Jazz ›

Kenny Burrellin Midnight blue. Voipi olla joillekin liian bluesia ja päinvastoinkin.
Hyvä levy.

John Scofield - What We Do
 
Kas niin, tulipa ostettua tämä. Varsin mainiota tavaraa. Muistui tästä mieleen Methenyn Bright size life, paitsi että tämä on minusta vieläpä parempi kuin se... Pitää vielä pari kertaa kuunnella ennen kuin heittää lopullisen tuomion.

Kertokaapas mielestänne parhaita kitara-jazz levyjä (lyhyin perusteluin) eli just niitä omia suosikki lättyjä mitä tulee ehkä eniten kuunneltua. Itselleni kolahtaa eniten 1950 ja 1960-lukujen hardbop mutta kyllä tietysti uudemmastakin osastosta niitä hyviä levyjä löytyy.
Nämä ovat kuitenkin muodostuneet kestosuosikeiksi.
 
Kenny Burrell- Introducing First Blue Note session
Nimensä mukaisesti Burrellin ensimmäisiä bluenote sessioita 1950-luvulta. Nuori Kenny näyttää että taipuu se nopeampikin bop ja onhan tässä sitä bluesimpaakin osastoa joka muodostui myöhemmin miehen tavaramerkiksi.
 
Barney Kessel- The poll winners
Vuonna 1957 äänitetyssä levyssä Barney pistää haisemaan. Kesseliä on usein syytetty jäykäksi ja jämähtäneeksi studio&sessio muusikoksi mutta tämä levy todistaa kyllä jotain ihan muuta.
 
Grant Green- Born to be blue
1960-luvun alussa Greeniltä tuli levyjä ulos liukuhihna tahtia. Tämä levy erottuu kuitenkin joukosta erinomaisilla biisi valinnoillaan ja muutenkin tasapainoisena kokonaisuutena. Ehdoton suosikkini Greenin tuotannosta.
 
The Incredible Jazz Guitar of Wes Montgomery
Tätä tuskin tarvitsee edes perustella. Lätty mikä pitäisi löytyä jokaisen jazzarin levyhyllystä. Hieno levy sitä itteään.
 
Nää poislukien Kesseli.Mulla on tuo mut musta se kuulostaa aivan omalaatuiselta bach-tyyliseltä räpeltämiseltä.Aika pitkiä fraaseja joita sit varioidaan jotenkin niin kaavamaisesti ja teknisella huimapäisyydellä että kyllä käy mielessä että onko improvisaatiosta tietoakkaan. Kannattanee siis meikäläisen kuunnella uudestaan.

Nää poislukien Kesseli.Mulla on tuo mut musta se kuulostaa aivan omalaatuiselta bach-tyyliseltä räpeltämiseltä.Aika pitkiä fraaseja joita sit varioidaan jotenkin niin kaavamaisesti ja teknisella huimapäisyydellä että kyllä käy mielessä että onko improvisaatiosta tietoakkaan. Kannattanee siis meikäläisen kuunnella uudestaan.
 
No joo. Fraaseja ja räpellystäkin löytyy eikä varmastikkaan ole maailman paras jazz-levy. Näissä valinnoissani on kieltämättä paljon nostalgisia fiiliksiä mukana jotka vaikuttavat omaan arvostelukykyyni. Aikoinaan kuuntelin tuota levyä todella paljon äänittämältäni c-kasetilta....ja kyllä tosiaankin kolahti....Tais olla vielä ihan niitä ensimmäisiä omistamia jazz äänitteitä.
 
Mutta toisaalta niitä omia suosikeita (syystä tai toisesta) tähän olikin tarkoitus laittaa joten mitään ehdottomia totuuksia levyjen paremmuuksista ei tietenkään ole. eikä pidä tässä thredissä ollakkaan. kaikenlaiset musiikilliset perversiotkin sallitanee..

Tal Farlow Autumn in new york täswä kitarahallintaa parhaasta päästä. Joe Pass For Django

Juuri tällä hetkellä olen tykästynyt John Moulderin levyihin Trinity ja Bifröst.

jaahas, että tämmöisenkin topicin oon joskus aloittanut...
 
Nopealla otannalla oman hyllyn Top 100 kitara-jazz levyä. Listan ulkopuolelle jäi osa mm. Burrell, Kessel, Pass levyistä koska herrat ovat jo useammalla julkaisulla edustettuina. Listalla on sekä CD että LP-levyjä.
 
https://dl.dropboxusercontent.com/u/5120828/100%20guitar%20jazz.jpg

Bill Evansin ja Jim Hallin Undercurrent on kova.

Chunga: Grant Green - The Latin bit
Minkäs sille voi kun on lattarimusaan hurahtanut ja pitää Greenia parhaana jazzkitaristina. täysosuma mulle.
 
John McLaughlin - Que Alegria
Kovat soittajat - hyvät saundit. Toimii, sillä kaikki kolme soittajaa pääsevät sooloilemaan tasapuolisesti eikä mclaughlin "omi" levyä itselleen.
 
E: John Scofield - A Go Go
Groovya kamaa. MMW-trio pistelee parastaan.
 
Vuonna 2007 (ei juma siitä on kauan...) kirjoitettu teksti kaivannee pientä päivitystä :)
 
Tällä hetkellä kolisee kovaa:
 
Grant Green - Matador
McCoy Tyner, Elvin Jones ja Bob Cranshaw rytmisektiossa. Mikä voi mennä pieleen... No eipä juuri mikään.
 
Kenny Burrell - God Bless The Child
70 - luvun CTI:tä jousiarreineen, hieman erilainen levy, mutta toimii.
 
Bireli Lagrene - Blue Eyes
Akustinen kvartettilevy, jossa Sinatran tunnetuksi tekemiä hittejä. Erittäin selkeitä fraaseja ja kivoja sovituksia.
 
Jim Hall ja Ron Carter - Alone Together.
Hieno duolevy.
 
Michael Brecker - Time is of the essence
Pat Metheny soittaa tällä levyllä muutaman huibusoolon!

Rene Thomas: "Guitar Groove" - eurooppalainen kyttyrä pesee 6-0 suurimman osan amerikanherroista tyylissä ja fiiliksessä.

Hank Garland: "Move"

Attila Zoller: "Lasting Love" , minkä vanha herra tekniikassa häviää voittaa fiilingissä.

Hei, täähän onkin mielenkiintoinen ketju. Otanpa nimiä muistiin.
 
Ostinkin Stockalta taannoin 10 CD:n halpisboxin Jazz Guitar Ultimate Collection. Boxeja tulee aina naposteltua pikku hiljaa, mutta nimenomaan tässä ketjussa mainittuihin Charlie Byrdiin ja Rene Thomasiin olen esmes tykästynyt.
 
Lieneekö painovirhe tai häikäilemätöntä k*set*sta. mutta minä en löydä boxin sisällöstä Barney Kesseliä edes sessiomiehen ominaisuudessa. Mutta kai se on vähän tälläistä halpislevyjen kanssa, että sisältö umpirautaa, mutta datapuoli välillä tökkii (niinkuin sai huomata aikanaan ABC of The Blues-boxin kanssa).
http://www.amazon.co.uk/Jazz-Guitar … ate-Collection-Albums/dp/B00IFTU0LM
 
MUOKS. Ai niin, eihän täällä ole puhuttukaan Charlie Byrdistä halaistu sanaa. No mutta, perhanan kivasti soi fingerpickaustyylillä nylonkielinen. Mikäs siinä ollessa, jos on nähnyt Djangon elävänä, ottanut oppitunteja Segovialta ja on vielä osavastuullinen (Stan Getzin ohessa) bossanova tuomisessa laajemmalle kuuluvuusalueelle.

Demo Harrison:
MUOKS. Ai niin, eihän täällä ole puhuttukaan Charlie Byrdistä halaistu sanaa. No mutta, perhanan kivasti soi fingerpickaustyylillä nylonkielinen. Mikäs siinä ollessa, jos on nähnyt Djangon elävänä, ottanut oppitunteja Segovialta ja on vielä osavastuullinen (Stan Getzin ohessa) bossanova tuomisessa laajemmalle kuuluvuusalueelle.
 
No sitten puhutaan ;)
 
Byrdin levyjä on kertynyt aika nivaska. Ihastuin aikoinaan kovasti Byrdin nylon-kieliseen, lämpimään soundiin.
Omista mieltymyksistä nostaisin esiin nämä.
 
Blues For Night People (1957)
Swingiä, bluesia ja paikoin myös klasari aineksia. Tulevasta bossa nova buumista ei tainnut olla vielä hajuakaan.
 
Jazz Samba (1962)
Edelläkin jo sivuttu Getzin kanssa tehty klassikkoalbumi.
 
Bossa Nova Pelos Passaros (1963)
Byrdin parhaimpia bossa-levyjä. Klassikko tämäkin.
 
Byrd At The Gate: Charlie Byrd Trio At The Villiage Gate (1963)
Pääpaino vaihteeksi perinteisemmässä jazzissa. Mukana vierailevia puhaltajia.
 
Travellin' Man (1965)
Hieno trio livelevy. Tunnelma ja soundimaailma kohdillaan. jazz-stankkuja yms.
 
Brazilian Byrd (1965)
Äänitetty ison orkesterin kera. Kitara täynnä lämpöä ja tunnetta.
Ensimmäinen omistamani Byrd lätty.
 
Latin Byrd (kokoelma)
Sisältää levyt Latin Impressions (1962) ja Charlie Byrd's Bossa Nova (1963)
 
Tango (1985)
Pisteenä Iin päälle vielä kimppalevy Laurindo Almeidan kanssa. Tango klassikoita kahdella kitaralla & pienellä rytmiryhmällä.

Kiitos MadMatt hienosta johdatuksestasi Charlie Byrdin discografiaan. Tsekkailenpa lainaston hyllystä tai netistä.
 
Toots Thielemans - You Never Heard Anything Like Him In Your Life
 
Sittemmin kaiketi enempi huuliharpustaan tunnettu Thielemans soittaa tällä levyllä myös kitaraa ja kivan kuuloisesti, minun korvaani. Hieman pop-henkisestäkin biisivalikoimasta (mm.Glen Campbellia) ja stereofonisesta äänikuvasta päätellen levy saattaa olla julkaistu 60-70-lukujen vaihteessa - jännää ettei levykotelosta saati etiketistä löydy julkaisuvuotta. Kyseisen levyn julkaissut Command-levymerkki on julkaissut ilmeisesti easy listening-musaakin ja ehkä joku saattaisi pitää tätä Thielemansin levyäkin sellaisena? Minä kuuntelen sujuvasti. Tuota plattaa ei taida hirveästi tulla vastaan, ainakaan CD-formaatissa.
 
http://www.amazon.com/Toots-Thielem … -Never-Heard-Anything/dp/B0040AX7LU

Monta suosikkia on jo lueteltu tässä ketjussa. Laitetaan sekaan vielä pari.
 
Wolfgang Muthspiel: Black & Blue
Martin Taylor: Don't Fret
Kenny Burrell: Bluesin' around

Myin joku aikaa sitten kaikki vinyylit pois joten en omista ainoatakaan levyä, kitarajazzia noissa oli mm Metheny, Coryell, Carlton(?), Ritenour (???), Wes, Benson, Al Di Meola....
 
Nyt oon ollut koukussa tähän https://www.youtube.com/watch?v=C7Fs8q4pIT0
nimenomaiseen esitykseen...

Semmoisiakin kivoi levyi on tehty kuin Jimmy Brunon Burnin ja Bireli Lagrenen Standards.

Aivan mahrottoman taitavia ovat nuo You Tuben (Googlen) appien tekijät.
Meikäläinen kun on seurannut älytöllönsä tuubi-sovelluksesta pääasiassa Markkasen Laurin edesottamuksia Chicagossa, O'Sullivanin Ronnien kiven piilottelua tai Eek-A-Mousen kotkotuksia, niin miten ihmeessä näillä reunaehdoilla appi ehdottaa kitarajatsia. Varsinkin kun allekirjoittaneella on vastahankainen käsitys kitaran sopivuudesta pienyhtyepuhallinjatsiin.
Jazzkitara on omiaan big band-kompissa sekä tietysti puhallittomissa pienyhtyekokoonpanoissa, mutta mielestäni perinteisen jazzkitaran helkytys ei oikein rimmaa voimallisten saksofonien kanssa ja solistisesti perinteinen jazzkitara on vähän pliisu vaikkakin ihan hieno. Sitten kun laitetaan styrkkariin lisää watteja ja säröjä pärjätään kyllä saksofoneille, mutta saattaapi nyanssit vähän karata, mutta sitä sitten kutsutaankin fuusioksi.
 
Mutta hyvin sovellus osasi kaivaa sellaista jatsikitaraa, jota hieman vänkyrä asiakas ei voi tyrmätä ja tästä esityksestä eivät nyanssit lopu: Barney Kessel, Charlie Byrd ja Herb Ellis Haagissa 80-luvun alkupuolella. Myös herrojen 70-lukulainen ulkoasu viehättää silmää.
 
https://youtu.be/qvr8hBkYEFo?t=152

En ole jazz-mies, mutta Kalle Kaliman High Noon on ollut maailman kaikista levyistä kuuntelulistan top 10:ssä ilmestymisensä (2016) jälkeen.