Jazz ›

Lyle David Mays (27. marraskuuta 1953 10. helmikuuta 2020)
 
Niin se sitten kosketinsoitin ja jazzpianisti velho vaihtoi hiippakuntaa läheisten läsnäollessa Los Angelesissa.
 
Pat Metheny kirjoitti aika osuvasti Facebookkiin hänestä näin;
 
"It is with great sadness that we have to report the passing of our friend and brother, Lyle Mays (1953-2020). He passed today in Los Angeles after a long battle with a recurring illness, surrounded by loved ones.
 
Pat Metheny: Lyle was one of the greatest musicians I have ever known. Across more than 30 years, every moment we shared in music was special. From the first notes we played together, we had an immediate bond. His broad intelligence and musical wisdom informed every aspect of who he was in every way. I will miss him with all my heart.
 
Steve Rodby: I had the great privilege of having Lyle in my life for decades, as an inspiration and as my friend. As anyone who knew him and his music will agree, there will only be one Lyle, and we all will continue to appreciate his soulful brilliance, in so many ways.
 
His beloved niece, Aubrey Johnson: Lyle was a brilliant musician and person, and a genius in every sense of the word. He was my dear uncle, mentor, and friend and words cannot express the depth of my grief.
 
At this time, there are no details regarding a memorial service. In lieu of flowers, the family asks that contributions be made to the Caltech Fund."
 
Kyllähän sen nyt varmaan jokainen kuuli, joka oli kuunnellut näitä Pat Methenyn ja Lyle Maysin tekemiä levyjä, että miten heidän välillään kuului aika voimakas yhteys sen musiikin kautta.
 
https://www.youtube.com/watch?v=FHZmqlZGgO4
 
Mutta Mays oli erityisesti flyygelin takana aina sellainen soittaja, että hänellä myös oli oma hyvin sielukas soundinsa.

Ei, ei, ei. Tämä ei saa olla totta. Kertokaa, että tämä on vain pahaa unta.

Menetys!
 
Paljon on tullut PMG:tä kuunneltua sekä hyllystä löytyy ainakin yksi Lyle Mays:n omalla nimellä tehty levy, mutta en ole tainnut koskaan lukea yhtään haastattelua tms. Googlaamalla löytyi nyt tämä, Jazziz lehden haastattelu/podcast vuodelta 2016:
https://www.jazziz.com/lyle-mays/

Jucciz: Ei, ei, ei. Tämä ei saa olla totta. Kertokaa, että tämä on vain pahaa unta.

Aika paljon samat mietteet. Ottaa koville hänen menehtymisensä. Tiesin että PMG reunion oli epätodennäköinen mutta elättelin silti toivoa. Iso vaikuttaja mulle.

Muistan, kuinka joskus oli duoprojekti vireillä erään pianistin kanssa ja piti saada jostain vähän inspiraatiota. Silloin tuli mieleen, että Pat Methenyllä oli duolevy Lyle Maysin kanssa. Menin siis Digeliukseen ja aloin etsiä levyä M-kirjaimen kohdalta. Ilmeisesti Emu (Digeliuksen jo edesmennyt pitäjä) huomasi elekielestä, että nyt siellä on asiakas etsimässä jotain tiettyä ja hän huikkasi tiskin takaa, että etsinkö jotain tiettyä levyä. Aloin sitten sopertaa, että "joo... se on Pat Methenyn ja jonkun pianistin levy... Wichita Falls jotain...". Emulta tuli sitten kuin apteekin hyllyltä vastaus: "Joo, Pat Methenyn ja Lyle Maysin levy As Falls Wichita, So Falls Wichita Falls. Mulla ei ole sitä nyt hyllyssä, mutta pistän sen tilaukseen, niin saat ensi viikolla".
 
Niin tosiaan sitten kävi, että seuraavalla viikolla levy oli hyppysissä. On edelleen kyllä jotenkin poikkeuksellisen upea levy Methenyn diskografiassa. Nimikkoraita on 20-minuutin eepos ja September Fifteenth (Dedicated to Bill Evans) puolestaan tajuttoman kaunis kappale. Ukin kanssa oli aikoinaan tapana kuunnella levyjä kesämökin verannalla ja tämän levyn kun pistin soimaan, niin ukkikin tykkäsin sen verran, että pyysi laittamaan levyn heti toisen kerran pyörimään.
 
Hienoa jälkeä Mays teki myös Pat Methenyn bändissä muutenkin. Hänen tyylinsä sopi äärimmäisen hyvin Methenyn tyyliin: erittäin lyyristä ja hienovaraista soittoa. Kevyet mullat.

Tyyli oli fuusionkin mittapuulla yllättävän maalaileva, muita etäämmällä perinteisestä jazzista.