Kitarat: soittaminen ›

En muuhun kommentoi, mutta tästä olen kanssasi täysin eri mieltä. Mun mielestä G:n biisit on huomattavasti mielenkiintoisempia kuin muilla kitaristeilla. Varsinkin waves, yks parhaimmista instrumentaaleista mitä ikinä on tehty, en ole vieläkään kyllästynyt siihen.
 
Ei kukaan sun mielipidettäs kyseenalaistanutkaan. Senkus rakastat G:tä, se on tullut jo moneen kertaan selväksi.
Jos noita biisejä vertaa substanssin, kokonaisrakenteen jne. tasolla muihin kitaristeihin, niin erottuvat ne edukseen, kyllä, huomattavasti, mutta se johtuu vain siitä että muilla kitaristeilla on niin paskoja biisejä, ei siitä että Guthrien pläjäykset olisivat erityisen hienoja. Paa ny huvikses ton Wavesin rinnalle soimaan vaikka muutama legendaarinen jazz-pläjäys, fuusiobiisi, klassisia pikkukappaleita yms. ja saatat ehkä tajuta mitä ajan takaa. Tai paa vaikka joku legendaarinen diskobiisi ja mieti, miks se toinen nyt vaan pistää jalan vipattamaan.
 
Niin ja titor, asian voi sanoa lyhyemminkin ;-)
(Älkää treenatko vaan soittakaa!)
 
Pointti saattoi olla se, että jokainen tietää ton lauseen, jokainen haluais tehdä niin, mutta mä ajattelin kantaa oman kertoni kekoon selventääkseni mitä moinen ehkä saattaisi oikeasti tarkoittaa. Moni hieno soittaja kertoo monia hienoja lauseita, joista pirukaan ei tajua mitä ne oikeesti tarkottaa. "Otat sen jutun, sit treenaat sen metronomin kanssa riittävän nopeeks". Hieno ohje, jota kaikki mielellään noudattaisivat, miksi se sitten on niin saatanan vaikeaa jos sen ei pitäisi olla? Ehkäpä asiaan liittyy enemmän.
 
Pitihän se taas arvata että Titor kirjoittaa romaanin... Pitää kyllä nostaa hattua moiselle anti-tiivistämisen kyvylle.
 
Lainatakseni kirjailijaa, jonka nimeä en nyt muista, anteeksi jos kirjoitin pitkästi, mutta ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyesti.

Ilmeisesti en osaa ilmaista itseäni kirjallisesti tarpeeksi selkeästi, ettetkö sä vetäisi jokaisesta mun postauksesta liudan virheellisiä johtopäätöksiä siitä, mitä mun päässä oikein liikkuu ja mitä ei... En kai mä nyt perkele oo missään vaiheessa väittänytkään, että mun mielestä ainoa tapa tulla teknisesti kovaksi kitaristiksi on jauhaa jossain kopissa vuosikaudet pelkkiä tekniikkaharjoituksia, vieläpä pahimmassa tapauksessa täysin irrallaan musiikista? Niin en nimittäin todellakaan ajattele. Käsittääkseni olen vain väittänyt, ettei se tekninen kehityskään ihan itsestään tapahdu jos ei sen eteen näe vaivaa, oli vaiva se sitten 1234-treenien sahaamista, IHAN OIKEAN MUSIIKIN soittamista harmonisessa ympäristössä etc., tai ihan mitä tahansa siltä väliltä. Vai oletko tästä kenties erimieltä?
 
Mun mielestä on, sun sanoja lainatakseni, suorastaan koomista, että sä kuvittelet että mä oikeasti kirjoitan moisia viestejä ihan vaan vastatakseni SULLE. Mä kirjotin ton viestin sillä ajatuksella, että joku, joka muusikoiden.netiä lukee, saattaa ehkä saada siitä jotain uusia ideoita. Samalla mä selvensin omia ajatuksiani asian suhteen kun kirjoitin ne ylös. Tää sattu olemaan sopiva tilanne purkaa ajatuksia, joita olen pyöritellyt jo pitkään mielessäni. Tänne on muutenkin hyvä tallentaa ajatuksiaan, harvemmin tulee kirjoitettua ilman mitään tarkoitusta asioita ylös, ne jäävät vaan aivojen sisälle pyörimään.
 
Siis, pointtihan oli se, että ei Guthrie, eikä kukaan muukaan ole väittänyt (en siis minäkään) ettäkö mies ei olisi pistänyt asioita kuntoon, ts. treenannut. Kysymys on vaan siitä, miten kukin hahmottaa treenaamisen. Alkuperäisessä sitaatissa sanottiin, että G ei ole treenannut perinteisessä mielessä. Sun mielestä tää oli hämmentävää. Mä selvensin, mitä moinen lause todennäköisesti tarkoittaa. Miksi sä kysyit, jos asia oli kerran selvä?

Tuo on jo suorastaan koomista, että esität tuollaisen jumalattoman romaanin muodossa mulle yhden simppelin faktan, josta 1. oon sun kanssa täysin samaa mieltä, ja 2. jonka tajuamiseen ei tosiaankaan tarvita mitään logiikan riemukulkuja. Pelkällä Children of Bodomin sahaamisella metronomin kanssa ei nimittäin munkaan ajattelun mukaan kehitytä kokonaisvaltaisen osaamisen jokaisella musiikin osa-alueella omaavaksi muusikoksi.
 
Mun mielestä on taas se suorastaan koomista, että sun mielestä sen tajuamiseen ei tarvita mitään logiikan riemukulkuja, mutta silti 99,9% kitaristeista treenaa just eri tavalla kuin tää yksinkertainen logiikka kertoo. Onko kitaristit sitten tyhmiä vai eikö ne halua oppia soittamaan? Se on myös hupaisaa, että sä esität kysymyksen, johon vastauksen saadessasi väität tietäväsi sen jo, lisäksi sä sanot että vastaus on ihan sairaan helppo. Miksi sitten kysyit?

Lainatakseni kirjailijaa, jonka nimeä en nyt muista, anteeksi jos kirjoitin pitkästi, mutta ei ollut aikaa kirjoittaa lyhyesti.
 
Näin off-topiccina nautin suuresti siitä että täällä on Titorin kaltaisia henkilöitä jotka jaksaa oikeasti kirjoittaa eikä iske vain OneLinereita joka väliin.
 
Itse pidän Govania kovana sällinä ja ihailen sen soitto youtubesta.

Se ei ole treenannut LÄHTÖKOHTAISESTI biisejä tai juttuja - vaan musiikkia.
 
Ja mites hitossa nämä taas eroavat toisistaan? ;D Ei tarvitse tehdä soittamisesta niin vaikeata.
 
Mun mielestä on taas se suorastaan koomista, että sun mielestä sen tajuamiseen ei tarvita mitään logiikan riemukulkuja, mutta silti 99,9% kitaristeista treenaa just eri tavalla kuin tää yksinkertainen logiikka kertoo. Onko kitaristit sitten tyhmiä vai eikö ne halua oppia soittamaan?
 
Syy sattuu olemaan siinä, että 99.9% kitaristeista ei kiinnosta hevonpaskaakaan miettiä musiikkia noin tarkasti. Alan itsekin voida pahoin tuosta syväluotaamisesta, anteeksi vain. Ne soittaa tasan mitä ne haluaa ja miten ne haluaa, ja sillä tullaan tyytyväiseksi.
 
Se on myös hupaisaa, että sä esität kysymyksen, johon vastauksen saadessasi väität tietäväsi sen jo, lisäksi sä sanot että vastaus on ihan sairaan helppo. Miksi sitten kysyit?
 
Koska hän halusi sinun vastaavan siihen.

Ei kukaan sun mielipidettäs kyseenalaistanutkaan.
 
Ei, mä kyseenalaistinkin sun mielipitees ;-)
 
Mulle vaan toi Waves iskee niin lujaa, että oksat pois. Jalka vipattaa enemmän kuin minkään diskomusan tahdissa. Instrumentaalimusassa menee sinne top-5:een helposti. Klassista en laske tähän mukaan. Eipä siinä paljoakaan vertailua tarvitse. Fuusion puolelta en äkkiseltään keksinyt yhtään parempaa biisiä. Ehkä me vaan kuullaan se biisi eritavalla.
 
Täytyy myöntää, että olet yksi niistä harvoista ihmisistä(?), jotka jaksavat "taistella" asian puolesta mihin uskovat. Tästä olet ansainnut plussan. Varsinkin siitä, että jaksat ajatuksiasi kirjoittaa tänne mnettiin sivukaupalla. Näistähän saisi julkaistua jo kirjan. Toivottavasti edes joku kitaristi jaksaa kirjoituksiasi lukea ja ehkä sen myötä oppii jotain uutta.
 
Vielä jos jaksat ehdottaa viittä hyvää instrumentaalia, mitä voisin vaikka verrata Wavesiin? Ehkä löydän jotain uutta.
 
EDIT: itseasiassa nyt kun luin ajatuksella noi kirjoitukses, niin luulen ymmärtäväni mitä ajat takaa. Tuo "treenaa soittamalla musiikkia" näkyy ja kuuluu läpi koko Creative Guitar-kirjasarjan.

Vielä jos jaksat ehdottaa viittä hyvää instrumentaalia, mitä voisin vaikka verrata Wavesiin? Ehkä löydän jotain uutta.
 
Kiilaan väliin ja heitän muutaman. Tuskin voi ihan suoraan verrata, mutta joo...
 
Marco Sfoglin uusi levy. Mahtava. Andromedassa mielestäni paras soolosoundi ikinä ja paljon vaihtelua levyn sisällä. Ei todellakaan jää pelkäksi vauhditteluksi.
 
Andy Timmons on aina kova, ja mieletön jätkä myös livenä.
 
Kolmantena ässä hihasta: http://blackstratblues.com/

Mun mielestä on, sun sanoja lainatakseni, suorastaan koomista, että sä kuvittelet että mä oikeasti kirjoitan moisia viestejä ihan vaan vastatakseni SULLE. Mä kirjotin ton viestin sillä ajatuksella, että joku, joka muusikoiden.netiä lukee, saattaa ehkä saada siitä jotain uusia ideoita. Samalla mä selvensin omia ajatuksiani asian suhteen kun kirjoitin ne ylös. Tää sattu olemaan sopiva tilanne purkaa ajatuksia, joita olen pyöritellyt jo pitkään mielessäni. Tänne on muutenkin hyvä tallentaa ajatuksiaan, harvemmin tulee kirjoitettua ilman mitään tarkoitusta asioita ylös, ne jäävät vaan aivojen sisälle pyörimään.
 
Satuinpahan vaan kirjoittamaan sen sanan "mulle", sillä mun postausta sä siinä yllä lainasit. Totta vitussa ideana on se, että joku, joka muusikoiden.netiä lukee, saattaa ehkä saada jotain uusia ideoita.
 
Siis, pointtihan oli se, että ei Guthrie, eikä kukaan muukaan ole väittänyt (en siis minäkään) ettäkö mies ei olisi pistänyt asioita kuntoon, ts. treenannut. Kysymys on vaan siitä, miten kukin hahmottaa treenaamisen. Alkuperäisessä sitaatissa sanottiin, että G ei ole treenannut perinteisessä mielessä. Sun mielestä tää oli hämmentävää. Mä selvensin, mitä moinen lause todennäköisesti tarkoittaa. Miksi sä kysyit, jos asia oli kerran selvä?
 
Kyse on todellakin siitä, miten kukin hahmottaa treenaamisen. Mä vaan kysyin mielenkiinnosta että miten sä sen hahmotat, sillä tuossa yhdessä postauksessa kirjoitit näin: Ei vaan tarvi "treenata" asioita ku ne saa hanskaan heti. Mun mielestä se ei oo ihan itsestäänselvä juttu, että missä se "perinteisen" ja "ei-perinteisen" treenamisen raja nyt sitten tarkalleen ottaen kulkee.
 
Mun mielestä on taas se suorastaan koomista, että sun mielestä sen tajuamiseen ei tarvita mitään logiikan riemukulkuja, mutta silti 99,9% kitaristeista treenaa just eri tavalla kuin tää yksinkertainen logiikka kertoo. Onko kitaristit sitten tyhmiä vai eikö ne halua oppia soittamaan? Se on myös hupaisaa, että sä esität kysymyksen, johon vastauksen saadessasi väität tietäväsi sen jo, lisäksi sä sanot että vastaus on ihan sairaan helppo. Miksi sitten kysyit?
 
Siis sun mielestä 99,9% kitaristeista ei käytä koskaan metronomia? Ja kysyin ihan uteliaisuudesta, kun sanoit kerta että kovat kitaristit ei "treenaa". Tuo treenaaminen vaikuttaisi olevan erittäin suhteellinen käsite, sillä mun mielestä sekin on treenaamista että harjoittelee helvetisti erilaisia juttuja vaikkei jumittuisikaan pitkäksi aikaa johonkin yhteen vitun 15. nauhan mollisweeppiin tms. Tajuuks? Kyse taitanee nyt lähinnä olla puhtaista väärinkäsityksistä.

Siis sun mielestä 99,9% kitaristeista ei käytä koskaan metronomia?
 
Mmm... me ei siis vieläkään olla samaa mieltä siitä, miten ois ideaalia treenata, tai sitten sä et ymmärtänyt mitä mä tarkoitin, tai miten G treenaa. Guthrie on ite sanonut että sitä lähinnä vituttaa metronomi. Jos se haluaa pitää pulssia yllä, se pistää levyn soimaan.
Mun mielestä 99,9% kitaristeista käyttää aivan liikaa metronomia tai treenaa sellaisella tavalla, johon metronomin käyttö usein liitetään. Tiesitkö, että tietyille klasarimuusikoille metronomi on (edelleen) kirosana, vaikka se, mitä virtuositeettinä usein pidetään, onkin niillä erittäin korkealla tasolla? Globaalilla tasolla kun vaillinainen itseopiskelu on yleisempää kuin huippupedagogiikka, tuloksena on usein erittäin kieroutuneita käsityksiä, joita kukaan ei pysty lopulta oikaisemaan. Pitkälle viety itseopiskelu on täysin eri juttu, se vastaa huippupedagogiikkaa.
 
Käytännössä siis, 99,9% kitaristeista on vääristynyt käsitys treenaamisesta, siitä yksinkertaisesta syystä, että varsin harva, joka on työn jo tehnyt, vaivautuu selittämään ajatuksiaan loppuun, koska "asian voi sanoa lyhyemminkin". Sorry Kiksaus;)
 
Ja kysyin ihan uteliaisuudesta, kun sanoit kerta että kovat kitaristit ei "treenaa". Tuo treenaaminen vaikuttaisi olevan erittäin suhteellinen käsite, sillä mun mielestä sekin on treenaamista että harjoittelee helvetisti erilaisia juttuja vaikkei jumittuisikaan pitkäksi aikaa johonkin yhteen vitun 15. nauhan mollisweeppiin tms. Tajuuks? Kyse taitanee nyt lähinnä olla puhtaista väärinkäsityksistä.
 
Piis.
 
Kiksaukselle niitä instrumentaaleja. Hmm... ootas ku mä kelaan. Ai niin, siis, klasaribiisit on mun mielestä erittäin tärkeä pitää mukana ajatuksissa. Jos sä seuraat historiaa taaksepäin, se on se kaikkein tärkein lähtökohta lopulta myös kevyelle musiikille, unohtamatta tietysti bluesia.
 
Sillee vähän vaikee suositella kun en tiedä mistä sä diggaat, miten kuuntelet musaa. Voi nimittäin olla että joku täysin legendaarinen esitys ei aukea ollenkaan jos ei osaa kuunnella oikeita asioita.
 
Vitsit ku hyviä biisejä on niin paljo ja yritän arvuutella mikä saattais aueta sulle. Mä pistän ihan vapaan listan mitä nyt tulee mieleen, sen verran biisejä ku tässä nyt nopsasti juolahtaa mieleen. Koitan panna semmosta musaa mikä oikeesti on vaan mun mielestä tosi ehjää ja toimivaa, ei välttämättä kuitenkaan maailman legendaarisinta, ne esitykset kun on usein muinaismuistoja jotka ei tänä päivänä aukee. Osa näistä on tosi suoria perusesityksiä, osa varsin mainioita kokonaisvaltaisesti.
Kuuntele vaikkapa öö... Liquid Tension Experimentin biisejä sävellystekniikan, kokonaisuuden ja substanssin kannalta, niistä osa on ihan uskomattoman hyvin hallussa, ei mitään kysyttävää - esmes Biaxident, Kindred Spirits (varsinki tää), Paradigm Shift, Universal Mind, Another Mind, When the Water Breaks tulee ekana mieleen, valitse niistä joku; sit vaikka Brecker Brothersien Some Skunk Funk; George Bensonin Affirmation; Yngwien Far Beyond the Sun ja Trilogy Suite; Trio Töykeiden Donna Lee (kuuntele myös alkuperäinen, niin tiedät mitä on raiskattu), Jazzlantis sisältää muutenkin hyvää, vähän potkivampaa matskua; Lenni-Kalle Taipaleen Pojama, + muut hittibiisit, mitä niitä nyt on; Herbie Hancockilta vaiks Watermelon Man; Vital Techin Snake Sodan ja King Twangin nyt laitan tähän uhallakin; Domenico Scarlattin F-molli sonaatti K466; Steve Vain Passion&Warfarelta 5 ekan biisin muodostama kokonaisuus ja sitten Greasy Kid's Stuff ja The Audience is Listening; Dream Theaterin Overture 1928; Stevie Ray Vaughnin Scuttle Buttin'; Greg Howen Jump Start (kärsii aika munattomasta saundista vaan pahasti); Mattias IA Eklundh - When Sam Played it Again...
 
Lopetetaan vaikka tällä kertaa tähän, sori jazz-osaston vähyys, tajusin että enpäs ole pitkään aikaan perehtynyt taas siihen puoleen, unohtuu kappaleiden nimet.
Kun en tiä mitä sä etit biiseistä, on vaikea suositella. Mut et jos sä haet groovea ja tilua ja keskityt siihen, miten kitaristi veivaa, niin pahahan G:tä on mennä ylittämään, koska se nyt vaan on niin älytön kitaristi. Ehkä jotkut Petrucci-pläjäykset saattaisivat innostaa, tai Greg Howe paremmalla tuotannolla. Mutta jos puhutaan biiseistä, mikä toimii musiikkina, kokonaisuutena, mitä sellainen ihminen kuuntelee mieluusti joka ei soitosta tajua hevon helvettiä, niin G:n biisit on aika etydikamaa, yhden-kahden idean pohjalta työstettyä matskua, joka ei kauheesti hengitä musiikkina, samalla tavalla kuin valtaosan muistakin kitarasankareista.
Hassusti tulee mieleen, että tuon Ambituksen Hangover Shred on aika erikoisella tavalla onnistunut periaatteessa pääosin yhteen ideaan pohjaava tilubiisi. Se idea on niin yksinkertainen, että musiikki hengittää siitä huolimatta. Ei se ehkä tossa asussaan nyt tälle mun listalle pääse, mutta erottuu edukseen enivei.
 
Ibanezenabi:
 
Olen kyllä aivan samoilla linjoilla tässä. Kaikkea en ole tästä ketjusta jaksanut (ei vaan pystynyt) lukemaan, mutta tuntuu, että yksinkertaisista asioista tehdään nyt jotain älyttömän vaikeaa. Pientä toisten ajatuksenjuoksun aliarvioimista on myös mielestäni ilmoilla. Kyllä nyt yleensä soittajat tietävät mistä musiikista tykkäävät, mitä haluavat soittaa ja miten - jopa aloittelijat.
 
Ja siitä syystäkö, että kaikki osaavat harjoitella ja tietävät miten asiat toimivat, täällä kysytään harva se päivä "miten saan plektrakäteen nopeutta", "mitä skaaloja X käyttää", "miten treenata?" "miksen kehity?" jne. Jos kaikki kerran tietävät, niin mistä nää kysymykset? Jotka on yleensä lähtökohtasesti aivan vääriä, btw, ja johtuvat just näistä kieroutuneista käsityksistä.

Syy sattuu olemaan siinä, että 99.9% kitaristeista ei kiinnosta hevonpaskaakaan miettiä musiikkia noin tarkasti. Alan itsekin voida pahoin tuosta syväluotaamisesta, anteeksi vain. Ne soittaa tasan mitä ne haluaa ja miten ne haluaa, ja sillä tullaan tyytyväiseksi.
 
Olen kyllä aivan samoilla linjoilla tässä. Kaikkea en ole tästä ketjusta jaksanut (ei vaan pystynyt) lukemaan, mutta tuntuu, että yksinkertaisista asioista tehdään nyt jotain älyttömän vaikeaa. Pientä toisten ajatuksenjuoksun aliarvioimista on myös mielestäni ilmoilla. Kyllä nyt yleensä soittajat tietävät mistä musiikista tykkäävät, mitä haluavat soittaa ja miten - jopa aloittelijat.

Ja siitä syystäkö, että kaikki osaavat harjoitella ja tietävät miten asiat toimivat, täällä kysytään harva se päivä "miten saan plektrakäteen nopeutta", "mitä skaaloja X käyttää", "miten treenata?" "miksen kehity?" jne. Jos kaikki kerran tietävät, niin mistä nää kysymykset? Jotka on yleensä lähtökohtasesti aivan vääriä, btw, ja johtuvat just näistä kieroutuneista käsityksistä.
 
Mä uskon, että tuo on enemmän siitä kiinni, että halutaan oppia asiat niin nopeasti kuin mahdollista, eikä käytetä aina tarpeeksi omaa päätä ja kärsivällisyyttä. Soittotekniset asiat on usein sellaisia, mitä muut eivät voi omiin käsiin opettaa.

Ai niin, siis, klasaribiisit on mun mielestä erittäin tärkeä pitää mukana ajatuksissa.
Vitsit ku hyviä biisejä on niin paljo ja yritän arvuutella mikä saattais aueta sulle.
 
Katohan sieltä tulee aika paljon tuttua levyhyllystä...Breckerien, IA:n soolotuotanto, Trio Töykeän ja Lenni-Kallen tuotanto jäänyt vähemmälle kuuntelulle. Tiedän kyllä artistit. Muuten nuo kaikki olivatkin jo tuttuja. Kun nyt alkaa kelailemaan, niin onhan noita hyviä biisejä (scuttle buttin on aika kova). Mutta siis tuollaista Timmons/Guthrie/Howe-osastoa etsin. Ja sitä legendaarista groovea!
Tuo Marco Sfogli voisi kiinnostaa, ainakin sen youtuben (plays Larry Carlton style) vedon perusteella. Pelkään vaan, että There's Hope on tylsää progemetallihuttua. Sanotaan nyt vielä, että Marzin soololevy iskee mulle kanssa aika lujaa.
 
Mutta kiitos silti, pitänee ottaa Breckerit ja Töykeät haltuun.
 
Klasariin mulla pitää olla tietty mieliala, että jaksan sitä kuunnella. Paitsi tietysti Chopinin vallankumousetydi, olisko ollu C-mollista, mitä jaksaa kuunnella milloin vain.
 
EDIT: mitä sellainen ihminen kuuntelee mieluusti joka ei soitosta tajua hevon helvettiä, niin G:n biisit on aika etydikamaa
 
Tuli tuosta mieleen. Ex-tyttöystävä, joka ei soitosta tajua mitään, alkoi diggailemaan nimenomaan tuosta Wavesista, kun se mulla autossa aina soi. Olin vähän, että mitä helvettiä! Eihän kukaan joka ei itse soita voi tollasesta digata. Sanoi, että tykkäs melodiasta. Näköjään poikkeus vahvistaa säännön ;-)

Pelkään vaan, että There's Hope on tylsää progemetallihuttua.
 
Aika kaukana se on metallista. Tsekkasitko muuten tuon Rakonin ehdottaman BlackStratBluesin? Muhun ainakin uppoo ku veitsi voihin, todella tyylitajuista fiilistelyä! Tuos nyt vielä se linkki: http://blackstratblues.com/

Tämän perusteella sitä progemetallia arvelin.
http://youtube.com/watch?v=aqOomFjGfGg&feature=related
 
Ja tämän ekojen sekuntien.
http://lionmusic.com/audio/There%27s%20Hope_Promo.mp3
 
BSB:tä en ehtinyt vielä katsastaa.

Tämän perusteella sitä progemetallia arvelin.
http://youtube.com/watch?v=aqOomFjGfGg&feature=related
 
Kaipa tuota biisiä sitten jonkin sortin progemetalliksi voi sanoa. Tolla samaisella levyllä on kyllä tosin rauhallisempiakin biisejä.

Mutta siis tuollaista Timmons/Guthrie/Howe-osastoa etsin. Ja sitä legendaarista groovea!
 
Tässä muutama ehdotus tuolta fuusion puolelta: Mark Varney Projectin Centrifugal Funk ja Truth In Shredding, Frank Gambalen Raison d'Être (kannattaa myös tutustua Gambalen soittoon Vital information -nimisessä yhtyeessä), Henderson-Smith-Wooten trion Vital Tech Tones (Hendersonilla myös loistavaa soittoa Tribal Techissä) ja jos tuo Timmons kolahtaa, niin kannattaa myös katsastaa Neil Zazan Melodica ja When Gravity Fails. Näin äkkiseltään tulee vielä mieleen Brett Garsedin Big Sky ja Joel Hoekstran The Moon Is Falling.

Tuo Marco Sfogli voisi kiinnostaa, ainakin sen youtuben (plays Larry Carlton style) vedon perusteella. Pelkään vaan, että There's Hope on tylsää progemetallihuttua.
 
Muutamassa biisissä on kieltämättä progemetallipiirteitä (ei kuitenkaan lähimainkaan mitään särövallitavaraa), mutta Sfoglin soittotyyli nojaa välillä hyvinkin paljon fuusiopuolelle. Melodisuus pysyy kuitenkin läpi koko levyn.

Vaikka olen jo itselleni luvannut, etten näille sivuille enää kirjoita niin... (On niitä lupauksia ennenkin rikottu.)
 
Ensinnäkin Titorille plussa siitä, että jaksaa kirjoittaa luettavaa ja ajatuksia herättävää tekstiä usein varsin epäkiitolliselle yleisölle. Vaikka samantyyliset ajatukset päässä pyörivät, en ikinä jaksaisi niitä tänne raapustaa. Ehkä tässä laiskuudessa syy myös siihen miksen ole jo parempi kitaristi.
 
Noista Kiksaukselle heitetyistä biisehdotuksista ja tässä ketjussa muutenkin mainituista biiseistä tuli mieleeni miten eri lailla ihmiset kuuntelevat musiikkia ja nimenomaan kappaleita. Itsellekin useimmat näistä biisesitä ovat tuttuja, ja oma rankinglista näyttäisi aivan erilaiselta verrattuna esim. Kiksauksen listaan (voin sanoa näin koska tunnet hänet IRL, niin kuin nettikiellellä sanotaan).
 
Luulenkin että näin soittajia kun kaikki ollaan, jollain tavalla musiikin kuunteluun vaikuttaa sen lisäksi mistä oma musiikki-innostus on lähetynyt liikkeelle, myös oma yleinen musikaalisuus ja oman soittamisen taso. En todellakaan väheksy tai nosta jalustalle ketään, ja uskon sekä toivon että jokainen pysytyy nauttimaan musiikista yhtä paljon. Perustan väitteeni siihen, että useimmiten soittajien musiikkimaku muuttuu tai "kehittyy" soittotaidon kasvaessa ja uusien (usein soittamiseen liittyvien) suosikkien löytyessä. Mitään instrumenttia soittamattomien kohdalla musiikkimaku tuntuu pysyvän melko usein yhdessä genressä tai vähintään muuttuvan hitaammin.
 
Itse pidän biisissä hyvästä groovesta, melodioista, riffeistä ja erityisesti "mageista jutuista", jotka itselleni ovat erityisen tärkeitä. Nämä jutut voivat olla esim. hieno soundi, epätavalliset rytmitykset, fraseeraus, jne. Usein ensikuuntelulla analysoin alitajuisesti tällaisia asioita, ennen kuin kappale muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden pienessä päässäni. Uskoisin että lähestyn siis yksittäistä kappaletta varsin eri lähtökohdista kuin esim. Titor, joka kirjoituksistaan päätellen on opiskellut tai itseopiskellut sävellystä ja musiikin teoriaa. Jokainen meistä kuitenkin heijastaa taidetta aina oman historiansa ja luonteensa muodostamaan viitekehykseen.
 
Ja jottei olisi aivan OT: Gutri on pirun kova, olen samaa mieltä hänen korvistaan ja linkitetty video sai myymään kaikki soittokamat.

Jos ei tajua, mistä nyt puhutaan, voin suositella semmoista kirjaa kuin Heinrich Neuhausin Pianonsoiton taide, josta sanan piano voi oikeastaan pistää sulkeisiin, kirja käsittelee soittamista, musiikin tuottamista instrumentin kautta, erittäin syvällisellä tasolla.
 
Oliko se kirja tosissaan kirjoitettu? Selasin sitä, en oikein tiennyt miten päin olla.
 
ehkä luen sen vielä kunnolla.

Vaikka olen jo itselleni luvannut, etten näille sivuille enää kirjoita niin... (On niitä lupauksia ennenkin rikottu.)
 
Katohan, rikoit lupaukses ;-)
 
Olen kanssasi aika paljon samaa mieltä, ihmekkös tuo. Pitänee ehkä pohtia näitä asioita pienessä nousussa lisää? Esim. juurikin Guthrien biisit meillä menee eri paremmuusjärjestyksessä. Ja Hendrixin Pali Gap tulee olemaan ikuinen kysymysmerkki sulle, että miten se pääsee mun top-5:seen.

Luulenkin että näin soittajia kun kaikki ollaan, jollain tavalla musiikin kuunteluun vaikuttaa sen lisäksi mistä oma musiikki-innostus on lähetynyt liikkeelle, myös oma yleinen musikaalisuus ja oman soittamisen taso. En todellakaan väheksy tai nosta jalustalle ketään, ja uskon sekä toivon että jokainen pysytyy nauttimaan musiikista yhtä paljon. Perustan väitteeni siihen, että useimmiten soittajien musiikkimaku muuttuu tai "kehittyy" soittotaidon kasvaessa ja uusien (usein soittamiseen liittyvien) suosikkien löytyessä. Mitään instrumenttia soittamattomien kohdalla musiikkimaku tuntuu pysyvän melko usein yhdessä genressä tai vähintään muuttuvan hitaammin.
 
Ehkä musiikkimaun nopeaan muuttumiseen ja "kehittymiseen" vaikuttaa se yleinen innostuneisuus aiheesta enemmän kuin se, että soittaako mitään instrumenttia. Musiikillinen innostuneisuus ja se, että harrastaa myös soittamista yleensä vaan liittyvät toisiinsa.

Oliko se kirja tosissaan kirjoitettu? Selasin sitä, en oikein tiennyt miten päin olla.
 
ehkä luen sen vielä kunnolla.
 
Sehän on erittäin tosissaan kirjoitettu. Ja täynnä asiaa. Pedaalinkäyttö, pianospesifit esimerkit ja muu on käytännössä turhaa jos ei oo pianisti, mutta ottaa oman instrumentin mestareilta esimerkkejä, joita ajattelee ja kuuntelee lukiessaan ja hyödyntää kirjan infon niiden kautta, niin aukeaa paljon uusia ajatuksia. Kaveria pidetään siis yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä pianopedagogeista, ellei sitten juuri tärkeimpänä.