Etno, proge, latin ›

Olinpa tuossa levykaupassa ja katsos, Jethro tullin alkupään tuotannon levy, no tämänhän ei voi olla huono! Vähän tuolloin tiesin, sillä kuunneltuani levyn nousi mieleeni yksi kysymys: Miksi?

Passion Play on kieltämättä hieman hankalasti avautuva tekele. Itse en ole vieläkään täysin ymmärtänyt sen neroutta.

Minusta se on hieno levy.
 
Eipä minulla oikein muuta sanottavaa tästä ole. Makunsa kullakin.

Loistava levy. Tosin jossain määrin ymmärrän vastakkaisetkin mielipiteet. En pitänyt levystä yhtään ensikuulemalta, mutta jatkossa sitäkin enemmän. Ehkä Jethro Tulliin tutustuminen kannattaisi aloittaa vaikka Living in the past -kokoelman avulla.

A Passion Play on miusta vähän päinvastanen juttu tavallaan ku Thick as a Brick. Missä TAAB oli kautta linjan iloisen kuuloista, APP:ssa tämä iloisuus on harvassa, pikemminkin hurjan melankolinen levy, mutta huippu silti.

Niin ei siinä minusta mitään neroutta ole, huonon kuuloisia rykäyksiä koottu tunti putkeen, ei lähelläkään thick as a brickiä. Tullilla kyllä materiaali vaihtelee laidasta laitaan toiset biisit ovat mahtavia kun taas samalta levyltä voi löytyä silkkaa sontaakin. Myöhemmästä tuotannosta puhumattakaan, sieltä ei tosin hyvää löydy ollenkaan.
 
Vaikka olisikin vaikeasti kuunneltava levy kuten thick as a brick tai gongin shamal niin kyllä niistäkin löytyy jo ensi kerralla löytyy hyvän kuuloisia juttuja, kun taas passion playista ei tai todella vähän. Mitäköhän Andersson on itse mieltä hirviöstä?
 
offtopic: ois ehkä muuten Tony Iommi saanut jäädä tulliin, ois voineet kahdestaan saada hyvää aikaan.

offtopic: ois ehkä muuten Tony Iommi saanut jäädä tulliin, ois voineet kahdestaan saada hyvää aikaan.
 
Enpä oikein usko. Lähtihän Abrahamskin bändistä, koska ei kehittynyt/halunnut kehittyä Anderssonin tahtiin, olisiko Iommin käynyt samoin? Sabbathin tuotantoa ajatellen en usko, että Iommi ja Andersson olisivat olleet aivan samalla aaltopituudella. Tai en tiedä, kyllähän Sabbathin ekalla on selviä Tull -kaikuja ja kyllähän Tullilla on melkoisia jytäriffejä välillä.
 
Mielenkiintoinen ajatus sinänsä.

Meikälle passion play kyllä sopi heti ekalla kuulemalla, minusta ei niin eroa Jethron muusta tuotannosta, siis tarkotan se tunnelma ja "maailma" on sielä. Muusiikillisesti sitten onkin reippaasti erilainen, kuin muut. Levy on raikas hauska ja tempaa kovaa mukaansa. Rehellisisti Jethron (ja muuteski) parhaita tuotoksia sanoisin, ei ennakkoluuloja kannata ottaa mukaan kuunteluun vaan - hmm. olla vaan niin sitten maistuu ainakin joskus (ja ehkä).

Myöhemmästä tuotannosta puhumattakaan, sieltä ei tosin hyvää löydy ollenkaan.
 
Makuasioitahan nämä, mutta pakko ilmoittaa olevansa hyvinkin eri mieltä. Tietystikin olisi syytä ensin selvittää mitä tarkoittaa tuo "myöhempi". Kaikki A Passion Playn jälkeen? Tuskin. No asiaan. Lienenkö sitten jonkin sortin kerettiläinen, mutta kyllä minulle uppoaa esimerkiksi Roots To Branches oikein hyvin. Levyn nimibiisi on mainio, mutta todelliset helmet ovat levyn neljä viimeistä biisiä. Suosittelen tutustumaan avoimin mielin. Itseäni tuossa tuoreemmassa tuotannossa viehättää paljolti myös Martin Barren soitto ja varsinkin nykyinen kitarasoundi. Ja jotkut taas eivät voi sietää sen nykyistä soundia.
A Passion Playn, joka aiheena on, olen itse kokenut aina kovin vaikeasti hahmotettavaksi. Siitä ei löydy minulle sellaista logista kokonaisuutta kuin on esimerkiksi Thick As A Brick. Sen lisäksi A Passion Play tuntuu minusta kovin masentavalta ja alakuloiselta ja on varmasti senkin takia jäänyt turhankin vähälle kuuntelulle. Täytynee taas yrittää. Taidan tehdä sen saman tien.
 
j.

Ei aukene tuo levy ollenkaan. Taidan laittaan Stand upin soimaan.

Thick as a Brick ja A Passion Play ovat kyllä molemmat melko mystisiä teoksia. Molempia levyä taisivat kriitikot ruoskia, mutta molempien nerous perustuu omasta mielestäni juuri tälläiseen monimutkaiseen ja kieroutuneeseen kokonaisuuteen. Silti meikäläinen tykkää enemmän Thick as a Brickistä, A Passion Play menee jo sekopäiseksi progeiluksi, josta ei tahdo saada minkäänlaista otetta.
 
Näin ohi aiheen: Tullin tuotannosta on aina hauska huomata jotain tiettyjä yhtäläisyyksiä. Esimerkiksi A Passion Playn ensimmäisen osan alku on tismalleen sama, kuin Nightcap-levyn Law of The Bunglen 1. osan. Tosin A Passion Play taidettiin koota Chateau D'Isasterin levytyssessioihin perustuen, jotka Nightcapin 1. CD pitää kokonaisuudessaan sisällään.

Hahaa! Olen kirjoittamassa yli 192 päivää vanhaan ketjuun! Jes!
 
Niin tuli vaan mieleen kysäistä noista Passion Playn sanoituksista. Voi olla, että olen hieman älyvajaa, mutta en tajua sanaakaan mistä siinä lauletaan. Onko kyseessä joku teatterihomma vai mikä?

Onko kyseessä joku teatterihomma vai mikä?
 
Tai sitten Ian Andersonin tajunnanvirtaa.
 
Nyt kun topic on pinnalla, niin itse levystä: hieno kansi, muutama hyvä "osa", mutta aika epätasapainoinen ja sekava teos hyvillä huippuhetkillä varustettuna. Sellaista kolmen tähden kamaa. Sille 'pöllö ja jänis' -tarinalle tuli naurettua aikoinaan, mutta nyt sekin lähinnä ärsyttää. A Passion Play ei ole lähellekään parasta mihin bändi pystyi.

Jännä juttu, PP on omasta mielestäni Tullin TOP5-levyjä. Eikä se minusta ole koskaan ollut NIIN vaikeata musiikkia, vaan aika nopeasti se aukeni. Mutta ehkä silti ne omat suosikkiosiot jäivät Chateu D'isaster-tapesille ("Secenario-Audition-No rehearsal", jne.)

Outoa. Minusta levy on Tullin tähtihetkiä, vaikkakin bändin monipuolista ja kaikin puolin tasokasta tuotantoa on vaikea pistää mihinkään järjestykseen.

Levyn kaikki osat kantavat hyvin, ja aina jaksan kuunnella sen loppuun. Varsinkin laulumelodiat, akustiset kitarat ja komeat saxofoni-riffit säväyttävät vieläkin. Ainoastaan ärsyttävä eläinsatu rikkoo kokonaisuuden. Huvitti alussa, mutta sitä ei voi skipata! Olisivat pistäneet vaikka toisen puolen loppuun, niin voisi kuunnella pääteoksen putkeen.
 
Emmää tiä. Tullia luovimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan.
 
Antero

Mun mielestä Thick as a brick sisältää vaan yksinkertaisesti nyt ainakin tarttuvampia melodioita (mielestäni myös parempia) kuin PP.Komppaan ajatusta PP:n "liiasta" progeilusta lähinnä siksi ,että siinä on enemmän rytmistä,soitannollista kikkailua ,mutta vähemmän dramaattisen kuuloisia ihon kupruille saavia melodioita.

Joo, onpa minullekin viimeisimpinä kuukausina auennut tuo A Passion Playn nerokkuus vähän kunnollisemmin.
 
Ainoastaan ärsyttävä eläinsatu rikkoo kokonaisuuden. Huvitti alussa, mutta sitä ei voi skipata! Olisivat pistäneet vaikka toisen puolen loppuun, niin voisi kuunnella pääteoksen putkeen.
 
Joo, tuo on aivan liian melodiaton tekele. Kyllähän se ensimmäiset kymmenen kuuntelua jaksaa naurattaa, mutta sen jälkeen sitä alkaa jo kaipaamaan jotakin melodisuutta.
 
Kieltämättä tuo aika oli niitä aikoja, kun Andersonilla oli visioita ja taitoa kerrakseen. Jotkut puhuvat Andersonin ylituotteliaisuudesta noina aikoina, mutta eipä ole ainakaan minua haitannut tippaakaan.
 
Ja Living In The Pastilla on toden totta hyvä aloitella. Pullollaan todellakin erinomaisia melodioita ja mielenkiintoisia sanoituksia koko haitarin mitalta kertoen ihmisen arkipäivästä ja mm. rakkaudesta noitaa kohtaan.

A Passion Play on Tullin parhaita levyjä. Loistavaa materiaalia riittää oikein tuhlailtavaksi asti. Tokihan homma lähtee paikoin käsistä, ja aika pahastikin, mutta toisaalta kyllä tälläinen superprogeilu uppoaa kunnolla, jos se on ilmavaa ja kekseliästä (sanat kuvaavat lähes koko Tullin 60-70-luvun tuotantoa). Levyhä teilattiin aikoinaan, enkä ihmettele sitä sinänsä, sillä onhan tämä aika hyppy esimerkiksi Aqualungin meiningeistä.
 
Itse aloitin Tullin kuuntelun Living in the Pastin ja Heavy Horsesin parissa. Passion Play oli oivaa jatkumoa näille levyille. Ja täytyypä sanoa, että vaikka Stand Up on Tullin kiistattomampia mestariteoksia, niin harvemmin se pyörii levylautasella kuin tämä kiistelty mestariteos.
 
Rönsyilevää, mutta toimivaa tahtilajihelvettiä.

Juu, muistetaan myös levyn tekovaiheen probleemat; tekniikka kusi ja ei mennyt terveysrintamallakaan kaksisesti, jolloin Mr. Anderson päätti pistää kaiken uusiksi. Ehkäpä sävyt muuttuivat hieman tummemmiksi ja monimutkaisemmiksi verrattuna esim. Brickiin.
 
Paikkapaikoin omituista, sekavaa, mutta silti varsin messevää hörhöilyä. Ei kuitenkaan ihan ufo-experimentaalia. Soundipuoli on hieman kolkohko ainakin omaan korvaan, tiedä sitten.

Mielestäni yksi Tullin parhaimmista levyistä. Etenkin toisen osan viimeiset 10 minuuttia ovat silkkaa musiikillista juhlaa.
 
Jossain mielessä jopa parempi kuin Thick as a Brick.. hmm.. Ainakin hyvin lähellä sitä.