Etno, proge, latin ›

Pekka Pohjola oli keikalla omalla paikkakunnallani viime kesänä. Tunnistin nimen ja osasin heti yhdistää sen wigwamiin, mutta en mennyt keikalle kovin suurin odotuksin. Luulin että keikka olisi ollut jotain ihan liian hämy/eivoikäsittää(!?sehän on basisti?!)-osastoo. Mutta täytyy sanoa että keikan jälkeen olin vähintäänkin kiinnostunut. Keikalla edettiin kolmen biisin tuntivauhtia ja melodiat olivat vähintäänkin yhtä kauniita kuin esim. Bill Frisellin sulosoinnuissa(eli ei mitään pop-juttuja vaan oudon kauniita sointukäännöksiä ja väännöksiä). nyt levyhyllyssä on muutama levyllinen PP:tä ja se kuuntelen sitä aika usein.
(herttainen tarina, joo)
Kysymys onkin, että onko jollekin joskus käynyt vastaavasti, että olette mennyt jollekin keikalle josta ette odottaneet hyvää, mutta keikan jälkeen esiintyjästä on tullut yksi lempiartisteistanne.

Roskilde 1983. Perjantain eka bändi päälavalla oli sellainen uusi tulokas kun Marillion.
 
Bändistä ei mitään tietoa ja yksi kaveri vaan heitti, että käydään nyt tsekkaamaassa PA:n soundi.
 
Kotiintultua joka päivä levykaupassa utelemassa, että koska se levy tulee. Syksyyn asti piti odottaa Script... levyä, mutta kyllä kannatti. Eräs kaikkien aikojen parhaita debyyttilevyjä.
 
Eli 20 vuotta olen kyseistä bändiä nyt digannut. En tosin enää myöhäisempiä levyjä Fishin lähdettyä.

Kysymys onkin, että onko jollekin joskus käynyt vastaavasti, että olette mennyt jollekin keikalle josta ette odottaneet hyvää, mutta keikan jälkeen esiintyjästä on tullut yksi lempiartisteistanne.
 
Eka keikka eräänki hevi(?)bändin kanssa, jossa soitin..=)) Tosin se kiinnostus kyseistä bändiä kohtaan tapahtui paljon paljon myöhemmin..=I

olin viime kesänä Provinssissa Slayerin keikalla. vittu se oli kova XD
niiden musa on aika tuubaa mut kova keikka..
aika tökeröhän tää on tähän väliin ku Pekka Pohjola kuitenki on aivan tajuttoman loistava!

Mulle kävi itse asiassa tismalleen samalla tavalla Pohjolan kanssa. Menin piruuttani keikalle asenteella "suomalainen huippubasisti, niin varmaan, sen kun näkis". Mutta musa olikin käsittämättömän kaunista niinkin ruman miehen tekemäksi ;). Kyllä siinä amerikan miehet jää kauas taa, nimenomaan sävellyksellisessä mielessä.
 
Opetus: älkää menkö PP:n keikalle, jäätte koukkuun.

"suomalainen huippubasisti, niin varmaan, sen kun näkis".
 
Jännä juttu muuten, se ei kauheesti kuullosta siltä, että kyseessä ois basisitin proggis, ei se basso kuitenkaan ole niin paljon esillä, kun vois odottaa..=I

Onko se kirja hyvä?

Onko se kirja hyvä?
 
On, on ehdottomasti. Tänään varmaan luen loppuun. Ensimmäistä kertaa olen onnellinen siitä, etten loppujen lopuksi ole kovin lahjakas.

Minä en innostunut keikalla, olisinkin nähnyt Pohjolan livenä...
Olin tyttöystäväni kanssa naapurikaupungissa, ja täällä Suonenjoella kun ei ole levykauppoja, jos ei oteta kirppareita lukuun. Tietysti ajattelin ottaa hyödyn paikallisista levykaupoista, ja opin samalla ettei naisväki ymmärrä levykaupassakäynnin vaikeutta. Hän alkoi hoputtaa jo noin 15 minuutin päästä, ja otin sitten Tasavallan Presidentin jonkin levyn, en enää muista minkä ja lähdin kävelemään kassalle. Sitten huomasin, että Pekka Pohjola, taidan vaihtaa Tasavallan... siihen, ja niin tein. Kohta tuli pieni morkkis, että tämän olisi sitten parempi olla hyvä. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin onnellinen ostokseeni.
Se oli siis Pihkasilmä Kaarnakorva. Tutustutin bändiin myös isosiskoni, pikkuveljeni, pari kaveria ja tyttöystäväni. Kaikki tykkäsivät. Jee!

Kysymys onkin, että onko jollekin joskus käynyt vastaavasti, että olette mennyt jollekin keikalle josta ette odottaneet hyvää, mutta keikan jälkeen esiintyjästä on tullut yksi lempiartisteistanne.
 
Voisi mainita toissapäiväisen The Raveonettesin keikan Provinssissa. Bändistä en muuta tiennyt kuin että "Tanskalainen garagebändi", joka ei sinänsä lupaa kovin hyvää. Keikka olikin sitten aivan uskomaton kokemus.
 
Bändi paiskoi biisejä uskomattomalla vimmalla, basso tömisi ja kitarat vinkuivat. Ihmiset tanssivat ja pogosivat kuin viimeistä päivää. Sanoista ei saanut selvää ja kaikki kappaleet kuulostivat samalta mutta se ei haitannut tippaakaan, koska tunnelma oli niin mahtava. En muista koska olisi viimeksi ollut keikalla noin hauskaa. Hymyilytti vielä keikan jälkeenkin.

Kysymys onkin, että onko jollekin joskus käynyt vastaavasti, että olette mennyt jollekin keikalle josta ette odottaneet hyvää, mutta keikan jälkeen esiintyjästä on tullut yksi lempiartisteistanne.
 
Olen aika usein käyttänyt Roskilden festivaaleja aivan tietoisesti tähän tarkoitukseen ja noudattanut periaatetta, jonka mukaan kohtuullisen osan bändeistä on oltava sellaisia joista en ole koskaan kuullutkaan. Ja kiertänyt päälavan järjestään kaukaa.
 
Noilla reissuilla on tullut tehtyä hienoja löytyjä. Yksi kestosuosikiksi muodostunut bändi on pakistanilainen "U2 kohtaa Nusrat Fateh Ali Khanin" -tyylinen kokoonpano nimeltään Junoon. Sittemmin maailmalta käsiin päätyneet levyt ovat vahvistaneet mielikuvaa todella hienosta yhtyeestä.
 
.

Yksi kestosuosikiksi muodostunut bändi on pakistanilainen "U2 kohtaa Nusrat Fateh Ali Khanin" -tyylinen kokoonpano nimeltään Junoon. Sittemmin maailmalta käsiin päätyneet levyt ovat vahvistaneet mielikuvaa todella hienosta yhtyeestä.
 
.
 
Taannoisella Peter Gabrielin keikalla oli lämppärinä Sevara Nazarkhan. Uzbekistanilaista 'maailmanmusiikkia' jonkinlaisella Drum 'n Bass -pohjalla. Todella kiinnostavan kuuloista, mutten ole muistanut etsiä levyjä.

EDIT:
 
Mitähän hittoa Kompostikoplaa koskeva kommenttini teki tässä ketjussa? Huh.

Livenä haluaisin nähdä.Levyltä uppoaa meikäläiseen aika kympillä.

Kysymys onkin, että onko jollekin joskus käynyt vastaavasti, että olette mennyt jollekin keikalle josta ette odottaneet hyvää, mutta keikan jälkeen esiintyjästä on tullut yksi lempiartisteistanne.
 
Tasan kolme vuotta sitten istuskelin Kappelin terassilla ja espan (jazz) lavalle nousi bändi nimeltä XL. Olin myyty! Ja kun tutustuin bändiin enemmän, niin ilokseni löysin yhteläisyyksiä myös Pohjolaan.
Espan jälkeen olen bongannut bändin muutamaan kertaan. Mieleen painuvin keikka oli Klubilla (Tre), jossa basson varressa taiteili "bassokenraali" Pekka.

Pekka on hieno mies, vaikka ei aina keikoilla olekaan ollut soittokelpoisessa kunnossa. Sen tavallaan ymmärtää; kun on alunperin isolla kauhalla annettu, ja sitten vielä matkan varrella kokoajan selkään taputeltu. - Ihme jos ei se missään näkyisi. Hän ottaa hirveitä paineita esiintymisistään - voi olla, että lopettaa live-esiintymiset pian kokonaan.
Mutta millaista musiikkia Pohjola onkaan tehnyt! Niin rujoa ja toisinaan pakahduttavan kaunista. Esimerkiksi Visitation (1979) on aivan huima kokonaisuus, eikä ole vanhentunut yhtään. Sehän noteerattiin korkealle maailmallakin aikoinaan.
Varsinkin nuoremmille musikanteille Pekka Pohjola saattaa olla oudompi tuttavuus. Suosittelen tutustumista miehen vaikuttavaan, joskin hieman epätasaiseen tuotantoon.
 
Se kirja (Bassokenraali) hyvä läpileikkaus miehen nuoruudesta ja urasta, sekä mainio katsaus rock -ympyröihin 1960-70 luvun Suomessa. Aika koskettavakin - ei ole taiteilijalla aina ollut helppoa.

Kaikki sitten lauantaina Tampere-talolle todistamaan Vähällä Sähköllä 2. oon jo ihan liekeissä iiiiiiiiiiiiihhhhhhh