Rummut: soittaminen ›

Kävin tänä vuonna 2017 kääntymässä Helsingin PJK:n pääsykokeessa ensimmäistä kertaa ja päällimmäinen fiilis oli se että homma kaatui ainakin näihin: esiintymiskokemuksen puute, jännitys, toisen biisin äärimmäisen fataali oma kommunikointivirhe/oma lisäys, (sen kautta) jazz-improvisoinnin taitojen puute (josta nyt ei tuolla ainakaan missään tapauksessa ole haittaa), säälittävä 20 minuutin pääsykokeelle varattu aika ja siitä johtuva helvetillinen kiire sekä omien ja pääsykoepaikan rumpukamojen erot 2 metrin pituuden takia kun ei tomejakaan ehtinyt nostaa sekoillessa. Hyvin siis meni, näin niinku omasta mielestä :p. Eka biisi meni jännitykseen ja sekoiluun siksi että toinen pelti puuttui koska en osannut lukea ja ymmärsin väärin, toinen siihen että oman lisäykseni introon takia raati luuli että tahdon soittaa Stevie Wonderin I Wishin jazzina c: en edes tiedä miten olisi voinut mennä enemmän pieleen mutta tiedän että samoja virheitä kukaan ei tahdo enää tehdä, joten täältä pesee.
 
Jos siis joku aikoo (rummuilla) hakea niin ainakin tästä näette mikä voi mennä pieleen etenkin jos on jännittäjä luonteeltaan ja esiintymiskokemusta vähän niin kuin minulla : ) kysyn tässä myös samalla: miten paljon keikkakokemusta oli sisään päässeillä ennen sisäänpääsyä ja koitteko ollenkaan samalla tavalla 20 minuutin pituuden lyhyydestä ja kamojen outoudesta vai rupesitteko vain soittamaan ja olitte kuin kalat vedessä? Toki 2 metrin pituus muuttaa ennen kaikkea juuri sen tomien korkeuden sopivuuden jos niitä ei ehdi muuttaa. Ja mitä muita virheitä siellä voi tehdä sitten ensi vuonna (paitsi että on laiska eikä ole valmistautunut niin hyvin ettei voi soittaa korvat auki ja haistella millä fiiliksellä säestäjät soittavat siellä)?
 
Jazz, sitä ei tietysti voi harrastaa liikaa jos tuonne haluaa. Jazzista kuitenkin (bändissä) oppii dynamiikkaa, rakenteet, kommunikointia, bändisoittoa, komppausta, sen että soolot eivät elä omassa universumissaan yksin, improvisointia, kuuntelemaan, groovea, soundeista ja kaiken mahdollisen. Jos sitä siis Tekee eikä vain vilkaise ja kohauta olkiaan, itsellä rajoittunut tähän mennessä kahteen puolikkaaseen kappaleeseen (Miles Davis: Sid's Ahead; Brian Blade and the Fellowship Orchestra live at Chicago Music Exchange alkujen ja Davisilta myös soolon nuotinnusta ja opettelua rummuilla) ja ensimmäiseen puolikkaaseen the Art of Bop Drummingista ja Got a Match nyt opettelussa :D ja Bud Powellin levyä suditellut muutamaan kertaan.
 
Ja jos joku raatilainen on unohtanut, niin ainakin minulle aloittelevana soittajana vierailla kamoilla vieraiden ihmisten edessä esiintyminen vieraassa tilanteessa oli melko helvetillistä mutta kiitos kokemuksesta, ensi vuonna tulen toivottavasti viisaampana ja harjoitelleempana sinne uudestaan. Ja mitenpä muutenkaan siitä selviää kuin viisastumalla, valmistautumalla ja harjoittelemalla. Esiintyminen ei koskaan ole ollut vahvuus, itseluottamus hyvin pitkälti nolla.
 
FATAALIT VIRHEET:
0.
Viime vuonna 1. vaiheessa tein biisiäänityksen seuraavasti: PA-kamoista biisi soimaan rumpuineen ja soitin päälle, huono erotuskyky, gain pienellä äänityslaiteessa, kovat äänentasot. NÄIN EI TEHDÄ, JO PJK:N SIVUILLAKIN LUKEE, PITÄÄ ENSINNÄKIN OLLA RUMPUSETITÖN (playalong-) RAITA tai mieluiten bändin kanssa esitetty kappale, yhtyesoittoahan tuonne mennään kai opiskelemaan ja toinen vaihe on käytännössä siitä kiinni. Tänä vuonna tosin esitin ilman mitään säestystä ja pääsin 2. vaiheeseen, mutta kyseessä oli Snarky Puppyn What About Me eli suoraa jazzfuusiota (koska se oli näemmä viime vuonna Metropolialla hakubiisinä, miettikääpä sitä, tänä vuonna sitten Got a Match? Kikka Korean Sähköiseltä Joukkueelta, miettikääpä sitäkin) jossa rumpusoolo ja nuotinsin ja opettelin kaiken niin hyvin kuin pystyin (nelisen viikkoa kesti).
Viime vuonna en ollut edes käynyt rumputunneilla ja hädin tuskin äänittänyt soittoani aikaisemmin ja ylimielisenä ajattelin että totta kai pääsen sisään (tasan 2 kuukauden harjoittelulla, siinä ei rukoilukaan enää auta) kun kerran pääsin yliopistollekin kertayrittämällä sillä erolla että olin jo käytännössä muutaman vuoden harjoitellut pääsykokeita varten yliopistolle mutta rumpujen soitosta taas oli taukoa monta kuukautta. Tästä voi tietysti päätellä jotain :). Vaikka olisikin ollut play-along viime vuonna niin melko lailla joka aspekti äänitteessä oli päin prinkkalaa, soolonkin heitin puoliksi lonkalta kun olin niin loistava. Tärkeintä lienee kaikessa tempo ja se miten ymmärtää osansa kappaleessa ja bändissä, eikö? Tempoon kiinnitin erityisesti huomiota tänä vuonna. Minkä tahansa saa kuulostamaan hirveältä jos se heiluu. Kannattaa äänittää soittoaan, kuunnella ja korjata hitaasti ja rauhallisesti virheensä yksi kerrallaan! Näin ohjeisti rumpuopettajani ja sanotaanko nyt vaikka että rumpuopettajani on hieman parempi soittamaan kuin minä ja eniten ikinä soittamisesta opin siitä kun tein tänä vuonna äänitteitä 1. vaiheen hakua varten, eli jouduin kuuntelemaan ja korjaamaan henkis-fyysisiä ongelmiani. Ja se metronomi - ilman sitä harjoittelu on puoliteholla harjoittelua. Gap click -metronomi esim. omatekoisesti guitar prolla (kannattaa hankkia) tai YouTubesta tai kännykkäsovelluksesta on äärimmäisen hyvää harjoitusta missä tahansa, koko biisinkin voi harjoitella gap clickillä vaikka eri versioilla. Ja bändisoitonhan voi korvata vain bändisoitolla.
 
1.
Tänä vuonna kun pääsin 2. vaiheeseen; kamojen säätämiseen meni suunnilleen 10 minuuttia eli puolet koeajasta (olen tasan 2 metriä pitkä) ja siitäkin huolimatta lopputuloksena oli mitä oli, vieraat rummut kun ovat vieraat - biisien jälkeen antoivat palautetta siitä että aika alhaalla on kannut (itsestä nähden istuma-asennossa noin 90 astetta Himassa kyynärtaipeen kulma, ei liian matalalla; pääsykokeessa olivat turhan matalalla vaikka puolet itse tilanteesta olenkin jo unohtanut jännityksen takia): "sulle on varmaan käynyt niin että jossain vaiheessa olet venähtänyt 20 senttiä ja rummut on jääny sille tasolle". Ymmärrän että kiire on, mutta itse ensin hoputtivat soittamaan joten ei niitä edes ehtinyt säätää. Tulin kitaristin kanssa vielä tilaan 2 minuuttia Myöhässä koska unohduttiin katsomaan vähäjärkistä videota rentoutukseksi ennen sitä. Ei auttanut sekään sisään pääsemisessä aseta mahdollisimman pirteä hymiö tähän. Tuskin siinä kotikutoisessa pätsissä (raati oli ihan mukava kyllä) olisin tomeihin itsekään osannut etukäteen kiinnittää mitään huomiota vaikka aikaa olisi ollutkin, olen luonteeltani jumalaton hidas valmistautuja ja jännittäjä. Biisien aikana kyllä valkeni että ei juma, eihän näihin hyvä kun edes juuri ja juuri ylettyy kapulalla hipaisemaan.
 
2.
20 MINUUTTIA ON LYHYT AIKA. Siellä on löysä pedaali (ei tarvinnut edes kysyä kun olen käynyt rumputunneilla: normikireä jousi, ei tappiinsa asti kiristettykään todellakaan. Jalka alhaalla soittajille varmasti sopii loistavasti, mutta mikään heel--toe-unelma se ei varsinaisesti ole) joten toin oman singlepedaalin, jonka vaihtamiseen meni korkeintaan minuutti, rumpuavain oli mukana ja molemmissa speduissa itse asiassa pikalukot, luojan kiitos. Mutta siihenkin meni aikaa se minuutti - toisaalta taas samalla yksi raadin jäsenistä ystävällisesti laittoi toisen räkkitomin paikalleen koska siitäkin olin kysynyt etukäteen; eihän sitäkään kaikissa kappaleissa tarvitse mutta jos huomaa pääsykoetilanteessa ensimmäistä kertaa että pellit ja tomit puuttuvat niin ei se ainakaan keskittymiskykyä bändisoittoon paranna, etenkään jos on nuotintaja-ulkoaopettelija sielultaan niin kuin minä. Virveliä tyydyin vain kallistamaan koska ei sitä ehtinyt nostamaan vieraalla telineellä kun ei heti tajunnut että mistä, en olisi kyllä ikinä uskonut että niinkin voi tapahtua. KIIRE KIIRE. Jotain siinä kai transsissa heiluin koska johonkin se aika meni. En ihmettele koska tuntui että katson kapeasta tunnelista päästäni ulos c: Myös hihatia jouduin nostamaan ja siihen tarvitsi rumpuavaimen (kiristinrinkulaan joka oli ainoa joka enää piti sitä paikallaan) koska se oli Paskana. Totta kai.
 
3.
Lisäksi olin etukäteen kysynyt kuinka monta symbaalia paikan päällä löytyy - ystävällisesti vastattiin "hihatin lisäksi käytössä kaksi symbaalia telineineen eli siis ride ja yksi crash". Huomatkaa siis; siellä ei siis välttämättä ole enempää kuin yksi crash käytössä, nyt oli yksi crash sekä lämmittely että koeluokissa, nyt kun kuitenkin puhutaan ennen kaikkea siitä pop- ja jazzmusiikista. Kannattaa siis olla vastaavaa musiikkia siellä esittämässä Meshuggahin sijaan jo peltinäkökulmastakin ja tuoda ainakin yksi oma pelti mukaan jos tietää niitä käyttävänsä, ideaali varmaankin kuitenkin on ettei paino ole mättämisessä eikä ulkoa opettelemisessa vaan improvisointitaidoissa, bändisoitossa ja hyvässä komppaamisessa eli hyvässä perusosaamisessa (korjatkaa herran tähden jos olen väärässä). Koska en huolimattomuuttani osannut lukea (täysin oma tyhmä moka, ja voin taata että harmittaa) ja omassa slangissa "ride" on "ride" eikä mikä tahansa symbaali ja symbaali/pelti taas = crash, splash, bell (ei lehmänkello), china tai niin edelleen, niin tulkitsin että kaksi crashia on käytössä, mistä päästäänkin
 
4.
virheeseen neljä eli siihen että opettelin toisen kappaleen (Porcupine Tree: Sound of Muzak, jossa crashit tärkeässä roolissa koko ajan, eri kelloja korvasin crashien kuvuilla lisäksi) nuotilleen ulkoa niin että harjoitellessa käytössä oli KAKSI crashia, mutta olikin vain yksi käytössä paikan päällä ja kun muutenkin ajatuksen jännityksestä ripuloiva juna puksutti sumussa eteenpäin niin lopputuloksena oli se että puolet omista osuuksista unohtui. Mikä liittyykin
 
5.
virheeseen viisi eli siihen että en ollut Improvisoinut Sound of Muzakia tarpeeksi vaan opetellut sen nuotilleen (hyvin, mutta täsmälleen yhdellä tavalla vaikka aluksi opettelinkin 4 pellillä, sitten 3, sitten 2 pellillä sinne raahanneeni kitaristisäestäjän kanssa). Aina pitäisi kai olla varautunut tippuviin tai hajoaviin pelteihin, tomeihin (yhdeltä lukiokeikalta kokemusta) tai muuhun mikä pakottaa soittamaan aivan eri kamoilla kuin mihin on tottunut tai jopa ihan eri linjoja ja fillejä kuin mihin on tottunut.
 
6.
minulla on jumalattoman iso perse (tätä voitte kuvitella suihkussa), joten olisi pitänyt tuoda myös oma rumputuoli (neljä jalkaa, leveä istuin hankin sen aikoinaan koska jalka kipeytyi kovasta reunasta, vaikka tuoli on polven korkeudella eikä päin prinkkalaa ja painan 95 kiloa enkä ole edes läski) joten olin unohtanut miten unohtumaton kokemus on keikkua ympäriinsä kapeaperäisen kääpiön pallilla, vaikka jumalan kiitos muistin sentään sen kiristää ennen kuin rupesin sillä istuen soittamaan. Joka tapauksessa heiluin ymäriinsä etenkin sound of muzakissa kuin väkkärä muistellessani biisiä, mistä sainkin ymmärrettävästi kuulla loppupalautteessa. En ihmettele, mutten kyllä todellakaan heiluskele huvikseni kotona soittaessani.
 
7.
Stevie Wonderin I Wishin (toinen biisi) intron lähtiessä (basisti rupesi soittamaan jo ja huikattiin että lähde mukaan sitten kun olet valmis (=ALOTTAS JO!) - aika oli edelleen tiukilla) lähdin INTROON mukaan enkä A-osaan, kappaleessa kun on rumpufilli, mutten lähtenyt tahtia ennen vaan Kahta tahtia ennen intron loppua hiljaisella komppia ennakoivalla haikalla koska niin olin sen suunnitellut, mutta säestäjäthän eivät voineet sitä tietää etenkään kun biisin rumpuraita ei mene niin, joten aloittivat jo tahdin jälkeen (jos muistan) soittamaan ja luulivat ilmeisesti hiljaisen haikkasuhinan perusteella että haluan soittaa jazzversion I Wishistä. Loppu onkin sitten historiaa. Sen lisäksi että mahdollisesti tuli siis myös tahdin mittainen moka, puuttuva crash, väärään paikkaan crashin isku kun häkellyin heti biisin alkuun, koko biisi muuttui tunnelmaltaan täysin. Arvatkaa vain että olinko harjoitellut jazzversiota siitä etukäteen. Puhumattakaan vielä siihen kappaleeseen osuneesta, jazziksi kääntyneestä rumpusoolosta. Voi p------ -----.
 
8.
Olen liian takertunut omiin kamoihini enkä esiintymisestä ja kommunikaatiosta tiedä hevon porkkanaa. Toisin sanoen on hankittava kokemusta ja osaamista jos haluaa että on mitään toivoa päästä Esiintymällä sisään. Eikö vain?
 
9.
Prima vista. Aikaa siihenkään minulla ei ollut tutustua hädin tuskin sen luvatun minuutin verran, ja siinä vaiheessa oli itsekin niin "hädin ja tuskin" etten edes ehtinyt lukea sitä loppuun asti ennen kuin jo sanottiin että "sitten kun siltä tuntuu niin voi aloittaa" (=ALOTTAS JO!). Aloitin sitten saman tien vaikken ollut loppuun asti lukenut ja huomasin siinä soittaessani ekaa kertaa että siinä alussa on pp ja myöhemmin ff crescendoineen blaa blaa... tahtilaji oli muuten 3/4, siihenkin kannattaa varautua. Hurjaa valssiprogea. Mutta vaikka olen stick controlin ja 14 modern contest solos: for snare drum (John S. Pratt) soittanut läpi (yhtään contest soloa en opetellut alusta loppuun putkeen vaan muutaman tahdin pätkissä enkä todellakaan olisi sitä osannut prima vistana lukea, tempotkin hurjat) ja nuotintanut ja lukenut biisejä ja komppeja (en tosin prima vistana, kun en ole syytä keksinyt enkä kakkosinstrumentilla varsinaisesti revitellyt) niin ei sekään niin hyvin mennyt kuin oletin. Enemmän työtä! Ja rutosti vähemmän hosumista.
 
Tiivistettynä siis: koetilanteessa mikään ei ole samanlaista kuin bänditreeneissä, paitsi että soiton on tarkoitus kuulostaa mahdollisimman hyvältä. Kaikki mikä on koetilanteessa erilaista on pois keskittymiskyvystä itse musiikkiin, joten kaikki mikä ei ole syvällä syvällä selkärangassa unohtuu, etenkin jos vielä jännittää. Toivottavasti ensi kerralla otan oman tuolin, nostan tomit, olen esittänyt mitä moninaisimpia kipaleita eri yhtyeiden kera ja tehnyt jo valmiiksi virheitä joista en osaa nyt vielä uneksiakaan, mutta sen lisäksi haluaisin kuulla: onko joku päässyt tuonne opiskelemaan yhtä ruhtinaallisella viiden kerran esiintymiskokemuksella kuin minä, vai onko juuri se isoin ongelma minulla niin kuin luulen?
 
Ja toiseksi se improvisointi livetilanteessa vierailla kamoilla. Mitä muita keinoja voi olla harjoitella sitä kuin harjoitella juuri sitä itseään ei kai mitään? Ja mitä mukavia virheitä vielä on olemassa?
 
Niin ja lisäksi akustiikka on aivan erilainen omassa harjoitustilassa kellarissa jossa ei mitään akustolevyjä, muutama hassu matto seinällä. Dynamiikka tuntui ja kuulosti niin erilaiselta kuin vain voi olla. Harjoitustilassa tuntuu että liian hiljaa ei voi soittaa, tuolla taas jotenkin tuntui paljon tasapaksummalta kaikki keskivoimakkaat äänet, kuulostaa ihan studiolta, yllätys yllätys. Ehkä kuvittelen tuon tasapaksuuden. Pitää hommata treenitila jostain niin pääsee soittamaan toisella rumpusetillä kunnon akustiikoilla.
 
Soittotaito ja -kokemushan, myös keikkailun merkeissä, sen kai ratkaisee loppujen lopuksi, koska yllätykset eivät varsinaisesti paranna suoritusta. Mitä enemmän on nähnyt niin sitä vähemmän yllättyy. Taidanpa hankkiutua johonkin jazz-blues-bändiin jos mahdollista ja soittaa ja esittää kappaleita niin paljon kuin kerkeän. Ja Rileyn kirja gap clickin kanssa on kultaa, se pitää käydä niin tarkasti ja tiuhaan kun vain voi.
 
Kappaleiden opettelusta en kyllä tiedä, onko parempi opetella rumpuraidat mahdollisimman tarkkaan kaikista ja lisäksi improvisoida jamibiiseihin vai improvisoida ensin kaikkea (paitsi Meshuggahia) mutta eihän sekään ole kuin työmäärästä loppujen lopuksi kiinni. Hereille, korvat auki, turpa kiinni, aikataulut kalenteriin ja kellariin : ) ja mitä enemmän potuttaa niin sitä enemmän kehittyy. Kunhan ei aina potuta.
 
Korjauslista:
- soiton äänitys; impro, biisit, bändi, esitykset ja kuuntelu ja ongelmien korjaus
- biisien opettelu
- kirjat, mm. prima vistaa muualtakin kuin syncopationin sovelluksia
- playalong-levyt (Riley aluksi)
- esitykset
- kannattaa vissiin tehdä ne rumpuläksyt kunnolla jos maksaa rumputunneista

Etsi tilanteita, joissa pääset soittamaan uusien soittajien kanssa. Tai ylipäätään soittajien. Hyvä olisi, jos pääset soittamaan itselle tuntematonta materiaalia, eli ihan jamittelua vaan. Ei tuollaiseen tilanteeseen oikein muuten voi varautua.
 
Se, että on opetellut biisit omilla kamoilla taustalevyn päälle ei valitettavasti vastaa kovinkaan paljon tilannetta jossa sun pitää polkasta biisi käyntiin muusikoiden kanssa, nuo tilanteet kun tuppaavat vähän elää. Enkä usko että raatikaan haluaa nähdä täysin 1x1 vetoa esim tosta Wonderista.
 
Se että setti on erilainen kun kotona, ei pidä ammattitasolle pyrkivää tai sielä olevaa hämätä.
 
E: Mitä enemmän yritän saada selkoa tosta sun Wonderikokemuksesta, sitä sekavammaksi se menee.

Hankalia olosuhteita voi jossain määrin simuloida kotioloissakin. Rummut voi sijoitella hankalasti ja jos soittaa kaverien kanssa, säätää soundit niin ettei oikein kuule tai ei saa selvää mistään, katsekontaktin väliin jokin näkemäeste jne... välillä kun treenaa noin, niin itse esiintymistilanne voi tuntua yllättävän helpolta :)

Mukava lukea, että olet oikeasti analysoinut tuon 20 minuuttia plus lämmittelyhetket läpikotaisin molekyylibiologin tarkuudella ;) Siitä ei voi muuta kuin oppia ja paljon.

Kiitos paljon vastauksista! Kyllä se niin on että paljon on työtä tehtävänä ja tekemällä oppii jadajada : ) "turpa kiinni ja kamaa hyllyyn" niin kuin postissa leikillä sanotaan (vakio kesä-/talvityöpaikka, tuota en unohda ikinä)
Niin Wonder siis vielä kerran: kipaleessa rummut lähtevät neljännellä tahdilla mukaan introon, jonka kokonaispituus on 8 tahtia. Itse lähdin harjoitellessani aina haikan kera jo 3.lla tahdilla mukaan koska se nyt vain sattui omassa päässä kuulostamaan hyvältä. Livetilanteessa yritin siis samaa - paha on kyllä enää muistaa lähdinkö edes oikeaan kohtaan ("3. tahti") kun olin niin puulla päähän lyöty siitä että basisti lähti jo soittamaan ja huikattiin että lähde sitten mukaan kun jupiter, saturnus ja maa ovat peräkkäin sopivassa kulmassa Aurinkoon nähden, mutta sekaannus syntyi siis ennen kaikkea siitä että albumiversiossa rummut lähtevät sillä 4. tahdilla melko "perus"-tavalla mukaan, itse taas lähdin hiljaa 3. tahdilla -> mistä raati voi tietää mitä minun päässäni liikkui, joten syntyi potentiaalinen 1 tai x tahdin mittainen sekaannus sen lisäksi että lähdin soittamaan sitä samalla lailla kuin albumilla kun taas raati luuli dynamiikan perusteella että tahdon soittaa jazzmaisen version :D. Eli ei huonommin voi mennä. Tyhmä minä. Ei omia versioita jollei ole etukäteen sovittu, mutta kun lähdin tietenkin oletuksesta että pääsykokeessa lasken itse biisin käyntiin. Enpäs sitten laskenut : ) ei pidä olettaa vaan osata.
EDIT: niin ja raadille vielä kiitos, voin kuvitella ettei todellakaan ole mitään helppoa ja hauskaa hommaa tuokaan.

nenissaK: EDIT: niin ja raadille vielä kiitos, voin kuvitella ettei todellakaan ole mitään helppoa ja hauskaa hommaa tuokaan.
 
Ole hyvä. Tavallaan se on helppoa, kun pitää aina mielessä kuka on koulutettavissa 2 vuoden aikana (yo-pohjaiset) tai 3 (pk). Itse jäsennän mielessäni jatkuvasti alalle pyrkivien soiton osa-alueet seuraavasti:
1) instrumenttitekniikka (kapula- ja poljintekniikka, istuma-asento)
2) instrumentin hallinta (koordinaatio, polyrytmiikka, raajojen yhteistoiminnallinen tarkkuus)
3) rytmin hallinta ("taimi", time-feel, istuvuus)
4) tyylin hallinta (svengi, groove, fraselogia, sanavarasto, estetiikka, kappaleen)
5) kommunikointi ("pocket", näytöt, vastuunotto, kappaleen ulossoittaminen)
 
Sen lisäksi tulee vielä nuotinlukutaito.
 
Sairaan hauskaa se on, koska musiikki on lahja ja teidän avullanne perinne jatkuu!

Yritä päästä soittamaan mahdollisimman paljon toisten soittajien kanssa. Tekstistä päätellen jännität ja ylianalysoit soittotapahtumia vähän liiaksi, kokeneille soittajakavereille voi olla haastavaa nähdä asiaa tuollaiselta kantilta. Vastaavien kokemuksien haaliminen auttaisi varmasti.
 
Rennosti vaan ja paljon treeniä.

jtpennane: Yritä päästä soittamaan mahdollisimman paljon toisten soittajien kanssa. Tekstistä päätellen jännität ja ylianalysoit soittotapahtumia vähän liiaksi, kokeneille soittajakavereille voi olla haastavaa nähdä asiaa tuollaiselta kantilta. Vastaavien kokemuksien haaliminen auttaisi varmasti.
 
Rennosti vaan ja paljon treeniä.
 
Näin on. Vastaavaa jännitystä en kyllä muista ikinä kokeneeni, eikä tuo ollut ensimmäinen Esiintymiskerta mutta ensimmäinen "tuomariston" edessä kyllä. Kyllä se muuttaa niin radikaalisti kokemusta että lopputuloksena voin sanoa vain että onneksi tuli käytyä kokeilemassa; en tiedä kuinka paljon huonomminkaan suoritus voisi mennä joten suunta on vain ylöspäin. "Siitä ei voi kuin oppia ja paljon" osui naulan kantaan c: heti kokeen jälkeen halusin vain unohtaa koko tapahtuman suurena epäonnistumisena mutta nyt olen jo päässyt jotenkuten "yli" siitä, tarkoittaen että voin hyväksyä sen että en ollut valmis (enkä todennäköisesti ole vielä nytkään, esiintymiskokemus puuttuu vieläkin ja harjoitusta on koko elämä) koko hommaan josta minulla ei ollut mitään kokemusta etukäteen.

Vaikka on tullut jo sanottua, niin yritä päästä johonkin bändiin tai kasaa itse selllainen. Sillä tavalla soittamisen parhaiten oppii. Tämä nyt on kuitenkin vain rumpujensoittoa ja sen pitäisi lähtökohtaisesti olla mukavaa ja motivoivaa. Virheisiin ei niinkään kannata takertua. Niitä tulet tekemään loppuelämäsi soitat tai et. Oman soiton analysointi on tietty tärkeä juttu mutta ei itsetarkoitus. Älä jää siihen kiinni. Jos oikein moittii itseään alkaa pikkuhiljaa uskomaan itsekin olevansa jotenkin huono. Se kannattaa lopettaa ihan alkuunsa. Lyhyesti voisi sanoa, että soittamaan oppii keikoilla ja jos luoja ( tai joku) suo mukana on hyvä basisti. Tämä 40 vuoden kokemuksella ja kaikenlaisen musiikin soittaneena.

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
 
Kyllä vain. Kahdessa bändissä soitan nyt; toiseen menin pari viikkoa sitten ja heti seuraavana päivänä ensimmäisistä kokeilutreeneistä mentiin esiintymään jamipohjalla Red Conceptioniin Helsinkiin :D^edellinen esiintymiskerta hakiessa PJK:hon; oli hauska kokemus ja meni hyvinkin vielä, koska ei jännitystä... huomasi todellakin eron siihen liikaa analysoimiseen ja odottamiseen ja suorittamiseen; tarkoitus kun ei ole suorittaa vaan soittaa.
Toisaalta molempien bändien kanssa menee niin hyvin, ja molekyylibiotieteet kesken (ja myös se on äärimmäisen mielenkiintoista), etten ole varma kannattaako hakea heti Ensi vuonna ainakaan uudestaan; tekemistä riittää muutenkin ja soitto bändissä sujuu ja materiaalia väsätään kummassakin bändissä. Ja rahaakin olisi kiva hankkia (aina välillä). Ja kuitenkaan itsetarkoitus ei ole välttämättä "ammatti"muusikoksi hankkiutua vaan tehdä ja soittaa musiikkia, vaikka tottakai konservatoriossa varmaan oppisikin paljon.

nenissaK: Kyllä vain. Kahdessa bändissä soitan nyt; toiseen menin pari viikkoa sitten ja heti seuraavana päivänä ensimmäisistä kokeilutreeneistä mentiin esiintymään jamipohjalla Red Conceptioniin Helsinkiin :D^edellinen esiintymiskerta hakiessa PJK:hon; oli hauska kokemus ja meni hyvinkin vielä, koska ei jännitystä... huomasi todellakin eron siihen liikaa analysoimiseen ja odottamiseen ja suorittamiseen; tarkoitus kun ei ole suorittaa vaan soittaa.
Toisaalta molempien bändien kanssa menee niin hyvin, ja molekyylibiotieteet kesken (ja myös se on äärimmäisen mielenkiintoista), etten ole varma kannattaako hakea heti Ensi vuonna ainakaan uudestaan; tekemistä riittää muutenkin ja soitto bändissä sujuu ja materiaalia väsätään kummassakin bändissä. Ja rahaakin olisi kiva hankkia (aina välillä). Ja kuitenkaan itsetarkoitus ei ole välttämättä "ammatti"muusikoksi hankkiutua vaan tehdä ja soittaa musiikkia, vaikka tottakai konservatoriossa varmaan oppisikin paljon.
 
Tämä vastaus menee ihan ohi kysytyn. Jos minä osaisin tai ymmärtäisin molekyylibiotiedettä hyvin, niin se olisi ilman muuta ykkösprioriteetti ja rumpaloinnin pitäisin hyvin vakavana harrastuksena. Toisaalta jos olisin molemmissa lahjakas muuttaisin amerikkaan ja rupeaisin rikkaaksi.

sutikomppi: Tämä vastaus menee ihan ohi kysytyn. Jos minä osaisin tai ymmärtäisin molekyylibiotiedettä hyvin, niin se olisi ilman muuta ykkösprioriteetti ja rumpaloinnin pitäisin hyvin vakavana harrastuksena. Toisaalta jos olisin molemmissa lahjakas muuttaisin amerikkaan ja rupeaisin rikkaaksi.
 
Ei ne jenkkirumpalit kaikki rikkaita ole. Nekään, joiden naamarit on endorseosastossa rumpufirmojen katalookeissa ja nettisivuilla. Itse asiassa aika pieni osa ammattirumpaleista rikastuu.

hollmi-5: Ei ne jenkkirumpalit kaikki rikkaita ole. Nekään, joiden naamarit on endorseosastossa rumpufirmojen katalookeissa ja nettisivuilla. Itse asiassa aika pieni osa ammattirumpaleista rikastuu.
 
Jep. Kirjoitinkin vähän kieliposkella tuon.