Jazz ›

Hallu on jyvällä, muiden näkemystä en oikein ymmärrä. Vapaus on jazzin perimmäinen voima ja eteen päin vievä tekijä. Improvisaatiota on kaikessa musiikissa, mutta muissa musiikin lajeissa se ei ole vapaata, vaan keskimäärin aika tylsää veivausta. Suomalainen musiikinystävä toki arvostaa esim. Albert Järvisen tai Esa Pulliaisen rock-sooloja, koska ne on soitettu hyvällä maulla, hienoilla soundeilla ja mainiolla tekniikalla. Minulla on molempien artistien kaikki levyt ja arvostan heitä suuresti. Mutta jazzia ne eivät ole. Jazzia en arvosta vaan rakastan. Järvisen ja Pulliaisen soitto menee (meni) "sääntöjen mukaan" eikä se ole oikein jazzia. Jimi Hendrix puolestaan oli monessa mielessä jazzia, vaikka soundimaailma olikin rock.
 
Jazz on musiikin laji, jossa punk-asenne on ollut vallalla jo 90 vuotta. Paras jazz on aina ollut kapinaa. Tärkeä murrosvaihe oli 40-luvulla, kun puritanistit haukkuivat Charlie Parkerin ja Miles Davisin, jotka "tappoivat jazzin" ryhtyessään soittamaan sitä eri lailla kuin ennen, mukana oli outoja asteikkoihin kuulumattomia ääniä, jotka kuitenkin kuulostivat hyviltä.
 
Baronin Levine-lainauksen allekirjoitan täysin. Jokainen hyvältä kuulostava ääni on oikea ääni. Ja kuten Levinensä lukeneet tietävät, ihmisten (jazzin harrastajien) maku kehittyy. Äänillä, joista keskiajalla tuomittiin kuolemaan, saa nykyään arvostusta. Asteikkoja ei ole pakko noudattaa.
 
Edellisen kappaleen väärin ymmärtäminen on kuitenkin johtanut kiusallisiin tilanteisiin. Ei kaikki epäsovinnainen ole jazzia, vaan pahimmillaan hirveää älämöloä. "Apurahajazz" on erittäin hyvä termi kuvaamaan asennetta, jossa toimintaa ei ohjaa tyylitaju tai musikaalisuus, vaan pelkästään erikoisuuden tavoittelu. Ei jaksa.
 
Hyvä jazz ammentaa perinteestä eli arvostaa historiaansa, tuo esiin soittajien musikaalisuuden (ei tiluliluttelun vaan joko synnynnäisen tai harjoitetun tajun siitä, mikä on tyylikästä) ja syntyy hetkessä, soittajien välisenä kommunikaationa. Se on ehkä jazzin ja klasarin suurin ero, että klasarissa iso idea on säveltäjän päässä, jazzissa se on mielentilassa ja yhteydessä soittajien välillä siinä hetkessä, kun biisi ulos purskautetaan.
 
Jazzin pohjaksi sopii lähes mikä sävelmä tahansa. Sattumaa ei ole, että jazz-klassikoista suurin osa on 3060-luvun viihde- ja musikaalisäveltäjien huipputöitä. Ne ovat biisejä, joissa sävelkulut ja soinnutukset ovat ns. täydellisiä. Niiden päälle on hyvä ryhtyä tekemään jazzia eli muuttamaan sävelkulkuja ja soinnutuksia. Oikeasti: jazz on parasta.
 
Jazzia vihataan ja dissataan, koska suurimmasta osasta jazzin soittajista ei tule hyviä jazz-muusikkoja. Tekniikka ei riitä, tyylitaju ei riitä, osaaminen ei kerta kaikkiaan riitä. Harras toiveeni olisi, että kateelliset eivät dissaisi jazzia sen takia. Ns. perinnejazz voi myös olla miellyttävää ja viihdyttävää kuunneltavaa, vaikka kyseessä onkin 80 vuotta vanhojen biisien uudelleenveivaus. Ne biisithän ovat aivan loistavia ja soittajilla on keskenään hauskaa. Se on jo sellaisenaan paljon enemmän kuin mitä pääsee kokemaan muiden musiikin lajien konserteissa.

Voisitte hankkia tänne sellaisen tekstinymmärrysohjelman, joka tekee eron väliviivan ja tavuviivan välille. Ne eivät ole sama asia. En todellakaan ole kirjoittanut 3060-luvusta, vaan lukujen 30 ja 60 välillä pitäisi olla väliviiva. Amatöörit säheltävät täälläkin ja pilaavat hyvän asian maineen, kuten jazzissakin usein.

jazzmies: freestä
kasarifuusiosta.
 
Mistä lähtien nämä on olleet sallittuja?

Peksujeff: Tärkeä murrosvaihe oli 40-luvulla, kun puritanistit haukkuivat Charlie Parkerin ja Miles Davisin, jotka "tappoivat jazzin" ryhtyessään soittamaan sitä eri lailla kuin ennen, mukana oli outoja asteikkoihin kuulumattomia ääniä, jotka kuitenkin kuulostivat hyviltä.
 
Olisit voinut sanoa suoraan, että kysymys oli luovuudesta ja vallitsevien olosuhteiden provokaatiosta ja uudelleenarvioimisesta.
 
Jazzpuheessa on tapana puhua estetiikasta, hyvästä/kornista mausta, improvisoinnista, perinteestä jne. Ydin on kuitenkin luovuus, miten saada musiikki kulkemaan eteenpäin ja pysymään elossa. Se ei löydy standardeista, se ei löydy traditiosta, se ei löydy perinteen kunnioittamisesta. Ydin on puhtaasti luovuus.
 
Nykyisin kaadetaan koko kakku niskaan, joka on auktoriteettien mukaan klaarattava, ennen kuin voidaan puhua luovuudesta. Birdin ja Milesin ensimmäiset levytykset ovat jo tavattoman omalaatuisia ja he soittavat sen, minkä haluavat, vaan ei sitä mikä on tyypillistä.
 
Traditiolla päähänlyöminen näännyttää luovuuden. Esimerkkinä Dave Liebmanin "The Total Transcription Process" http://www.daveliebman.com/earticles2.php?DOC_INST=13 Miten tuon jälkeen voi tehdä mitään luovaa? Tai mitä luovaa tai merkittävää musiikkia hän itse on tehnyt metodiensa perusteella tai ylipäätänsä koskaan? Mitä luovaa tuon menetelmän läpikäyneet ovat tehneet?
 
Ei-luovuuden vaikutuksesta jazz on menettänyt hirvittävän määrän yleisöä viimeisen 50 vuoden aikana, mutta onneksi luovuutta on kosolti "freen", vaikkapa kaikki mitä Kalle Kalima tekee, tai tapahtumatuotannon saralla pohjalta We Jazz. Ja siinä samassa amerikkalaisesta valtavirtajazzista on tullu täällä sitä "apurahajazzia", kun katsoo vaikkapa sitä, mitä koulutusrintamalla siihen syydetään rahaa suhteessa verrattuna muihin rytmimusiikinlajeihin, erityisesti metalliin.

Pakko tykätä. Kun menen keikalle kuuntelemaan jotain, soittajat on useimmiten kokonaan tai osa-aikaisesti jatsin puolella. Sama kääntäen, jos haluan kuulla jotain soittajaa, on monesti pakko mennä jatsikeikalle. Ei se haittaa, tärkeintä on mielestäni mitä kuulen laatuna. Ei se mikä musiikin tyylin nimi on tai onko se tyyli ollenkaan. Keskimäärin lempimusiikkini listataan nimikkeen jazz alle. Standarditkin on joskus hyviä, kun ne soitetaan omalla otteella.
 
Mun oma soittonikin on ollut tavallaan jazz-nimekkeen alla, koska muuta sopivaa nimikettä ei löydy. Paitsi non-genre. En pidä asiasta, liian suitsivaa.
Jatsissa kaikkein eniten pääsen samalle kanavalle John Coltranen kanssa, tulee sellainen henkinen konsensus. Mä niin ponjaan hänen säveliään ja fiiliksiään. Ja 50-60-luvun rumpali-jatsareiden kanssa. Beboppiako se soittotyyli ja -saundi on.
Mun taidot ei valitettavasti ole näiden kanssa samalla kanavalla.
Sääntöjä ja vanhaa voi rikkoa kunnolla vasta sitten, kun ne tuntee. Muussa tapauksessa puhutaan punkista, joka on myös mieluisaa.

statistiÖ:Sääntöjä ja vanhaa voi rikkoa kunnolla vasta sitten, kun ne tuntee. Muussa tapauksessa puhutaan punkista, joka on myös mieluisaa.
 
Vähän off-topicia: Joskus juniorina mä pidin itseäni tosi fiksuna kun luulin keksineeni bluesasteikon:-)
Vasta myöhemmin opin että olin jotain 60-70 vuotta jälkijunassa.

Vapaudesta.
Oppimisesta.
Kavereiden kanssa soittamisesta.
Soundista...
Tunnelmasta ja jazz skenestä.
 
Harmi, kun vain jotenkin kaikki on jäänyt paikoilleen monen vuoden taakse...

Chunga: Mun täytyy ihan suoraan sanoa, että mä en ymmärrä miten ihmeessä sellainen konsensus edelleen elää, että jazz olis jotenkin "vapaata" musiikkia. Tai siis ymmärrän/tunnen toki historian siitä miten väite on syntynyt, mutta melkoinen zombiemyytti tuo on, ja sen saa tappaa todella usein.
 
Mun kannalta se on vapaata koska voin treenailla sitä itsekseni ja esittää yksinkin.
 
Samalla toimintatavalla ei onnistu sinfonioiden tai suurten rock-jyräysten esittäminen.
 
Kun ei tarvi paljoa muilta kysellä mitään, se on aika vapaata!
 
Ja siihen kysymykseen miksi pidän, niin se istuu jotenkin omaan persoonaan hyvin. Mikäpä mainiompaa kuin startata 1970-luvun Mersu ja syksyisellä sadeiltana kuunnella rauhallista jazzia.

Pääsee olemaan ainakin massasta erilainen!
 
http://thejazzline.com/news/2015/03/jazz-least-popular-music-genre/

Joo oon soitelut Hurriganesista kaiken maailman jolkotukset mukaan lukien , niin jazziin tutustuminen tuli kyllä oikeaan paikkaan.. Täytyy myöntää kuinka vapauttavaa on soittaa kyseistä musiikkia . Improvisointi on kyllä avain sana tässä musiikissa aivan mahtavaa soitella jos vaan kaverit on messissä mukana ... Tosin nykyään on soittajia harvemmassa mikä on sääli juttu..

jazzmies: Jazzissa minua kiehtoo vapaus. Voi valita jommasta kummasta a) valtavirta (perus) jazzista tai b) freestä tai jopa c) skandinaavisesta jazzista. Samalla voi valita pitääkö enemmän Miles Davisin a) 1950- tai b) 1960-luvun kvintetistä, vaiko jopa c) kasarifuusiosta. Sitten voi vielä vapauden nimissä päättää kummasta pitää enemmän a) Milestonesista tai b) Kind of Bluesta tai jopa c) Bitches Brewstä. Vapaus on hieno juttu.
 
Tämä naurattaisi ellei samalla itkettäisi. Näinhän se menee.