Kitarat: soittaminen ›

Kumpi teidän mielestä on tärkeämpää kitarassa??miten hyvä kitaraa on soittaa vai miten "tunteella" se soi itsessään?
omasta mielestäni se miten kitara soi..

Soiminen luonnollisesti, jos kitara ei soi kunnolla, ei sitä maailman paras soitettavuuskaan pelasta.

Soiminen luonnollisesti, jos kitara ei soi kunnolla, ei sitä maailman paras soitettavuuskaan pelasta.
 
Tuo menee myös toisin päin.

Tärkeitä ovat kummatkin eikä kummastakaan oikein viitsisi tinkiä.

Kumpi teidän mielestä on tärkeämpää kitarassa??miten hyvä kitaraa on soittaa vai miten "tunteella" se soi itsessään?
omasta mielestäni se miten kitara soi..
 
Menee mulla ehkä 60/40 tonne soitettavuuden puolelle suosivaksi..jos tässä nyt mitään järkeä on arvioida..en usko :) Kun mulla lähtee soitto paljolti siitä minkälaisen kontaktin soittimeen saa luotua. Sen mukaan tulee ääntäkin.

Kyllä mulla menee soundi tatsin edelle. Varsinkin kun en oikeasti osaa määritellä, millainen on ihannekitarani tatsi. Nytkin löytyy varsin monenlaista kaulaa, ja silti jokainen on vähintään hyväntuntuinen. Verrataanpa vaikka Stratoa, jossa on ohuehko kaula ja jumbonauhat 335:een, jossa on suht normaalit nauhat, mutta varsin miehekkään kokoinen kaula, eli varsin leveä.
 
Pelaan soittaessani kuitenkin niin paljon korvalla, että jos soundi ei miellytä korvaa, ei hyvä tatsi pelasta mitään. Ja kääntäen: hyvän soundin kustannuksella tatsi saa jopa hieman kärsiä. Mieluiten toki molemmat kohdallaan, kuten tämänhetkisissä työkaluissani. :)
 
Se on silti pakko sanoa, että jumbonauhoihin en ole erityisen mieltynyt, ja aionkin hiottaa tuosta Stratosta jumbot niin normaaliksi kuin mahdollista, jahka ehdin.

Tärkeintä on että kitara kuulostaa hyvältä. Kai se vähän musiikkityylistäkin on kiinni miten sen pitää toimia.

Mun mielestä kitaran soivuus itessään vaikuttaa sekin tatsiin. En tiedä onko ilmiö pelkästään psykologinen vai vaikuttaako se oikeesti miten kitara värähtelee niin paljon siihen miltä sormissa tuntuu... Eli tavallaan kitarassa ei _voi_ olla täydellinen tatsi jos se soi huonosti.
 
Ja hyvää tatsia on sitten monenlaista (niinkuin tietenkin soundiakin); oon huomannut tykkääväni ihan yhtä paljon useammanlaisista ihan erilaisista, paksuista ja ohuista, litteistä ja pyöreistä (enemmän kuitenkin pyöreistä) kauloista ja erilaisissa on vähän omat etunsa.
 
Sanosin kyllä että soundi menee mulla etusijalle... tosin jos tatsi on semmonen että sormiin sattuu soittaa, niin ei hyvä soundi oikein pelasta. Näin oli aikoinaan Thomannilta tilaamassani Cort M520ssä, jonka sitten palautin, soundi oli hyvä ja mikit oli hyvät mutta ei auttanut kun action oli melko korkea eikä sitä millään saanut säädettyä matalammaksi ja jotenkin kitara oli hirveän raskaan tuntuinen soittaa eikä siihen vaan innostanut tarttua tai jos tarttui ei sitä kauaa jaksanut soitella.

Kyllä mullekin soundi on tärkeämpi. Esimerkiksi tuossa mun stratossa on matalammat ja kapeammat nauhat, kuin mihin olin tottunut, mutta kun kuulosti hyvältä niin se tarttui mukaan kaupasta. Lopulta mataliin nauhoihin tottui, mutta jahka nauhat tarvitsee vaihtaa, asennutan kyllä korkeammat.
 
Sitä paitsi yleensä kaupan kitarat eivät ole meikäläiselle sopivassa soittokunnossa. Kielet on 9-42 spagettia, kielten korkeus ei ole ihan nappiinsa jne.
 
Tietysti soitettavuuskin on tärkeää, mutta useimmissa kitaroissa sen pystyy säätämään itselleen sopivaksi, kun taas kitaran soimiseen ei voi vaikuttaa niinkään helposti. Tietysti hardwarea voi vaihtaa, mutta jos kitara ei akustisesti soi kunnolla, niin sille ei hirveästi voi mitään.

Soundi on tärkeämpi juttu- pienen takkuamisen soitettavuudessa voi antaa anteeksi jos soundi toimii. Onneksi on olemassa kitaroita, joissa kummastakaan ei tarvitse tinkiä.

Onneksi on olemassa kitaroita, joissa kummastakaan ei tarvitse tinkiä.
 
Joo, kun ois vielä varaa sellaiseen. Nykyisissä kahdessa kusee molemmat.

Soiminen on tietysti tärkeintä. Itseäni onnisti ja löysin suhteellisen halvalla soittimen jossa molemmat nämä ominaisuudet ovat loistavaa tasoa. Lisäboonuksena vielä se että vire pysyy niin hyvin, että virittää tarvii vain kerran parissa kuukaudessa.

soiminen!
 
mul on yks strato mitä on ehkä vähän vaikee soittaa mut sen soundi on legendaarinen.. semmonen hyvä paska soundi.
 
Soiminen on tietysti tärkeintä. Itseäni onnisti ja löysin suhteellisen halvalla soittimen jossa molemmat nämä ominaisuudet ovat loistavaa tasoa. Lisäboonuksena vielä se että vire pysyy niin hyvin, että virittää tarvii vain kerran parissa kuukaudessa.
 
ootko jonkun ihmekitaran löytänyt,...? hinta oikein, soitettavuus oikein, soundi oikein, ja vielä pysyy vireessa .

ootko jonkun ihmekitaran löytänyt,...? hinta oikein, soitettavuus oikein, soundi oikein, ja vielä pysyy vireessa .
 
Kyllä, Ibanez Universe 777 GR on malli. Tosin huonojakin universejä on tullut soitettua. Ja onhan tässä huonojakin puolia: "erikoinen" väri (loch-nessin vihreä, pyramidit pinkkejä-keltaisia-vihreitä, helmiäiset vihreitä, mikit vihreitä-keltaisia, mikkikytkin pinkki jne), maalipinta on kolhiintunut, ja ainoa soitettavuuteen vaikuttava ongelma on se että kaulan kiinnityskohta on vanhaa mallia, eli muotoa joka haittaa ylärekisterin äänien soittamista.
 
Lisäksi ylä E on liian matalalla -- vaikeuttaa bendejä, mutta tämähän onkin vain säätökysymys.

Melkoinen shokki olikin vaihtaa SG:stä Les Paul -malliin, jossa vieläpä medium-nauhat. Tuntui, että aina menee yli ja ohi nauhasta, mutta vähitellen alkaa löytyä oikeat nuotit nopeissakin vaihdoissa. Ylä-ääniin pääsi SG:llä erittäin vaivattomasti käsiks, nyt pitää opetella täysin erilainen tekniikka. Paljon on muutakin, jossa SG oli verrattain helpompi (vaikka siihenkin toki piti aikoinaan totutella), mutta uus vehje tarjoaa mm. huomattavasti paremman luonnollisen dynamiikan ja mikit jotka noteeraavat tämän. SG:tä sai rankoa suurella kädellä, mutta soundi oli sama kuin normaalillakin kosketuksella. Nippu muitakin etuuksia löytyy; mutta lopulta hyvin erilaiset kitarat kyseessä; mieluusti soittaisin molempia:
 
Soundi siis, tietenkin. Kitaran kuin kitaran käsittelyyn tottunee ajan kanssa, harvemmin kuitenkaan tulee fysiikan lait vastaan.

Tärkeitä ovat kummatkin eikä kummastakaan oikein viitsisi tinkiä.
 
Juuri näin!

Joo kummastakaan EI tingitä!

Kyllähän se on niin että molemmat ovat tärkeitä.
 
Jos ei soitettavuus ole kohdillaan, ei sitä hyvät sounditkaan kovin kauan mieltä lämmitä. Ja kuten sanottu, vaikka soitettavuus olisi kuinka huippuluokkaa, ei surkeasti soivaa viitsi silti paljon räveltää.
 
Eli eipä tingitä näistä kahdesta asiasta. Onneksi kohtuuhintaankin löytyy soittimia joissa nämä toteutuvat samassa yksilössä.
Alle viidensadan euron saa jo sellaisen konvehdin että alta pois!

Kyllä mulla ehkä pikkaisen kallistuu sinne soitettavuuden puolelle kuiteskin. Mieleinen soitettavuus luo hyvän tatsin...joka taas luo sen hyvän soundin. Itselle vaikea kitara ottaa aina aikaa...vaikka soundi ois miten huippu. Tottakai hyväsoundisella kitaralla on myös kiva soitella...
 
Totuus on kuiteski se, ett ei kai kukaan haluaisi olla riippuvainen hyvistä vehkeistä ja kokomuksen myötä tuo riippuvaisuus on kyllä selkeesti ainkin meikäläisellä vähentyny...

Tuo "hyväsaundisuus" kun oliskin määriteltävissä... jos kitara soi omaan korvaan loistavalta, mutta soitettavuus on omaan käteen "huono", en jaksa ymmärtää miksi se pitäis hylätä. Kuten jo todettua, tottumuskysymyksiä nämä soittotuntuma-erot, kitaran luonnollinen sointi taas on ja pysyy vaikka voihan sitäkin lähteä muuttamaan tietyissä rajoissa. Toki jos on niin viitsimätön, ettei viitsi unelmasointinsa tähden nähdä vaivaa ja opetella soittamaan uudenlaista kitaraa, niin mikäs siinä.
 
Herää nimittäin kysymys, voiko teknisesti pahasti virheellinen soitin edes soundata "hyvältä"?