminkin.

Kovin ristiriitaista tietoa hänestä tuntuu olevan. Hänen kuolinsyystäänkin on lukuisia versioita, varmaankin siksi että syfiliksestä puhumista pidettiin tabuna 1820 -luvulla, jolloin hän kaiketi sairastui vakavasti vain 25 -vuotiaana. Taudin hoito oli niin rankkaa, ettei hän varmaan edes olisi aina pystynyt tanssimaan taudin aiheuttamien kipujen ja hoitomuotojen takia. Toisaalta myöhemmin, jo sairastuttuaan nimenomaan kävelyä suositeltiin oivana kuntoutusmuotona, kävelihän hän mm. 70km matkan juuri ennen kuolemaansa.
 
Lueskelin Schubertista kirjasta nimeltään "Sävelten mestareita", joka on v. 1945 -painettu hauska vanha kirja, aikakaudelle tyypillisellä kielenkäytöllä. Alla lainaus tekstistä:
 
"...On vielä mainittava, että Schubertissa oli paljon veitikkaa ja että hän usein huvitti ystäviään viheltämällä omia laulujaan kamman läpi tai esittämällä pianolla oopperan mielettömyyksiä vahvasti karrikoituna. Hän poltti mielellään piippua, joita hänellä oli suuri valikoima, ja vielä mieluummin hän kävi tanssimassa. Vaikka hän piti naisista, hänen luontainen ujoutensa ja itsetuntonsa estivät häntä seurustelemasta vapaasti heidän kanssaan, ja hänen harvat rakkausseikkailunsa olivat sangen koulupoikamaisia."
 
Ylläolevasta siis kaiketi virheellisesti päättelin hänen tutustuneen naisiin juuri tanssimalla iltapäivisin, jolloin hän ei kuulemma koskaan säveltänyt. En tiedä sen ajan tansseista, mutta tansseihin ilmaantuneet nuoret miehet ovat vaarassa joutua jotenkin askeltamaan ...
 
Tosin hänen ystävänsä ovat kertoneet, että Schubert EI MILLOINKAAN tanssinut, mitä se lieneekään tarkkaan ottaen käytännössä tarkoittanut eli pitäisikö tämä väite tulkita aivan kirjaimellisesti. Sitä on vaikea mennä sanomaan. Mutta ei Schubert kehon muodoiltaan ja tämän aikaansaamassa liikkeidensä kömpelyydessään niin joustava, sutjakka ja näin olen ajateltuna edustavakaan ollut, että tämän kieltäymisen syy voi olla helpompaa ymmärtää kuin uskommekaan.
 
Ja käsittääkseni syfilis hänen kohdallaan oli vielä sangen varhaisessa kehitysvaiheessa elimistössä, että mikäli vertaamme hänen ystävänsä terveydentilaan, niin se pysyi samassa pisteessä vuosikymmeniä, ennen kuin ja mikäli aiheutti kantajalleen hälyyttävämpiä taudinoireita aiheuttaen tuhoa keskushermostossa saakka. Siten Schubertin poismeno näin aikaisessa vaiheessa tuntuu mysteeriltä ellei sitten syfilis heikentänyt kuten varmasti tekikin hänen yleistä vastustuskykyään kuten AIDS nykyään, ja siten välilisesti aiheuttanut kantajansa poismenon tämän sairastuttua lopulta lavantautiin. mutta tuskin sekään kovin paha sairaus on täytynyt olla koska mummollani oi sellainen odessassa ja selvisi hengissä.
 
Iltapäivisin hän poltteli sanomalehtiä lukiessaan lähinnä piippua, joita hänellä oli suuri valikoima, Annastrassella Escardossa, suosikki ravintolasaan ja ylellisemmällä tuulella joi viiniä sekä saattoi huvitttaa ystäviään viheltelemällä laulujaan kamman läpi. Viinilasin äärellä Schubert oli myös puhelian. Omista teoksistaan hän puhui varsin harvoin. mieluummin hän keskusteli Mozartista, beethovenista, Rossinista, ja Cherubinista. Hänen lempiteoksiaan olivat mm. Mozartin Don Giovanni ja Requiem, beethovenin C-duurimessu!!?? jne.
 
Hänen luontainen ujoutensa esti häntä seurustelemasta vapaasti naisten kanssa ja hänen harvat rakkauseikkailuna olivat sangen poikamaisia.

Tosin hänen ystävänsä ovat kertoneet, että Schubert EI MILLOINKAAN tanssinut, mitä se lieneekään tarkkaan ottaen käytännössä tarkoittanut eli pitäisikö tämä väite tulkita aivan kirjaimellisesti. Sitä on vaikea mennä sanomaan. Mutta ei Schubert kehon muodoiltaan ja tämän aikaansaamassa liikkeidensä kömpelyydessään niin joustava, sutjakka ja näin olen ajateltuna edustavakaan ollut, että tämän kieltäymisen syy voi olla helpompaa ymmärtää kuin uskommekaan.
 
Etsiskelin Schubertista tietoa ja löysin allaolevan, hänen terveyttään käsittelevän artikkelin, joka sai minut ajattelemaan asioita aivan uudelta kantilta. Tuon artikkelin mukaan Schubert jo hyvin varhaisessa vaiheessa ymmärsi sairastuneensa parantumattomaan syfilikseen. Hänen ystävänsä halusivat pitää asian salaisuutena ymmärrettävistä syistä.
 
Syfiliksen oireina Schubert joutui ajelemaan hiuksensa, hänen iholleen ja kasvoilleen nousi punaisia herneenkokoisia paukamia, pitkiä luita särki, ääni käheytyi, eikä hän kyennyt laulamaan tai soittamaan pianoa. Oireet olivat varmaankin hyvin tyypillisiä ja tunnistettavia tuon aikaisessa euroopassa. Myös hänen mielentilaansa, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja tanssimismotivaatioonsa on asialla varmaankin ollut ratkaiseva vaikutus.
 
Suuret vastoinkäymiset henkilökohtaisessa elämässään hän kaiketi halusi unohtaa säveltämällä ja näistä kärsimysten lieventämiseen käytetyistä lukemattomista hetkistä saamme kenties vain kalpean aavistuksen hänen säveltämäänsä musiikkia kuunnellessamme.
 
http://www.cbmh.ca/archive/00000098/

Etsiskelin Schubertista tietoa ja löysin allaolevan, hänen terveyttään käsittelevän artikkelin, joka sai minut ajattelemaan asioita aivan uudelta kantilta. Tuon artikkelin mukaan Schubert jo hyvin varhaisessa vaiheessa ymmärsi sairastuneensa parantumattomaan syfilikseen. Hänen ystävänsä halusivat pitää asian salaisuutena ymmärrettävistä syistä.
 
Syfiliksen oireina Schubert joutui ajelemaan hiuksensa, hänen iholleen ja kasvoilleen nousi punaisia herneenkokoisia paukamia, pitkiä luita särki, ääni käheytyi, eikä hän kyennyt laulamaan tai soittamaan pianoa. Oireet olivat varmaankin hyvin tyypillisiä ja tunnistettavia tuon aikaisessa euroopassa. Myös hänen mielentilaansa, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja tanssimismotivaatioonsa on asialla varmaankin ollut ratkaiseva vaikutus.
 
Suuret vastoinkäymiset henkilökohtaisessa elämässään hän kaiketi halusi unohtaa säveltämällä ja näistä kärsimysten lieventämiseen käytetyistä lukemattomista hetkistä saamme kenties vain kalpean aavistuksen hänen säveltämäänsä musiikkia kuunnellessamme.
 
http://www.cbmh.ca/archive/00000098/
 
"Joka ilta levolle mennessäni toivon, etten enää heräisi, ja joka kerta avautuvat eilispäivän haavat uudelleen, Kuvittele mielessäsi miestä, jonka toiveet ovat murentuneet, ja jonka usko kauneuteen, mikä on innoituksen tuoma tunne, uhkaa hävitä kokonaan. Jotakin tällaisia ajatuksia Schubertin mielessä pyöri sairastumisensa jälkeen, niin tarkkaan kuin ulkoa ne muistan.
 
Schubertin sävellysmetodeista kerrottakoon pari liikuttavaa muistiinpanoa:
 
Schubert kirjoitti 21-vuotiaana ystävälleen Schoberille: "Elän ja sävellän kuin jumala"; tämä koski hänen varhaisia aamutuntejaan. Eräs hänen ystävänsä kertoo: " Kun Schubert asui yhdessä Mayrhoferin kanssa, jonka runoihin ja librettoon Salamankan ystävyksistä, Schubert kirjoitti liedejään ja laulunäytelmän, hän istuutui joka aamu kuudelta kirjoituspulpetin ääreen ja sävelsi yhteen menoon miltei yhteen saakka. Malari Schwind kirjoittaa:" Jos hänet tapaa, hän virkkaa "jumal" antakoon mitä kuuluu?" ja jatkaa kirjoittamistaan, niin että täytyy vain poistua". Schubertin nähtiin tekevän työtä vain amupäivällä, palavissaan ja silmät loistaen, jopa toisella kielelläkin aivan unissakävijän tavoin. Iltapäivisin hän meni alas kahvilaan, joi mustan kupin kahvia ja tupakoi pari tuntia lehtiä lueskellen. Tai saattoi mennä tämän jälkeen juomaan olutta Chat Noir-nimiseen ravintolaan Annastrasselle tai escarg`hon?. Cherubinista hän ei pitänyt. Mutta Beethovenin c-moli sinfonia oli hänen lempiteoksiaan, kuten Händelin Messias, minkä voi kuulla saksalaisesta Stabat materista D 383, missä on vaikutteita monista muistakin teoksista.Tyylillinen kirjo ja haitari on melko laaja, ulottuen barokista Haydnin klassismin kautta romantiikkaan. Hyviä levytyksiä on tästä vähän. Enkä siitä erityisemmin pidä.

Asian vierestä, mutta täsmentäisitkö vielä, miten tuo Beethovenin orkestroinnin "kömpelyys" ilmenee? Näin orkesterimuusikon näkökulmasta (sekä Beethovenin että Schubertin sinfonioita itse soittaneena) ainakaan minulle ei ole vielä tullut ilmeiseksi, että Beethovenin orkesteroinnit olisivat kömpelömpiä kuin Schubertin.
 
(Vai onko nyt taas jokin "haukutaan Beethovenia koska se on muodikasta" -teemaviikko?)
 
Paha mennä puuttumaan musiikin kuluttajana ammatimiesten hommiin, mutta eiköhän me jotakin keksitä väljentämän hiukan raastavaa epätietoisuutta. Vaikea varmaan sieltä pulpetista käsin on hahmottaa musiikkia ja suurta sinfoniaa kokonaisuudessaan, mikä kuuluu tietysti kapellimestarin ensisijaisiijn tehtäviin, jotta homma pysyy kasassa eikä riistäydy käsistä, kuten joskus formuloissa käy.
 
Orkesterin koon kasvaessa Beethovenin 5. sinfoniassa klassiselle orkesterisoinnille ominainen läpikuultavuus, sekä puiden ja jouhien erilaisten sointivärien vatakkainasettelu ja hyödyntäminen tulivat vähemmän tärkeksi sitten ensimmäisten sinfonioiden, saaden antaa tilaa paatokselliselle aatteellisen julistuksen edellyttämälle vaskiselle voimankäytölle ja paksumman soitinnustyylin suosimalle balanssittomalle metalliselle "loistolle", kun Schubert säilyttää aina musiikinmuodosta ja tyylilajista riippumatta ihanteellisen balanssin eri soitnryhmien välillä tuhdeimmassakin orkesteritekstuurissa.
 
Tästä on paljon hienoja esimerkkejä myös niissä teoksissa, jotka aikalaisktriitikoiden näkökulmasta olivat soitinnukseltaan ylikuormitettuja. Mozartin soittimellisen lyriikan ja puupuhallinvärien vaikutusta, josta Schubert saattoi nauttia kuulonsa säilyttäneenä miehenä, toisin kuin kuuroutuneen Beethoven-raukan tapauksessa kävi niin ilmeiseksi.
 
Mutta kuten kävi ilmi, tuokin näkemys on varmastikin hyvin teos-ja mikseipä tulkintakohtainenkin akustisia tekijöitä unohtamatta. Mutta minusta on aina näyttänyt siltä kuin Beethoven antaisi 3 ensimmäisessä sinfoniassaan pienemmälle orkesterille enemmän itsenäistä sanottavaa puille kuin teoksissa, joissa hän näyttäytyy motiivityöskentelyn osalta äärimmäiseltä loogisuusajattelijana, joissa musiikillinen itu, melodiankaarros tai rytmikuviosta kehkeytyy suuri sinfoninen rakennelma, n:o 5, 7 ja 9, tai joissa hän vie sen läpi eräänlaisena johtoaiheena, joiden orkestraatio jää tästä syystä ehkä jotensakin pelkistettyyn muotoon ja joissa puilla ei välttämättä ole samasa mielessä tasavertaista asemaa jousiston rinnalla siinä määrin kuin 1. sinfonioissa, jotka ovatkin enemmän Mozartin klassista henkeä, tämän kunnioittavimpia puupuhallinlyriikan mausteita.
 
Soinnillinen läpikuultavuus tuntuu siis väistyvän metallisen soundin tieltä, tuoden mukanaan voimaelementin vaskikuorossa. Ja inhottavan ulkomusiikilisen lisän aatteellisessa paatoksellisesa julistuksesaan; varjoista valoon. Murheen alhosta voittoon.
 
Yhdeksäs taas luo oudon sointivaikutelman soitinnuksen ollessa paikoin ylikuormitrettua, ja siksi kuuluisat kaput ovatkin sen partituuria peukaloineet uuteen uskoon saadakseen sen soimaan paremmin ja luomaan paremman soitinnuksellisen balanssin kuin kuulotorvesta omituisesti kaikuvaan teokseen. Beethovenin orkestroinnista tuntuu vällillä puuttuvan ammattimaista standardisatsia rohkeampaa yritystä tai sitten sitä on liikaakin ja sointikuva vääristyy täydellisesti.
 
Myöskin pyydän huomauttaa arvoisat herrat, että Beethovenin orkesteri kesikauden-ja myöhäiskauden teoksissa harvemmin soi niin lämpimim sävyin kuin Mozartilla ja Schubertilla, aidoilla wieniläisillä, joiden musiikki kantaa klassisen orketrointitaidon kauneimpia näytteitä ja on Haydnin ohella sen tavaramerkki brutaaliin runttaukseen alá Beethoven verattuna, jolla sisällön etsimisestä tuli pakkomielle ja itseisarvo muodon kustannuksella, mikä taas halveksii klassista sopusuhtaisuutta ja tasapainoa.
Ž
Siinä on jotakin kylmyyytä, kovakouraisuutta, kireyttä ja väkivaltaisuutta, askeettisuutta, kun klassiset soinnilliset ihanteet ja neitseellinen abstraktius on uhrattu arkkitrehtuurin kaikkivoipaisuuden ja ulkomusiikillisen julistuksen alttarille, jossa kaikki musiikillinen tapahtuminen keskittyy yhteen minimaaliseen teemaan, joka saa olla atomin tavoin kokonaisen sinfonisen rakenteen pohjana ja lähtökohtana, jota Spohr muuten kaiken lisäksi piti sinfoniseen rakenteluun sopimattomana (kohtaloteema).

Vaikea varmaan sieltä pulpetista käsin on hahmottaa musiikkia ja suurta sinfoniaa kokonaisuudessaan
 
Tuo väite perustunee olettamukseen, että kukin sektio soittaa laput korvilla vain ja ainoastaan omaa stemmaansa kuunnellen. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Totta kai pultissa muodostuu erittäin hyväkin käsitys teoksen kokonaisuudesta, kun se käydään harjoituksissa monen monta kertaa huolellisesti läpi, ja hyvä orkesterisoittaja kuuntelee aina koko orkesteria, ei vain omaa soittoaan. Ei se, että on musiikin tekemisessä mukana estä millään lailla musiikin hahmottamista. Päinvastoin.

Tuo väite perustunee olettamukseen, että kukin sektio soittaa laput korvilla vain ja ainoastaan omaa stemmaansa kuunnellen. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Totta kai pultissa muodostuu erittäin hyväkin käsitys teoksen kokonaisuudesta, kun se käydään harjoituksissa monen monta kertaa huolellisesti läpi, ja hyvä orkesterisoittaja kuuntelee aina koko orkesteria, ei vain omaa soittoaan. Ei se, että on musiikin tekemisessä mukana estä millään lailla musiikin hahmottamista. Päinvastoin.
 
Kokonaisuudessaan niin totuudenmukainen kirjoitus, että siteeraan ja allekirjoitan sen myös omakohtaisesti kokonaan.
 
Oman kokemukseni mukaan jopa monista "aivan liian tutuista" teoksista on auennut aivan uusia ulottuvuuksia, kun on ollut itse soittamassa niitä orkesterin kanssa. Kuulee paljon juttuja, joita levyllä ei kuule, ja usein oppii arvostamaan monien säveltäjien orkestrointitaitoa aivan uudella tavalla. Ai miksi ne kuulee orkesterissa mutta ei levyllä? No kun levyllä aina jokin äänekkäämpi soitin möykkää päälle - mutta orkan harkoissa kapellimestari saattaakin harjoituttaa säestävää sektiota erikseen.
 
Ja kyllä, orkesterimuusikon on välttämätöntä myös seurata, mitä muu orkesteri tekee - ei todellakaan riitä vain pulttikaverien ja kapellimestarin seuraaminen.
 
Ehkäpä "suurpetotarhan" (tai mitä tuon nimimerkin sitten onkaan tarkoitus tarkoittaa) kannattaisi itsekin kokeilla joskus? Voin taata, että teoksiin pääsee syvemmälle kuin levytysten ja partituurien avulla - puhun kokemuksesta.

Kokonaisuudessaan niin totuudenmukainen kirjoitus, että siteeraan ja allekirjoitan sen myös omakohtaisesti kokonaan.
 
Oman kokemukseni mukaan jopa monista "aivan liian tutuista" teoksista on auennut aivan uusia ulottuvuuksia, kun on ollut itse soittamassa niitä orkesterin kanssa. Kuulee paljon juttuja, joita levyllä ei kuule, ja usein oppii arvostamaan monien säveltäjien orkestrointitaitoa aivan uudella tavalla. Ai miksi ne kuulee orkesterissa mutta ei levyllä? No kun levyllä aina jokin äänekkäämpi soitin möykkää päälle - mutta orkan harkoissa kapellimestari saattaakin harjoituttaa säestävää sektiota erikseen.
 
Ja kyllä, orkesterimuusikon on välttämätöntä myös seurata, mitä muu orkesteri tekee - ei todellakaan riitä vain pulttikaverien ja kapellimestarin seuraaminen.
 
Ehkäpä "suurpetotarhan" (tai mitä tuon nimimerkin sitten onkaan tarkoitus tarkoittaa) kannattaisi itsekin kokeilla joskus? Voin taata, että teoksiin pääsee syvemmälle kuin levytysten ja partituurien avulla - puhun kokemuksesta.
 
Niinkö, kuuluisa kapellimestarikoulutaja sdanoi, että opiskele partituuria, opiskele partituuria ja opiskele partituuria. Sieltä löytyy kaikki. Mutta eihän lyöntitekniikkaa voi partituuria lukemalla ja pultissa istumalla oppia. Ei mikään ihme, jos jotkut kapellimestarit oppivatkin aivan väärän johtamistekniikan ja hyppivät ja huitovat itsenä läpimäräksi niin hauskaa kuin se varmasti itsestä onkin. Objektivinen viileys ja etäisyys tulee kuitenkin säilyttää musiikkiin, jonka tulee virrata luontevasti ja pakottomasti aivan kuin kapellimrestaria ei olisikaan, eikä tehdä omasta itsestään koko shown keskipistettä.

Niinkö, kuuluisa kapellimestarikoulutaja sdanoi, että opiskele partituuria, opiskele partituuria ja opiskele partituuria. Sieltä löytyy kaikki. Mutta eihän lyöntitekniikkaa voi partituuria lukemalla ja pultissa istumalla oppia. Ei mikään ihme, jos jotkut kapellimestarit oppivatkin aivan väärän johtamistekniikan ja hyppivät ja huitovat itsenä läpimäräksi niin hauskaa kuin se varmasti itsestä onkin. Objektivinen viileys ja etäisyys tulee kuitenkin säilyttää musiikkiin, jonka tulee virrata luontevasti ja pakottomasti aivan kuin kapellimrestaria ei olisikaan, eikä tehdä omasta itsestään koko shown keskipistettä.
 
No, kapellimestari ei tietenkään saa heittäytyä niin täysin musiikin vietäväksi, että kontrolli katoaa, mutta ei hän nyt aivan puu-ukkonakaan voi orkesterin edessä seistä. Hänen tulee kuitenkin välittää orkesterille se tulkinta, jonka haluaa teoksesta esiin saatavan. Muutenhan kaikki esitykset olisivat tylsän samanlaisia. Onhan esim. Leif Segerstamin johtamistapa varsin fyysinen, mutta jumaliste sentään mitä tehoja hän saa irti orkesterista! Jos verrataan johonkin "objektiiviseen ja viileään" maestroon niin onhan siinä eroa kuin yöllä ja päivällä. Ei kaikki musiikki tietysti vaadikaan mitään elämää suurempaa tunteen paloa, joten sikäli olet tietysti oikeassa.
 
Niin, ja kyllähän pulttimuusikko nyt tietysti lyöntitekniikan ja kaavat tuntee. Se on ihan itsestäänselvyys orkesterisoittajalle.

No, kapellimestari ei tietenkään saa heittäytyä niin täysin musiikin vietäväksi, että kontrolli katoaa, mutta ei hän nyt aivan puu-ukkonakaan voi orkesterin edessä seistä. Hänen tulee kuitenkin välittää orkesterille se tulkinta, jonka haluaa teoksesta esiin saatavan. Muutenhan kaikki esitykset olisivat tylsän samanlaisia. Onhan esim. Leif Segerstamin johtamistapa varsin fyysinen, mutta jumaliste sentään mitä tehoja hän saa irti orkesterista! Jos verrataan johonkin "objektiiviseen ja viileään" maestroon niin onhan siinä eroa kuin yöllä ja päivällä. Ei kaikki musiikki tietysti vaadikaan mitään elämää suurempaa tunteen paloa, joten sikäli olet tietysti oikeassa.
 
Niin, ja kyllähän pulttimuusikko nyt tietysti lyöntitekniikan ja kaavat tuntee. Se on ihan itsestäänselvyys orkesterisoittajalle.
 
R.Strauss tosin osuvasti ohjeisti kapellimestariksi pyrkiviä 10 kultaisella säännöllään sanoessaan mm., että kapellimestarin ei tule hiestyä, vain yleisön tulee lämmetä.
 
Ja mitä tahdinlyöntitekniikan ja sisääntulojen näyttämisen lisäksi orkesterin johtamiseen tulee, niin dynaaminen ja mikrodynaaminen hienosäätely on toteutetavissa hienovaraisemminkin keinoin, pelkällä katsekontaktilla, josta monet todella suuret kaput ovat tulleet tunnetuksikin, läpitunkevasta, sähköisestä, aina luihin ja ytimiin saaka pureutuvasta katseestaan, joka hypnoottisuudellaan sai soittajat täysin valtoihinsa ja he soittivat miltei kuin jokin näkymätön lanka olisi näiden kahden tekijän välissä. Ja kuitenkin tiesivät tarkalleen mitä hän tahtoi ilman pateettisen ja huomiotaherättävän suurieleisiä liikkeitä ja pomppimista. So far as I remimber.

Ja mitä tahdinlyöntitekniikan ja sisääntulojen näyttämisen lisäksi orkesterin johtamiseen tulee, niin dynaaminen ja mikrodynaaminen hienosäätely on toteutetavissa hienovaraisemminkin keinoin, pelkällä katsekontaktilla, josta monet todella suuret kaput ovat tulleet tunnetuksikin, läpitunkevasta, sähköisestä, aina luihin ja ytimiin saaka pureutuvasta katseestaan, joka hypnoottisuudellaan sai soittajat täysin valtoihinsa ja he soittivat miltei kuin jokin näkymätön lanka olisi näiden kahden tekijän välissä. Ja kuitenkin tiesivät tarkalleen mitä hän tahtoi ilman pateettisen ja huomiotaherättävän suurieleisiä liikkeitä ja pomppimista. So far as I remimber.
 
Näinhän se joidenkin kohdalla toimii, mutta kyllä nekin asiat silti perinteisesti - ja suurimmaksi osaksi - käsillä näytetään. Eikä se silti tarkoita että kapun täytyy hosua kuin heikkopäinen; kyllä herkästi reagoiva orkesteri tottelee pienempiäkin eleitä. Perustoimintatapahan useimmilla maestroilla lienee se, että harjoituksissa näytetään kaikki paljon isommilla liikkeillä kuin itse konsertissa.

Olen sitä mieltä, että ulkomusiikilliset assosiaatiot ovat täysin henkilökohtaisia. Koulutuksella ja klassisen musiikin säveltäjän elämänvaiheisiin tutustumisella on suuri painoarvo, kun mietitään mitä musiikki "kertoo". Väittely tai keskustelu aiheesta tuntuu naurettavalta. Mutta sallin toki sen ihan miten vain.