Keskustelua raskaammasta musiikista ›

SLAYER - CHRIST ILLUSION 2006
 
Slayer on kuulunut jo yli 20 vuotta metallin arvostetuimpiin ryhmiin, ja kautta historian on Slayer toteuttanut omaa juttuaan jääräpäisesti ja kompromissittomasti. Bändin viimeisenä klassikkona pidetyn Seasons In The Abyssin jälkeen Slayer kokeili rajojaan 90-luvulla tehden parin albumin verran aiempaa hieman hidastempoisempaa ja tyyliltään simppelimpää runttausta Paul Bostaphin hääriessä rumpupatteriston takana, Dave Lombardon mittailessa kykyjänsä mm. Testamentissa.
2000-luvun alkuvuosien aikana oli Bostaphin vuoro siirtyä kilometritehtaalle, ja legendaarinen rumpukone Lombardo nähtiin taas verisateen keskellä tuplia poljeskelemassa. 2001 ilmestyi God Hates Us All-niminen studioalbumi, joka on Bostaphin viimeinen taidonnäyte Slayerissa. Albumi ei ainakaan allekirjoittaneelle maistunut sitten pätkän vertaa, ja Lombardon kanssa toteutettavaa uutta studioalbumia odotettiin kuin kuuta nousevaa.
 
Lopulta, syksyn suulla 2006 ilmestyi Christ Illusion levykauppoihin. Iron Maidenin tapaan Slayer oli pistänyt nettisivuilleen kuultaviksi parit biisit höyryäväntuoreelta kiekolta, ja allekirjoittanut toisin kuin Maidenin tapauksessa kuunteli näistä vain yhden. Tämän näytekappaleen pohjalta osasin odottaa perushyvää Slayeria, mutta sen kummemmin kappale ei sykähdyttänyt. Sittemmin se (Cult) on kylläkin noussut albumin parhaiden joukkoon. Christ Illusionia tuottamassa olivat Josh Abraham ja Rick Rubin. Tuotantopuolessa on onnistuttu, ja soundillisesti albumi on Slayerin paras. Kitarat murisevat Marshall-säröineen raskaasti ja dynaamisesti, Lombardon tiukka ja kuiva rumpusoundi erottuu edukseen, niin kuin aina ennenkin. Basso murisee kilpaa huutavan Tom Arayan kanssa, ja Hanneman/King-kaksikon ampiaissoolot tarjoavat hermomyrkkyä metallipäille - ihan niin kuin ennenkin.
 
Alussa Christ Illusion oli todellinen turpaanvetäjä ja ehdottoman kova kokonaisuus. Kaikista biiseistä Slayer-fanina repäisi hirveät fiilikset pintaan, eikä pahaa sanaa ollut sanottavana sitten mistään. Useamman viikon tauon jälkeen kun pamautti Illusionin soittimeen, paljastui todellinen tilanne. Eihän se albumi niin hyvä sitten ollutkaan. Kyse on Slayerista, joten hirveästi ei voi mennä pieleen, rummuissakin sentään itse Dave Lombardo. Kappaleiden joukosta löytyy todellisia helmiä, kuten Cult ja Jihad, ja erityisesti 80-luvunkin klassikot haastava Flesh Storm. Lisäksi albumilta löytyy kourallinen perusvarmoja Slayer-tappobiisejä, kuten Consfearacy, Skeleton Christ, Eyes Of The Insane. Kuitenkin suurta osaa kappalemateriaalista kuunnellessa iskee mieleen Se lause "Tämä on hyvää musiikkia, mutta ei erityistä Slayeria."
 
On totta, että bändi on parhaat päivänsä nähnyt. Slayer ei koskaan toipunut Dave Lombardon potkuista, eikä Christ Illusionkaan kovin kumarrettavaksi "paluulevyksi" jää. Pintapuolisesti kaikki näyttää olevan kohdallaan, mutta pinnan alta se jokin puskee ikävää fiilistä pintaan. Tässäkö kaikki?
Bändi, joka on levyttänyt Reign In Bloodin, South Of Heavenin ja Seasons In The Abyssin kaltaisia metallimaailmaa tärisyttäneitä klassikoita, tuskin voi mitenkään päästä uudella albumillaan vanhojen tasolle. Jos se on mahdollista, ainakin erittäin harvassa. Kuitenkin Iron Maidenin kuluvana vuonna ilmestynyt tuore kiekko pyyhki bändin vanhoilla levyillä lattiaa, propsit siitä heille. Slayerilla yritystä löytyy, ja biiseistäkin löytyy ainesta, mutta silti sitä albumin loppua kohden mennessä huomaa miettivänsä, milloin tämä jo loppuu. En missään nimessä kyseenalaista Slayerin kykyjä; on mahdollista, joskin epätodennäköistä että bändi jokusen vuoden kuluttua rypistää ilmoille toisen South of Heavenin. Mutta Slayerin teho on aina ollut pitkälti livekeikoissa, joten suosittelen että uudempien kiekkojen päiväkautisten luukutusten sijasta käväisette todistamassa aktin livenä. Sitä tietä minä bändiin rakastuin, ja Sauna Open Air 2005 oli ensimmäinen metalli-keikkani. Sanomattakin selvää että se Angel Of Death on vieläkin kovin. Ehkä.
 
80-luvun klassikot jäävät kauaksi taakse. Bostaph-ajan albumit tällä kuitenkin lyödään, ja kokonaisuuden sisältäessä kuitenkin muutamia mahtavia kappaleita ja muutenkin runsaasti perushyvää Slayeria, ei kokonaisarvosana voi olla huonompi tai parempi kuin 3/5.

Joo, itsekin oon hommannu nyt noita vanhoja levyjä kun halvalla on saanu. Reign in Blood ja Seasons on jo, South of Heaven ja Divine Intervention pitäis vielä hankkia.
 
Tällasen vaan huomasin kun kuuntelin Reigniä ja Seasonssia peräkkäin, et Seasonssin kitarasoundit on ihan älyttömän paljon lussummat. Onks kukaan muu huomannu saman? Biisimateriaali Seasonssilla on rautaa, mutta jotenki ne ei iske samalla tavalla kun kitarat ei oo niin hyökkääviä.
 
Niin kai nyt ku se Reign on remasteroitu, Seasons ja South of Heaven eivät ole. South of heavenilla ne vasta lussut ovatkin :/

Niin kai nyt ku se Reign on remasteroitu, Seasons ja South of Heaven eivät ole. South of heavenilla ne vasta lussut ovatkin :/
 
Sääli. Noi molemmat sais kyl remasteroida. Sen verran ässiä levyjä muuten ovat.

Suositelkaahan jotaki 'nopeita' levyjä slayeriltä ni vois ostaaki. Siis kovimpia.

Suositelkaahan jotaki 'nopeita' levyjä slayeriltä ni vois ostaaki. Siis kovimpia.
 
Reign in blood. Nopein ja kovin.

Suositelkaahan jotaki 'nopeita' levyjä slayeriltä ni vois ostaaki. Siis kovimpia.
 
Reign in blood ja God hates us all

Minkähän temposta Seasons sitten on? En oo kuullu muutaku nimibiisin.

Minkähän temposta Seasons sitten on? En oo kuullu muutaku nimibiisin.
 
Ihan kohtuu rivakkaa osittain...War Ensemble avausraitana kertoo jotain...Ja Hell Awaitsia ehdottomasti ostoslistalle...vihasia biisejä ja riffejä...

Minkähän temposta Seasons sitten on? En oo kuullu muutaku nimibiisin.
 
Sanoisin vaan että vaihteleva tempoista.

Ihan kohtuu rivakkaa osittain...War Ensemble avausraitana kertoo jotain...Ja Hell Awaitsia ehdottomasti ostoslistalle...vihasia biisejä ja riffejä...
 
Angel of Death ja War Ensemble on kyllä melko samankuuloisia...

Minkähän temposta Seasons sitten on? En oo kuullu muutaku nimibiisin.
 
Seasons panostaa raskauteen, keskitempoista Slayer-kamaksi.

Seasons panostaa raskauteen, keskitempoista Slayer-kamaksi.
 
Niin, ja tuo nimibiisi (jonka kysyjä oli vain kuullut) on todellinen slowari..

Suositelkaahan jotaki 'nopeita' levyjä slayeriltä ni vois ostaaki. Siis kovimpia.
 
Slayerin ei ehkä nopein, mutta karuin, äijjin ja raskain levy: God Hates Us All
 
Kannattaa ostaa tuokin!

^Mielestäni kannattaa ostaa kaikki, paitsi kokonaisuutena surkea Diabolus In Musica. Ensisijaisesti kannattaa kuitenkin hankkia ne kasarit ja Seasonssi. Niin siitä GHUA:ista sen verran että sehän on oikein kelpo levy. Onhan se hiukan erilaista kuin vanha Sleijjeri, mutta jos tätäkin tarpeeksi kuuntelee niin kyllä sen pitäisi aueta. Sehän sisältää kuitenkin loistavia ralleja kuten Disciple ja Payback.

Divine Intervention on myös hyvä ja keskitemmoltaan nopeammasta päästä. Mielestäni Reignin jälkeen toiseksi paras Slayer. En tiedä johtuuko mielekkyys siitä, että se on ensimmäinen kuulemani Sleijeri.

Slayerin ei ehkä nopein, mutta karuin, äijjin ja raskain levy: God Hates Us All
 
Kannattaa ostaa tuokin!
 
God Hates Us All on ihan törkeää kurasontaa. Slayerin huonoin levy. Payback ja Diciple eivät pelasta umpipaskaa kokonaisuutta. Kyllä, Diabolus In Musicakin on parempi.
 
Show No Mercy, Hell Awaits, Reign In Blood, South Of Heaven ja Seasons In The Abyss. That´s it.

Miten musta tuntuu että jotkut tykkää Reign in Bloodista sen takia, että siitä ei saa olla tykkäämättä? Itsehän olen täysi wannabe, kun en jaksa kuunnella paskaakaan ensimmäisen ja viimeisen biisin väliin jäävää materiaalia. South of Heaven puolestaan on suuri suosikkini letkeine rummunlätkyttelyineen ja riffeineen.
 
Toinen yleinen trendi tuntuu olevan Bostaphin aikaisten levyjen mollaus. Bostaphilla on parempi soundi kannuttelussa ja Divine Intervention tarjoaa muutakin kuin humppakomppia ja snare/tomijuoksuttelua.
 
Diaboluksen ensimmäistä biisiä ja tuhtia tarjontaa kuunnellessa ei heti tule mieleen miksi levyä pidetään paskana. Se selviää vasta seuraavien biisien kohdalla!

Miten musta tuntuu että jotkut tykkää Reign in Bloodista sen takia, että siitä ei saa olla tykkäämättä? Itsehän olen täysi wannabe, kun en jaksa kuunnella paskaakaan ensimmäisen ja viimeisen biisin väliin jäävää materiaalia. South of Heaven puolestaan on suuri suosikkini letkeine rummunlätkyttelyineen ja riffeineen.
 
Toinen yleinen trendi tuntuu olevan Bostaphin aikaisten levyjen mollaus. Bostaphilla on parempi soundi kannuttelussa ja Divine Intervention tarjoaa muutakin kuin humppakomppia ja snare/tomijuoksuttelua.
 
Diaboluksen ensimmäistä biisiä ja tuhtia tarjontaa kuunnellessa ei heti tule mieleen miksi levyä pidetään paskana. Se selviää vasta seuraavien biisien kohdalla!
 
Jos joku albumi on hyvä, sitä kehutaan. Aina tarvitsee ruveta epäilemään että porukka vaan esittää tykkäävänsä. Tiedätkös, joskus voi olla olemassa joku albumi joka ON niin hyvä että sitä kovin harva jaksaa dissata.
 
Miksihän Bostaphin ajan levyjä mollataan? No, lähtökohtaisesti siksi että biisit ovat perseestä. Riffit jämätavaraa, ideat hukassa, mikään ei toimi. Bostaph niillä kaikilla kuralevyillä soitti, joten melko luonnollista mahtaa olla Bostaph-ajan dissaaminen.

Miksihän Bostaphin ajan levyjä mollataan? No, lähtökohtaisesti siksi että biisit ovat perseestä. Riffit jämätavaraa, ideat hukassa, mikään ei toimi. Bostaph niillä kaikilla kuralevyillä soitti, joten melko luonnollista mahtaa olla Bostaph-ajan dissaaminen.
 
Mielestäni Divinellä on paljon toimivampia juttuja, kun tällä uudella Christ Illusionilla.
 
Pidin suunnasta mihin olivat Bostaphin aikaan menossa ja vaikka God hates us all ei ollutkaan kokonaisuutena uusi Seasons, ei se silti ollut niin paha pettymys, kun tämä uusin. Vaikka ihan kelpo levy tämä uusin onkin.

Miten musta tuntuu että jotkut tykkää Reign in Bloodista sen takia, että siitä ei saa olla tykkäämättä? Itsehän olen täysi wannabe, kun en jaksa kuunnella paskaakaan ensimmäisen ja viimeisen biisin väliin jäävää materiaalia.
 
Ittellä sama homma. Ekan ja vikan raidan pyöräytän silloin kun levy soittimeen eksyy .