Tanssimusiikki ›

Soundcheck-vaiheessa huomasimme toisen kitaristin kanssa, että
yhteenlaskettu mukanaolleiden plektrojen lukumäärä oli 1.
Normaalitilanteessa keikalla on mukana parisenkymmentä muoviläpyskää,
joten jonkinlainen vajaus voitiin todeta. Kaikkien pukupussit ja kaikki
kitaralaukut ja miljoona-salkut pengottuamme pääsimme lukumäärään 1,5.
No, se sai luvan riittää. Keikka alkakoon!
 
Ensimmäiset kaksi asiakkasta saapuivat kylän suosituimpaan ravintolaan
21.06, jolloin aloimme soittamaan. Setin viimeisen kappaleen aikana
olisi ollut mahdotonta huomata, että viimeinenkin efektilaitteeni oli
epäkuntoinen, joten edessä oli keikkatilanteessa mahdottomaksi tiedetty
remontti. Jäin tätä seikkaa puhisemaan tauon aluksi esiintymiskorokkeen
reunakaiteelle, josta yht'äkkiä huomasin siirtyneeni selkä edellä
ravintolasalin lattialle. Kitara pysyi kaksin käsin sylissä, niin että
tärkein säilyi ehjänä. Kääntymistapahtuman ensimmäisenä
reunavaikutuksena otin vasemman jalan spittarini kärjellä mukaan
suoritukseen kitaratelineeni, joka hetken painovoimaa jalan heittovoiman
(ehkä Te fysiikkaa paremmin tuntevina ette ole tuollaisesta kuullutkaan,
mutta jalan heittovoima näyttelee merkittävää roolia hyvinkin
ihmeellisissä suorituksissa, ja sitä ilman olisi maailmanhistoria aivan
erilainen, mm. Operaatio Barbarossan reisille kuivuminen johtui suurelta
osin jalan heittovoimasta, mikä kuriositeettina mainittakoon) avulla
uhmattuaan iskeytyi ilmalennon jälkeen keskelle avointa kirkasta
otsaani. Alkoi ottamaan päähän, kirjaimellisesti. Toisena
reunavaikutuksena sormieni lomassa lepäillyt plektra (juuri se yksi
niistä puolestatoista mukanaolleista) teki oman lentosuorituksensa,
jonka päämäärä jäi sillä hetkellä tietouteni ulkopuolelle, joten jos
jossain päin törmäätte ilmassa liitävään eksyneenoloiseen harmaaseen
pyöristettyreunaiseen D'Addarion plektraan, pyydän ottamaan sen talteen
ja palauttamaan minulle, tai ainakin olisi ystävällistä kertoa, että
kaipaan sitä kovin.
 
Massiivisen intensiivisen maailmaa järisyttäneen etsintäsession jälkeen,
bändimme teknikko löysi sitten vahvistimeni kaatopaikalta (=kaiutintila)
niin monta plektraa (ja paljon muuta, mm. kaksi pyyheliinaa,
kitarahihnan, kielipussin, aurinkolasit, aurinkolasien sangat, hassun
hatun), että lava oli notkua niiden vastailmaantuneesta painosta. Keikka
pääsi siis jatkumaan. Illan aikana maksaneita asiakkaita suosittuun
tanssiravintolaan eksyi samanaikaisesti enintään neljä. Siitä
vimmastuneena ravintolan vastaava (paikallinen termi) uskalsi tehdä
päätöksen, jota noudattaen soittoaikamme lyheni tunnilla, sillä
valomerkkiä aikaistettiin juuri kyseisellä aikamäärällä. Kun keikan
loppumisajankohta siirtyikin siten alkuiltaan (00.30), päättivät pojat,
että ei muuta kuin kamat keikkabussiin ja himaan..

varmaa o hyvä juttu mut liikaa tekstii et jaksais alkaa lukeen...

varmaa o hyvä juttu mut liikaa tekstii et jaksais alkaa lukeen...
 
Joo, sama juttu. Pitää ottaa huomioon että täällä saattaa olla joku basistikin joukossa...

Monet kerrat olen seuraavaa tapahtumasarjaa itkenyt ja nauranut, nyt sain vihdoin luvan "julkaista" tämän hienon otteen kaverini päiväkirjasta. Tapahtumat sijoittuvat välille turku-lahti muutaman vuoden taakse. Murphyn lait toteutuvat taas paremmin kuin hyvin…
 
YT
 

 
Täydellinen vuorokausi aloitetaan tietenkin täydellisellä lounaalla.
Niin tein siis minäkin ja mikä olisikaan mukavampaa lounasseuraa kuin
ensimmäinen ex-avovaimo. Minä aamutuimaan lounaalla on tietenkin sen
lainen yhdistelmä, että siihen ei oikein sovi ulkopuolelta tulevat
kerkeät nopeaälyiset arvostelut tai tarkkanäköiset kommentit ihan mistä
tahansa aloittamastani aiheesta. Päreeni paloivat alle 3 minuuttia
tapaamisen alusta, mikä yllätti jopa minut, kun nykyään olen saavuttanut
jo askeleen jos toisenkin kohti seesteistä keski-ikää, ainakin siinä
mielessä, että luonteeni on paljon entistä rauhallisempi. Näin olen
ainakin luullut. Ennen olin nuori ja kiivas, nyt enää --- niin, no nyt
olen enää ja.
 
Jotenkin saimme rämmittyä lounastapaamisen suhteellisen kunniallisesti
läpi, tomaattikastiketta ei heitelty yli pöydän ja muutenkin
käyttäydyimme näennäisen sivistyneesti. Katkarapukeiton punainen liemi
oli todella ala-arvoisen makuista. Enkä voikaan suositella Rosson
katkarapukeittoa kenellekään. Kaikeksi onneksi edessä oli vielä yhteinen
automatka 1. ex:n kotiin. Saavuimme autolleni ja kuinka ollakaan, Turun
Kaupungin Pysäköinninvalvoja halusi piristää päivääni 40 euron
lahjoituspyynnöllä. Onkohan maksun saajaksi merkitty Turun Kaupungin
Pysäköinninvalvoja yksi henkilö. Saattaisikohan hän olla tutustumisen
arvoinen. Varsin.. ..turkulaista.
 
Varsin hyvässä huumorissa (i rikligt gott humor) ajoin seuraavaksi kohti
tapaamispaikkaamme Forssan Autokeidasta, josta jatkaisimme matkaa kohti
illan keikkapaikkaa, Lahden Alex Parkia. Onneksi matkaani piristi ja
alkaneen päiväni pelasti vain kerran katkennut puhelu Elämäni
Positiivisen Energian Lähteen kanssa ja sain hengitykseni lähes tasattua
ennen Keidasta.
 
Syy siihen, että lähdin omalla autolla keikalle, oli tietenkin
yltiömäinen koulussaolointoni, joka on ylitsevuotava tällä hetkellä
johtuen kai ennen kaikkea siitä, että olen siellä niin vähän viimeisen
puolentoista kuukauden aikana ehtinyt istua. Eli tarkoitukseni oli olla
torstaiaamuna luennolla 8.30, enkä halunnut kiireisen (=älyttömän)
aikatauluni vuoksi muita bändimme jäseniä rasittaa.
 
Soundcheck-vaiheessa huomasimme toisen kitaristin kanssa, että
yhteenlaskettu mukanaolleiden plektrojen lukumäärä oli 1.
Normaalitilanteessa keikalla on mukana parisenkymmentä muoviläpyskää,
joten jonkinlainen vajaus voitiin todeta. Kaikkien pukupussit ja kaikki
kitaralaukut ja miljoona-salkut pengottuamme pääsimme lukumäärään 1,5.
No, se sai luvan riittää. Keikka alkakoon!
 
Ensimmäiset kaksi asiakkasta saapuivat kylän suosituimpaan ravintolaan
21.06, jolloin aloimme soittamaan. Setin viimeisen kappaleen aikana
olisi ollut mahdotonta huomata, että viimeinenkin efektilaitteeni oli
epäkuntoinen, joten edessä oli keikkatilanteessa mahdottomaksi tiedetty
remontti. Jäin tätä seikkaa puhisemaan tauon aluksi esiintymiskorokkeen
reunakaiteelle, josta yht'äkkiä huomasin siirtyneeni selkä edellä
ravintolasalin lattialle. Kitara pysyi kaksin käsin sylissä, niin että
tärkein säilyi ehjänä. Kääntymistapahtuman ensimmäisenä
reunavaikutuksena otin vasemman jalan spittarini kärjellä mukaan
suoritukseen kitaratelineeni, joka hetken painovoimaa jalan heittovoiman
(ehkä Te fysiikkaa paremmin tuntevina ette ole tuollaisesta kuullutkaan,
mutta jalan heittovoima näyttelee merkittävää roolia hyvinkin
ihmeellisissä suorituksissa, ja sitä ilman olisi maailmanhistoria aivan
erilainen, mm. Operaatio Barbarossan reisille kuivuminen johtui suurelta
osin jalan heittovoimasta, mikä kuriositeettina mainittakoon) avulla
uhmattuaan iskeytyi ilmalennon jälkeen keskelle avointa kirkasta
otsaani. Alkoi ottamaan päähän, kirjaimellisesti. Toisena
reunavaikutuksena sormieni lomassa lepäillyt plektra (juuri se yksi
niistä puolestatoista mukanaolleista) teki oman lentosuorituksensa,
jonka päämäärä jäi sillä hetkellä tietouteni ulkopuolelle, joten jos
jossain päin törmäätte ilmassa liitävään eksyneenoloiseen harmaaseen
pyöristettyreunaiseen D'Addarion plektraan, pyydän ottamaan sen talteen
ja palauttamaan minulle, tai ainakin olisi ystävällistä kertoa, että
kaipaan sitä kovin.
 
Massiivisen intensiivisen maailmaa järisyttäneen etsintäsession jälkeen,
bändimme teknikko löysi sitten vahvistimeni kaatopaikalta (=kaiutintila)
niin monta plektraa (ja paljon muuta, mm. kaksi pyyheliinaa,
kitarahihnan, kielipussin, aurinkolasit, aurinkolasien sangat, hassun
hatun), että lava oli notkua niiden vastailmaantuneesta painosta. Keikka
pääsi siis jatkumaan. Illan aikana maksaneita asiakkaita suosittuun
tanssiravintolaan eksyi samanaikaisesti enintään neljä. Siitä
vimmastuneena ravintolan vastaava (paikallinen termi) uskalsi tehdä
päätöksen, jota noudattaen soittoaikamme lyheni tunnilla, sillä
valomerkkiä aikaistettiin juuri kyseisellä aikamäärällä. Kun keikan
loppumisajankohta siirtyikin siten alkuiltaan (00.30), päättivät pojat,
että ei muuta kuin kamat keikkabussiin ja himaan.. Oman autoni
Lahdessaolo muodostui sillä riimanteella tarpeettomaksi. (Mukavaa
kuitenkin kirjoittaa Lahdessa tuossa yhteydessä isolla alkukirjaimella
sen erisnimiominaisuudesta muistuttamaan.)
 
Alkoi ajomatka, mukana olleen kaverini kanssa, oman punkkani
tämänhetkiseen fyysiseen olinpaikkaan. Leppoisa ajomatka sujui niin
pirteästi, ettei aiottua tankkaushetkeä, varsinkin kun
polttonestesäiliön nestemäärän tilavuusilmaisimen varoitusvalokaan ei
ollut edes vilkahtanut, varten tarvinnut Keitaalla pysähtyä. Samalla
faartilla perille asti, myötämäkeen myötämäkeen. Tottakai tuollaisesta
menestyksellisestä keikasta saa lisäksi sen moisen adrenaliinipistoksen,
että sillä energialla jaksaa ajaa vaikka Lappiin, mikä ei sinällään
tapahtumana mitään ylimääräistä yllykettä (boost) tarvitse. Lappihan on
kuin hyvä ystävä, ja niinkuin sanassa sanotaan, ystävän luokse tehty
matka ei milloinkaan ole pitkä. Matkalla ohitimme yhden
linja-autopysäkin, jolla seisoi Mazda 626 hätämerkkivalot vilkkuen.
Naurahdimme siinä, että onhan mukavaa joutua keskellä ei-mitään keskellä
yötä esimerkiksi polttonesteen loppuunkulumisesta kärsimään, mutta koska
ketään ihmistä ei mailla halmeilla näkynyt, emme mekään katsoneet
voivamme pysähtyä esimerkiksi helposti kolkattaviksi ja ryöstettäviksi
satunnaisiksi ohikulkijoiksi.
 
Siinä sitten, juuri kun kaverini ehti esittelemään, että tuosta
risteyksestä oikealle, tuumasin muutaman aistiärsykkeen (äkilliset
nytkähdykset valtavantasaisesta kaasujalasta huolimatta) kimmoittamana,
että "kuule, tästä autosta taitaa nyt loppua löpö". Jostain
mieltävavisuttaneesta tapahtumasta oli varmasti kyse, kun noinkin
kansanomaiseen ilmaisuun kykenin. Ja näin tapahtui. Sattumien summa oli
aika suuri ja mitta alkoi täyttyä, ehkäpä vastapainona
polttonestesäiliön nestemäärän tilavuusilmaisimen senhetkiselle
asennolle. Kaikeksi onneksi kyydissäni oli Yksinäinen Konemies, jonka
pihalla olevan polttonestetankkauspisteen ja auton pysähtymispaikan
etäisyys jäi alle puoleen kilometriin. Sillä aikatienoolla saimme
varmuuden mm. siitä, että autoni polttonestejärjestelmä on itseilmaava,
joten tuolloin, kello 4.20, ei ollut tarvetta ryhtyä
polttonestesuodattimen irroittamisesta liikkeelle lähtevään
ilmaamisoperaatioon. Yksinäinen Konemies pelasti päiväni kello 4.25.
 
Minun päiväni pelastettiin siis kahteen eri otteeseen, joten olen
tottakai onnellisinta onnellisimmassa asemassa. Lisäksi päivääni kuului
ennenmainitsemattomaksi jäänyt oluthetki, joka ei voi olla vailla
positiivista vaikutusta, Haitarimiehen kanssa Lahtelaisessa
"pintapaikassa". En joutunut otsanikaan osalta tikattavaksi ja autoni on
edelleen ajokunnossa (itsestäni en osaa samoin vannoa). Saan tukea Turun
Kaupungin Pysäköinninvalvojaa. Olen siis kaiken kaikkiaan hyvin
etuoikeutettu.
 
Tänä torstai-aamuna jaksoin parin tunnin yöunen jälkeen herätä
Olio-ohjelmointitunnille, jota pidin siis yöllisen Lahdenmatkan
arvoisena. Saavuin kouluun hyvissä ajoin ennen muistini mukaan kello
8.30 alkanutta luentoa. Sattuu vain olemaan niin, että koska en kuulu
virallisesti mihinkään tietojenkäsittelyn opiskelijoiden määriteltyyn
osajoukkoon, olen vailla muutamia kulkuoikeuksia, eli muutamaan luokkaan
on pääsyni asiallisin keinoin rajattu. Hyvä ystäväni ovisilmä kertoi
opiskelutila 308:n olevan tyhjä. Tyhjä.
 
Onko kaikki ollut turhaa turhan takia?
 
Koska, kuten aiemmin totesin, en kuulu mihinkään opiskelijoiden
määritettyyn osajoukkoon, ei nimeäni ole myöskään postituslistoilla,
joita luennoitsijat käyttävät ilmoittaessaan mahdollisista!
aikataulumuutoksista. Koska, kuten todettu, olen kadottanut kiivauteni,
en taaskaan hermostunut, vaan kaikessa rauhassa tarkistin
käytäväkoneelta tämän viikon työjärjestyksen. Ahaa, ajattelin
informaation saatuani, Olio-ohjelmoinnin alkamisaika onkin vasta 915.
Ehdin siis aamukahville.
 
9.15 luokkahuone oli edelleen tyhjä. No. Tottakai aamun ensimmäiset
tunnit on sovittu alkavaksi vartin väliajalla, eli luokka täyttyy vasta
9.30. Ei täyttynyt..
 
Lähdin siitä käpyttelemään (insider) kohti atk-luokkaa, jossa olin
sopinut tapaavani java-ohjelmointikonsulttini kello 10.00. Ja kas
kummaa! Kyseisessä luokassa oli, työjärjestyksestä, joka ilmoitti tilan
olevan tyhjä, poiketen, täysi hälinä päällä. Herra Tentaattori ja
oppilaat opiskelivat siellä surullista ja kuuluisaa
(=surullisenkuuluisaa) olio-ohjelmointia.
 
"Terve!"
"Huomenta".
 
Kävi ilmi, että oppitunti oli päättymäisillään. Sehän oli alkanut 830,
mikä oli yhteisellä sopimuksella päätetty. Ja jo kolme viikkoa luennot
oli pidetty ko. tilassa. Niinpä. Juuri niiden kolmen poissa olemani
viikon vuoksi halusinkin nyt tällä viikolla, vaikka jopa hieman
hankalastikin, päästä osalliseksi fiksujen olio-orientoituneiden
ihmisten ajatusvirrasta.. Hra Tentaattori lohdutti minua, että "tämä
tunti ei ollut sinällään tärkeä.. ..et menettänyt mitään .. ei voitu
käydä käsiksi uuteen asiaan, kun maanantaina toisen ryhmän
luentovuorolla oli vapaapäivä, ja mahdollisten selkkausten vuoksi
pysytään samassa tahdissa".
 
. . .
 
Mutta mieltäni jäi vaivaamaan tarinan opetus. Niin. Jokaisella tarinalla
on opetettu olevan opetus. Enkä halua, että tämä tositarina jäisi
omaansa vaille. Ja koska avuliaista avuliain henkilökohtainen
atk-tukihenkilöni ei osannut tähän liittyvää sellaista keksiä, joudun
itse (poikkeuksellista) luomaan sen.
 
Tarinan opetus olkoonkin: "Alles ist gut was man gerne tut, egal ob
hyperventilierend oder ausgeruht." (Die Fantastischen Vier) Sillä
olisihan mieletöntä tehdä mitään edellämainituista, jos ei
tämänkaltaisista toimista kovasti pitäisi.
 
Ja toinen opetus: Jos puolenpäivän aikaan alkaa tuntua siltä, että olisi
parempi ohittaa (jos tuntusi ovat minun tuntujani uusmaalaisempia,
sinusta saattaa siis tuntua, että siis olisi siis parempi siis skippaa)
koko päivä, se kannattaa tehdä. Sillä on päiviä, jolloin toteutuu erään
posiitiivisista positiivisimman esimieheni teesi: "mikä voi mennä
pieleen, se menee".
 
Hoh hoi ZZZZZ.....

varmaa o hyvä juttu mut liikaa tekstii et jaksais alkaa lukeen...
 
Ei menettänyt mitään.

Iijoki-sarja elää!

Iijoki-sarja elää!
 
Tosiaan. Olisko tuo kirjoittaja joku Kalle Pääkallon jälkeläinen.

Aivan loistava tarina:)

Se vähän jäi vaivaamaan, että oikein teknikkokin mukana keikalla?
Taitaa olla suuren maailman peliä? Ei meilläpäin humppabändeissä, tai tiedänhän mä yhden sahateknikon joka soittaa haitaria.

Sitähän mä vaan, että...
 
... oli aika paljon tarinaa noin vähästä. Ei sillä, etteikö teksti olis ollu viihdyttävää, mut nyt kantsii jo miettiä vakavasti kirjailijan uraa.